Ajatuksia työstä, sekä ystävyydestä.

Well, täältä tulee taas helvetillinen romaani, voinen jo heti ensimmäisessä lauseessa luvata!

Ensin tuo otsikossa mainitsemani työ, jossa näen paljon kaikenlaista -niin hyvää kuin pahaakin- lasten maailmaa koskettavaa asiaa. Päällimmäisenä on tämän päivän alakuloisesta tunnelmasta juontava pohdinta lapsen surusta:miten lapsi käsittelee surua ja kuinka se näkyy?

Olen siis töissä päiväkodissa, jossa hoidan 3-5-vuotiaita lapsia. Ryhmässäni on 23 lasta ja siihen on kuluneiden kuukausien aikana mahtunut kaksi surullista tapausta; yhden lapsen isoäiti kuoli ja toisen läheinen ihminen joutui sairaalaan vakavan sairaskohtauksen takia(kuolemanvaara tässäkin häilyy).

Ensimmäinen lapsi, jonka isoäiti kuoli on luonteeltaan herkkä, tunteikas ja ilmentää suruaan ulospäin puhumalla siitä, itkemällä ja hakeutumalla syliin. Eräs päivä kyseinen kaveri sai meikäläisen itkemään ihan vaan keskustelemalla asiasta. Keskustelu meni kutakuinkin näin:

Lapsi: Katso Susku, mä piirsin paljon kukkia
Minä: Ai, kappas, onpa hienoja. Mistä sulle kukkia tuli mieleen piirtää?
L:No kun meille tulee tänään paljon kukkia, niitä hautajaisia varten.
L: Mä tiedän, että kun me mennään sinne hautajaisiin ja nähdään se arkku niin mummu on siinä. Mutta mummu ei ole enää elossa, mummu on kuollut.
M:Niin, kuoleminen on osa ihmisen elämää, useimmiten vanhat ihmiset kuolevat ennen nuoria.
L:Niin, mä tiedän. Mut me tiedetään, että mummo on paremmassa paikassa. Jossakin ylhäällä ja siellä ylhäällä sillä on hyvä olla. Vaikka mä haluisin että se olisi täällä, kun mullon sitä ikävä.

Mitäpä tuohon voit sanoa? Silmissä miettiväinen ja pohjattomasti ikävöivä katse, jonka seurauksena en voinut muuta kuin ottaa kyseisen lapsen syliin ja pidellä häntä siinä, itkeä hänen kanssaan.

Suru siis näkyi tuossa lapsessa ulospäin. No, jos otetaan vertailukohteeksi hänen kaksoissisaruksensa, meni sureminen täysin eri teitä - kyseinen lapsi oli itkenyt hetken ja ikävöinyt, mutta yhtäkkiä tiuskaissut kovaan ääneen äidilleen, että MINÄ EN ENÄÄ ITKE,EN YHTÄÄN, jonka jälkeen tosiaan ei kyyneliä tullut. Myöskin puhuminen asiasta lakkasi tämän toisen lapsen kohdalla kokonaan ja äitinsä jo mietiskeli kanssani, olisiko syytä yrittää saada surua ulos lapsesta jollakin tavalla. Pian kuitenkin tajusimme, että se oli hänen tapansa surra ja käsitellä asia - ihan kuin laittaisit jäätä kipeään haavaasi. Se turruttaa, eikä pian enää satu niin paljoa. Toivon vain ettei tuo lapsi patoa tunnetta sisäänsä, sillä siitä tulee myöhemmin ongelmia.

Toinen tapaus oli siis keissi, jossa erään lapsen läheinen perheenjäsen, oli joutunut sairaalaan vakavan sairaskohtauksen vuoksi. Lapsi on luonteeltaan hyvin iloinen, mutta hivenen ujo ja tämä tapaus on selkeästi saanut hänet vetäytymään kuoreensa. Lapsi saattaa kesken leikin unohtua vain tuijottamaan lelujaan ja selkeästi miettii kaiken sen häsellyksen keskellä asiaa, josta ei tuonikäisen tulisi kantaa huolta. Lapset kuitenkin aistivat ja myötäelävät perheen tunnetiloja jolloin huoli, murhe ja suru tarttuu myös lapseen.

Helpottaa jos lapselle puhuu asiasta hänen ikätasoaan vastaavalla tavalla, sillä lapset ottavat harteilleen usein liikaa aikuisten ongelmia, jos eivät tiedä asioiden todellista laitaa. Tämä johtaa siihen, että lapsi kehittää mielikuvituksessaan johtopäätöksen asiasta joka usein on täysin päinvastainen totuuden kanssa. Jos mielikuvan annetaan elää lapsen mielessä tarpeeksi kauan, lapsi alkaa uskoa siihen totuuden puuttuessa. Tällöin usein tunteet kasaantuvat ja lapsi purkaa ne luonteelleen ominaisella tavalla - useimmin joko vetäytymällä tai raivoamalla.

Katselin tänään kun lapsi piirteli - paperille piirtyi kuva prinsessasta, jolla oli kaunis mekko, pitkä tukka ja kruunu. Hetken päästä lapsi tuli luokseni kuvan kanssa: -Susku, katso, tämä prinsessa itkee vaikka sillä on iloinen ilme. Se on oikeesti ihan hirveän surullinen.
Kello helähti taas soimaan päässäni-tyttö näytti minulle todellisuudessa kuvaa siitä tunnetilasta joka hänen sisällään velloi:pitäisi olla iloinen, mutta silti sisällä on suru ja huoli läheisestä. Selkeästi myös hän käsitteli huolta itselleen ominaisella tavalla, eli luomalla.

Jokaiselle lapselle on tärkeää saada positiivista kosketusta, eli haleja, suukkoja ja sylissä olemista, mutta näille nimenomaisille lapsille jaan sitä tiedostetusti näinä aikoina hippusen enemmän kuin muille. Minulta eivät onneksi halit lopu koskaan varastosta, joten jokainen syliini pyrkivä lapsi omansa saa ^_^

Sitten tuo ystävyys - voinen taas kokemusta rikkaampana sanoa että joskus kannattaa epäillä jopa niitä lähimpiä ihmisiä.Sattui käymään niin, että sellainen tyyppi johon luotin osoittautuikin kieroilevaksi paskiaiseksi, jolloin taas peräänkuulutan itselläni sitä skeptisyyden lahjaa - sitä pitäisi vaan osata käytää oikeissa kohdissa, mutta kun pidät jotakuta ystävänäsi, et osaa epäillä häntä vaikka syytä olisikin.

Vastapalloksi olen saanut elämääni ihmisen, jonka kanssa olen todellakin samalla taajuudella, enkä voi lakata ihmettelemästä, että ympäristössä, jossa normaalisti työskentelen 30-40-vuotiaiden ihmisten kanssa(ei sillä että heissä jotain vikaa olisi - eivät vain ole samanikäisiä kanssani), satun löytämään jonkun ikäiseni ihmisen. Kun tähän lisätään tuo sama taajuus, olen vallan iloinen siitä, että olin viime kesän töissä! Terveisiä vaan toiselta pikkumaiselta paskalta samanlaiselle - nähdään taas pian ja jatketaan sitä loputonta juttua jota meillä tuntuu riittävän! (;

-Ci

Makuuhaavoja

niitä voi mielestäni ehdottomasti saada myös ihminen, joka on ainoastaan päivän paikoillaan! Ai miten niin? No syystä siitä tietenkin, ettei kyseistä lahnaajaa ole luotu lahnaamiseen!

Lenssu kaatoi minut taas petiin ja jo päivän lagaamisen jälkeen olo on kuin duracell-pupulla. Energiakertymäni paisuu ylisuureksi ja saan tosissani pidellä itseäni, etten jo tänään ryntää salille riehumaan kun nipinnapin tolpillani pysyn. Inhoan paikoillani olemista ja vaikka tuo lepo tekeekin hyvää, alkavat seinät jo nyt kaatua päälle. Nk. kuumeettomat päivät, joita suositellaan pidettäviksi aina ennenkuin arkielämän pyöritykseen taas lenssun jälkeen lähtee, ovat itselleni varsin turhauttavia; mieli ja olo olisi periaatteessa taas ihminen, mutta keho ei vielä kykene samaan suoritukseen.

Päällä oli taas perinteinen ja itselleni hyvin yleinen 24h kuumepiikki, jolloin kuume nostaa itsensä kunnon lukemiin, mutta vastustuskykyni kampeaa sen valtaistuimelta alas 24:ssä tunnissa. Tällöin siis olen zombie sen vuorokauden, jonka jälkeen alkaa olo ihmistyä nopeaa vauhtia. Tykkään vastustuskyvystäni varsin paljon, sillä se ei anna yhdenkään bakteerin vittuilla itselleen ja pitää minut 90% vuodesta terveenä.

Tänään siis olisi luvassa vielä lahnaamista yksi päivä, varovaisilla viikonlopun riennoilla höystettynä. Lauantaina vuorossa olisi tyttöjen iltamaa ja parhaat leidit <3

-Ci