Askelia taakse.

Olen aina pystynyt palaamaan päässäni muistoihin,tuomaan ne takaisin itselleni voimakkaina kuvina sekä ääninä,elämään ne uudelleen halutessani. Saatan muistaa mitä jollakulla ystävistäni oli päällä,miltä paikassa tuoksui,millainen tunnelma leijui kaiken yllä, tai miltä näytti se yksi tietty baari,jossa tanssittiin pöydillä. Valtava arkisto mennyttä elämää jonka selaaminen on tietynlainen lahja.

Nyt paneudun menneen vuoden hetkiin joiden en tahdo unohtuvan. Tiedän että tälläisen koosteen kirjoittaminen olisi helpompi tehdä tammikuussa mutta itseni tuntien en saa sitä aikaiseksi,jolloin taas yksi hyvä idea jää kuoreksi ilman inspiraatiota. Luovuus on nyt,joten olkoon niin.

Jaa miksi kirjoitan tämän kun loppujenlopuksi aihe on samaa lässytystä? Haasteena itselleni ja muistilleni. Haasteena ylipäätään kaikille teille jotka elätte kirjainten laittamisesta peräkkäin:nykyisyyden hahmottaminen ruudulle tai paperille on helppoa,mutta entäs menneisyys? Mitä jos kaivelisi muististaan jotain niin pientä tai suurta,ettei sitä ole aiemmin blogiin rustannut? Herkullista makumatkaa - muistot ovat blogin sielu!



Tammikuu

Pimeä tie,lumisade,vanha autoni. Autossa minä,mieheni ja hyvä ystävä. Nauretaan,saadaan ystävä nauramaan väittelemällä kovaäänisesti typeristä asioista ja luukutetaan hyvää musiikkia. Pysähdytään matkalla paikkaan jossa näkymä on kaunis:luonnonkallio peittyneenä sileään,kimaltavaan jäähän. Jäädään hetkeksi katsomaan,hiljennytään. Tuossa hetkessä talvimaisemassa oli kolme hiljaista ihmistä ja yksi hiljainen auto. Tunnelma katosi lumisodan alkaessa ja punttien kastuessa.



Helmikuu
Helmikuinen koulupäivä - jumalattomasti lunta mutta kauniin kodin sisällä neljä opiskelijaa. Jokaisella mukanaan oma kortensa ruoka-aineksista. Juotiin teetä, tehtiin sapuskaa,heiteltiin mauttomia vitsejä jonka jälkeen paneuduttiin hilpeänä koulutehtävään. Tarkoituksena oli kuvata video silloin meneillä ollutta kurssiamme varten. Saimme aikaan nappiin osuvia oivalluksia,totaalisia repeämisiä,kameran tärinää,sekä havainnollistavaa kertomista elämän suurista ja pienistä, mädistä omenista.
Kun myöhemmin katselin tuotostamme,tajusin miten jokainen meistä on tähti omalla,henkilökohtaisella persoonallaan: ratkaistavaksi jäi mihin kukin meistä karismaansa käytti.

Maaliskuu


Herra Ylppö&Ihmiset Jyväskylän Lutakossa. Itse keikka ei ollut mitään uutta taivaan alla mutta Lutakon hämärä,tiivis tunnelma,sekä paras keikkaseura ovat jääneet mieleen. Niin ja se Ylpön samettisen matala,osaltaan myös uhkaava ääni yhdistettynä pukuun ja kiiltävään kaljuun - hämmentävä sekoitus herrasmiestä ja ovelaa gangsteria




Huhtikuu
Työni second hand shopissa alkoi ja tapasin liudan uusia ihmisiä niin tiskin taka- kuin etupuoleltakin. Opettelin nopeassa tahdissa uutta,harjaannutin sosiaalisia taitojani entisestään sekä nautin paikan pienuudesta. Työ oli jatkuvaa synkronointia kaikenlaisten persoonien valtavirrassa jossa huomasin pian viihtyväni kuin kala vedessä. Vaikken omistanut sitä terävintä laskupäätä,lunastin paikkani vallattomana persoonana mutta myös rautaisena asiakaspalvelijana pienen putiikin tiskin takana.

Toukokuu
Kevät oli vaihtumassa kesäksi kun tallustelin töistä bussipysäkille. Tiesin mieheni olevan jo kotona,sillä olin ollut tavallista myöhempään töissä. Muistan istahtaneeni bussin takariviin ja katselleeni pihalle - pidättäydyin miettimästä mitään erityistä. Musiikkia korviin ja silmät kiinni:siirtymäriitti työstä kotiin oli alkanut.
Kotona minua odotti yllätys jota en tosiaan osannut odottaa:minua pussailtiin heti ovella ja minulle ojennettiin ruusukimppu! Verenpunainen,pieni ja kaunis. Olin mykistynyt. Minua ei oltu koskaan muistettu arjen keskellä noin kauniilla asialla. Ruusut olivat kruunu sillä sain saapua järjesteltyyn kotiin jossa olivat valmiiksi tehtynä kodin askareet sekä ruoka!


Kesäkuu

oli hyvän ystävän syntymäpäivien aikaa. Kierrettiin porukoillani vierailun yhteydessä Kasvihuoneilmiössä joka on valehtelematta kiehtovin kauppapaikka jossa olen koskaan käynyt. Sieltä löysimme ystävälleni pienet lahjat,joissa oli lämmintä ajatusta mutta myös piikittelyn nasevuutta. Ei muuta kuin lahjukset pakettiin ja askartelemaan hersyvä kortti,jota tehdessä paperinsilppu pöllysi sekä nauru raikasi. Meidän molempien oli tarkoitus tehdä täsmäisku hänen kotiinsa syntymäpäivänä,mutta miesvahvuuden pudotessa puoleen äkillisen flunssapöpön myötä vain toinen meistä selvisi paikan päälle. Lahjan saaja oli kuitenkin mielissään saamastaan huumorin ja lämpimän tökkimisen yhdistelmästä joten missiomme onnistui.

Tuo ilta oli lisäksi viimeinen jonka vietimme osalla vanhaa ystäväpiiriäni. Jossain vaiheessa muistan istuskelleeni sohvalla,vetäytyen hieman syrjään toiminnan ytimestä. Katselin heitä,jokaista erikseen ja yhdessä ja mietin että tämä juna varmasti jatkaa kulkuaan - ainoastaan minä olen tullut tien päähän. Tien jossa minun on aika kerätä vuosien anti, astuttava aseman kautta rakentamaan omaa polkuani. Joskus hyvienkin asioiden on mentävä,jotta jokainen ryhmän jäsen pääsee eteenpäin omassa tarinassaan.

Heinäkuu

Tänä vuonna ei ollut kaunista kesää kuin parin viikon ajan.
Sadetta,muutamana päivänä kaunista. Ehkä tuo sade on huuhtonut heinäkuun pois,sillä se on ainoa kuukausi tästä vuodesta josta en kykene poimimaan hetkeä tai muistoa tarkasteltavaksi. Muistan ainoastaan odotuksen ja kärismättömyyden sekä viime hetken kiireet ennen reissua.

Elokuu
saapui vihdoin! Olin odottanut ja odottanut tätä kuukautta. Päivää ennen reissua olin hakenut mieheni töistä ja hänestä huomasi ettei hän ollut lainkaan sisäistänyt lomaa,saati tulevaa seikkailuamme. En ollut varma siitä itsekään vaikken enää töissä tuolloin ollut. Laukut lojuivat pakkattuina ja matkadokumentit oli tarkistettu miljoonaan kertaan,samoin kuin naimisiinmenoasiat. Hykertelimme huomatessamme ettei suurimmalla osalla meitä ympäröivistä ihmisistä ollut hajuakaan mitä meinasimme Las Vegasissa tehdä.

Illalla mietimme toimintasuunnitelmaa:kyytimme kentälle lähtisi aamulla ajoissa mutta meidän pitäisi saada rytmi käännettyä nopeasti jet lagin estämiseksi. Ratkaisuna vietimme suurimman osan yöstä valveilla kahvin ja energiajuoman voimin katsomalla internetin kaikki mahdolliset videot,kuvat ja muun sonnan jota aikansa kuluksi selailee. Minä nukahdin muutamaksi tunniksi,mutta kiitos matkajännityksen nousin ylös kuin sähköjänis kellon soidessa. Oli aika lähteä ja sitä kutkuttavaa,joskin hieman väsynyttä jännitystä en voikuvailla muille kuin saman kokeineille. Suosittelen lämpöisästi!

Syyskuu

Syyskuuni oli täynä mutaa,raskaita aamuja ja vielä kolottavampia päiviä. Siksipä harmaata syksyäni piristivät kummasti kaksi ystävää jotka tulivat istumaan meille iltaa,syyskuun sateiden keskellä. Juotiin varmaan kulhollinen booliasiaa,repeiltiin toisillemme sekä hauskoille jutuille jotka olivat jääneet kertomatta. Muistan miten yksi meistä ei millään tajunnut "Mä en oo koskaan"-pelin ideologiaa ja sekös huvitti meitä muita. Tasauksena sanottakoon että itse jouduin nappaamaan kieleni päältä useampaan kertaan pois asioita,sillä tuon pelin tiimellyksessä tajusit miten monesti itse olet mennyt sieltä missä ei ole aitaa ollenkaan:

"Mä en oo koskaan...Haa,nyt keksin! Eikun enpä keksinytkään,olenhan mä tehnyt tuonkin. Ja tuon,ja tuon,niin ei tuokaan oikein käy. Olenko mä oikeasti tehnyt kaiken tämän sonnan mitä nyt ajattelen?"

Lokakuu

Matkustimme Jyväskylään hoitamaan sukulaisuussuhteita. Samalla pyrähdyksellä eksyimme paikkaan,joka oli monesti ohitettu,muttei koskaan katsottu. Paikka on Suomen ainutlaatuisimpia museoita emmekä voineet enää vastustaa ajan patinan viehätystä.
Keski-Suomen Ilmailumuseossa vierähti nopeasti tunti poikineen ja vaikka sotahistoria on itselleni lähinnä pölyn nielemistä,paikan visuaalinen ulottuvuus saa minunkin kiinnostuskiikarini nousemaan. Katseltuani entisajan hengenvaarallisia häkkyröitä, joita yrittivät tuohon aikaan nimittää lentokoneiksi,täytyy todeta että ihminen on ollut historiansa aikana kateellinen linnuille aina ja tulee aina olemaan.



Marraskuu

Tuli ja meni,nopeasti kuten se itselläni menee joka vuosi. Päätin marraskuun lopulla että nyt alkaa joulun rakennus. Ei muuta kuin ulkovarastoon penkomaan joulun irtaimistoa. Eteeni saapastelivat grillit,kesätakit,kengät,aurinkotuolit ja muu kaiken kokoinen ja näköinen roina.
Huokaus.
Joulu oli hautautuneena vuodenajalleen tyypillisesti pohjalle. Raivokkaan raivaustyön jälkeen saalis oli hyppysissäni - se laatikko jonka avaamista rakastan joka vuosi ja jonka sulkeminen tuntuu aina yhtä kurjalta.

Kynttilät,koristeet ja viimein se tärkein - enkelikello! Se aito sukukello joka on matkannut jo kolmen sukupolven joulujen lävitse ja toivon että se säilyy vielä neljättä varten.
Lapsena joulun aikaan makoilin lattialla ja katselin tuon enkelikellon kattoon heijastuvien varjojen tanssia,aivan kuten äitini ennen minua. Jos tuo kello puhuisi,sen kertomia tarinoita en kyllästyisi koskaan kuuntelemaan. Ajan patinan heijastuessa kattoon hymyilin hiljaa itsekseni.




Joulukuu

Tuo rakkain kuukausi ei ole onneksi ohitse. Vielä on muutama yö jäljellä jouluun ja näiden muisteloiden päätepiste on hämärän peitossa. Onneksi,sillä saan tammikuun tohinoiden keskellä palata hetkeksi muistelemaan jouluani - sitä vuoden parasta juhlaa.

-Ci

Hiipuvaa

kiirettä,hiljaisuutta,rauhoittumista. Siinä ovat kolme asiaa joista pidän tässä ajassa. Vauhdikas oravanpyörä jonka voit aistia liikkuvan kaikkialla ympärilläsi, hiljenee hetkeksi ja odottaa.

Syksyni on ollut elämänkoulua. Karttakeppi on viuhunut tiheään otteeseen ja hetkittäin olen miettinyt jäävätkö mustelmat pysyviksi. Olen saanut turpaani joka aamu, iskenyt takaisin ja saanut aikaiseksi vain pari mustaa silmää. Olen ollut myrkkyä ihmisille. Olen huutanut,raivonnut ja kiehunut kuin kattila liian isolla levyllä. Olen ollut katkera, kääntynyt sisäänpäin,eristäytynyt ympärilläni olevilta ihmisiltä,tahtonut niin monena iltapäivänä mennä vain nukkumaan heräämättä enää. Olen itkenyt tänä syksynä enemmän kuin kuluneina viime vuosina ja turtunut itkuuni vähintään yhtä monta kertaa. Olen tuntenut miljoonan voltin huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä.
Kirjoittaminenkin on ollut liian raskasta koska sanoja tälle ajalle on mahdotonta laittaa täydentävästi peräkkäin niin että ne kertoisivat koko tarinan.

Yksin olisin jäänyt taakse,pudonnut siihen samaan kuiluun missä niin moni nykyään on. Minua ei kuitenkaan sinne päästetty,vaan on rakastettu taas jaksamaan seuraavaan päivään,muistutettu siitä kuka olen ja miksi käyn tätä taistelua. Huollettu ja hoivattu,kannateltu silloin kun itse en jaksa. Enkai koskaan voi ilmaista kiitollisuuttani asiasta niin että se tulee täydellisesti ymmärretyksi. Takaisinmaksuna läheisyys,lämpö,läsnäolo. Yhteys jota vaalimalla tälläiset syksyt eivät koskaan kaada kumpaakaan meistä.


Joulukuu alkoi eilen ja voin vihdoin huokaista - syksy on ohitse vaikka taistelu jatkuukin. Joulu antaa aina sen kaivatun pysähtymisen ja ajan mietinnälle josta toivon tänävuonna kerääväni uuden toimintasuunnitelman keväälle. Same shit,just different day- ajattelu lentää niska-perse otteella lumihankeen ja tilalle jotakin positiivisempaa. Tiedän mikä viimeinen tavoitteeni on,mutta välietapit kaipaavat hiomista.




Näin joulun lähestyessa huomaan jaksavani hieman enemmän,energiaa jakautuu tasaisemmin ja tuleva "joululoma" motivoi. Syksyäni en enää voi muuttaa,mutta talven ja kevään voin.


Mutta mennyt vuosi,voi hitto.
2012.
Mitä se on ollut kokonaisuutena?
Tiivistettynä kai henkistä kasvamista,itsensä uudelleen määrittelyä ja kehittävää kriisiä. Minusta on tullut vähän pehmeämpi,enemmän äitimäinen mutta rankka huumorinen taskurapu joka hymyillen takaa tuntoaistinautinnon jos saksia on tarpeen käyttää. Ulospäin tuittupäisyyttä,sisälle kissamaista tyytyväisyyttä. Töissä naamio mutta vapaalla sitäkin aidompi.

Ystävyys on kokenut päässäni radikaalin muutoksen. Sosiaaliset suhteet eivät ole enää samanlaisia kuin ennen vaan ovat saaneet osakseen vakavampia,jopa pelottavan aikuismaisia sävyjä: mihin suuntaan ihmiset muuttuvat? Jakavatko he huolen yhteydenpidosta,ajasta? Ovatko he samassa vai eri elämäntilanteessa ja miten se vaikuttaa? Onko olemassa ystävyyttä vai olenko aina vain kuvitellut? Se tyttölapsi joka ajatteli loppujenlopuksi liikaa,puhuu usein.

Muutosrullakon keskellä olen hankkinut työn, mennyt naimisiin sekä rakentanut kasaan suurempaa kuviota. Luopunut paljosta,muovannut uuden minuuden tietäen että jotkut rakastavat vain entistä. Olen lähtenyt,luovuttanut ja aloittanut uudestaan, etsinyt paikkaani tässä yhteiskunnassa,sitä löytämättä. Joutunut miettimään miten aikani käytän,sillä valitettavaa kyllä,en ole enää parikymppinen vaikka kuinka haluaisin. Ikä lisääntyessään tuo mukanaan pohdintaa mihin olen menossa:mitä jätän taakse,mitä tahdon eteeni.
Vuodet muuttuvat mutta muutunko minä?

-Ci

Look at me when I'm talking to you
You looking at me but I'm looking through you
I see the blood in your eyes
I see the love in disguise
I see the pain hidden in your pride
And I don't see nobody else
I see myself
I'm looking at the
Mirror on the wall, here we are again.







Kuvat:Tohtori.fi sekä Linux Screw