on nyt käsillä. Pääsin pariksi päiväksi vapauteen arkirutiineistani ja suunnistin tämän innoittamana Jyväskylään, taas kerran. Nyt on harvinaisesti koko perhe koossa, joten koen että tulemisellani oli tavallistakin enemmän arvoa. Meidän perheessämme kun puhaltavat täysin uuden tuulet.
Isääni ja äitiäni - ihmisiä jotka ovat asuneet koko elämänsä Jyväskylässä ja sen ympäristössä elämä vie taas aivan uuteen suuntaan faijan työn takia. Hetken aikaa vielä lapsuuden/nuoruuden paikkakuntani säilyy samana ja täällä on se koti, josta voin hyvällä omallatunnolla käyttää käsitettä "meidän porukoilla". Kesään kun tullaan niin sekin muuttuu - mielenkiinnolla odotan mihin suuret uudistukset "vanhusteni" elämässä johtavat ja vaikka itse seuraan vain sivusta, ehkä muutaman muuttolaatikon kantaen, tiedän täysin miltä heistä kummastakin tuntuu.
Tiedän miltä tuntuu lähteä toiselle paikkakunnalle työn perässä, järjestää koko elämä uusiin raameihin ja kestää se yksinäisyys joka kumpuaa siitä kokemuksesta, ettei siinä hetkessä tunne oikeastaan ketään koko kaupungista. Tyhjän päältä aloittaminen on aina raskasta ja se jättää tietynlaiset jäljet ihmiseen - ainakin itse koen että äkkilähtöni Treelle kasvatti minua suuresti, sillä viimeistään silloin oli selvittävä yksin. Kukaan ei ollut tasoittamassa tietäsi ja keksimässä ratkaisuja vaan kaikki oli kehiteltävä ja sovittava, hiottava ja mietittävä tarkoin. Minulle, joka en ole koskaan antanut kenenkään muun määritellä elämäänni, oli yksityiskohtien kuntoon hoitaminen vallan helppoa: sen kun vaan tahkosi menemään niin ettei kenellekään jäänyt nokan koputtamista. Kaikille se ei kuitenkaan ole tätä.
Epäilevyys selviämiseen ja tietynlainen pelko uutta ja tuntematonta kohtaan voi olla monelle elämääkin suurempi kriisin paikka. Niin se vaan kuitenkin on että jos meinaa elämässään jotain saavuttaa, on karistettava pölyt jaloistaan ja uskallettava aloittaa: vaikka sitten aivan tyhjältä sivulta.
Muuten elämä on uomassaan. Töitä riittäisi enemmänkin kun tekeä ehtii ja koulupaikkaa jännitän yhä. Saisi jo tulla marraskuun loppu että olisin taas lähempänä tietoa siitä, meneekö elämäni eteenpäin vai junnaako se paikallaan vielä seuraavan vuoden. Kieltämättä tässä on huomannut itsensä ihmiseksi joka ei siedä liikaa tasaisuutta, saati päämäärättömyyttä. En voisi kuvitella itseäni tuossa työssä ja vain eläväni päivästä toiseen, tasaisesti "ei-mihinkään"-pyrkien! Siinä selittyy elämäni uudistamisen jano.
Haluan että minusta on muuhunkin kuin "vain" lastenhoitajaksi. Toki tuo lause ei tarkoita aliarvioimista: minä jos kuka arvostan työtäni ja kaikkia jotka sitä tekevät - itselläni on vaan kunnianhimoa ja visioita jostakin muusta, vielä enemmän minua itseäni olevasta työstä ja sen tekemisestä jolloin koen että nykyinen työni on "vain"-käsitteellä läsnä omassa käsityksessä urastani.
Toki siirtymistä parempiin palkkoihin lisäkouluttautuminen tuskin tietää, sillä hoitoalahan on (ainakin joidenkin keski-ikäisten paksukaisten joilla on ne citymaasturit, 10.000e/kk työ ja hulppeat talot) täyttä skeidaa josta ei tarvitse maksaa - mitä sitä lapsia, vanhuksia tai sairaita hoivaamaan kun nyky-yhteiskunta muovaa kaikista tunteettomia uratykkejä. Darvinismi korjaa ja sitä rataa, kyllä paska on näin ja sehän valuu alaspäin...
Onneksi minä olen asemassa jossa minulla on mahdollisuus valita työ joka minua oikeasti kiinnostaa, antaa sisältöä elämääni ja pitää henkisen balanssini hyvänä. Lisää palkkaa hoitajille- homma tulisi aidosti ja oikeasti tarpeeseen, mutta kolikolla on myös se toinen puoli: kun ala ei imuroi rahanahneita mulkkuja itseensä, jää tilaa persoonille jotka haluavat oikeasti auttaa ja joita kiinnostaa itse työ; ei pelkästään siitä saatava massi.
Well, well, paasaamisesta pikkusuolaiseen. Huomenna olisi luvassa mukava päivä rakkaiden ihmisten kanssa. Käydään todennäköisesti sukulaiskierros, näen parasta ystävääni ja illalla saan nauttia Entwinen musiikista paikassa joka on hyvin legendaarinen ja täynnä muistoja Jyväskylän ajoista.
Lutakkoon siitä fägärit, huomenna humpataan!
-Ci