tämä nykyajan tyylisuuntaus ihmisen työelämästä.
Ensnnäkin, okei, ahkeruus on hyve ja se rankataan usein halutuimpien piirteiden joukkoon työntekijää etsittäessä. Työnhakijat haluavat ahkeran, jämptin ja vastuuntuntoisen työntekijän joka hoitaa hommansa hyvin ja siinä sivussa omaa pelisilmää työn vaatimalle syklille, jossa asioita hoidetaan. On totta, että ahkeralla työllä pääsee pitkälle, saavuttaa arvostusta sekä kohottaa omaa itsetuntoaan kun huomaa osaavansa tehdä työnsä hyvin. Tähän asti homma skulaakin, sillä ahkeruudella saadaan paljon aikaan.
Kolikon toisella puolella onkin sitten jotain aivan muuta. Ahkera työntekijä huomataan hyväksi ja aikaansaavaksi(=voittoa tekeväksi) voimavaraksi, jolloin ahkeruuden merkitystä työelämässä korostetaan. Nostetaan ahkeruus jalustalle ja toitotetaan miten kovalla työllä luodaan mitä vain tyhjästä. Pian halutaan yhä enemmän, nälkä kasvaa syödessä ja ahkeruudesta tulee normi, joka taotaan jokaikisen työelämään yrittävän nuorukaisenkin päähän. Vaatimukset nousevat, panokset kovenevat ja pian ollaan pisteessä jossa ahkeran ihmisen täytyisi olla enemmän - potenssiin viisi ainakin ja lähellä robottia, konetta joka tekee työn nopeasti ja tuottavasti.
Ihmiseltä aletaan kuoria pois inhimillisyyttä - mitä nuorempi olet, sitä pidempää työputkea sinun täytyy jaksaa painaa ilman taukoja, työpäiviä voidaan pidentää mahdollisuuksien mukaan aina sieltä 7:stä tunnista sinne 12 tuntiin, sairaslomat sekä työssä väsyminen ovat pahaa karmaa ja yhdessä LOMIEN kanssa muodostavat kasvaimen joka täytyisi saada rankata pois - ajan tuhlausta, rahan hukkaa.Jos ihminen ei kykene tuottavuuteen, hänet ongelmineen on syytä lakaista maton alle. Syrjäytyneet, fyysisesti työelämään kykenemättömät, vanhukset ja mielisairaat ovat kuonaa jolle ei tässä koneistossa ole tilaa.
Jumalauta, missä välissä Suomalainen yhteiskunta on päästänyt valloille tuollaista paskaa? Missä vaiheessa meistä on tullut koneen osia, joilla ei ole yksityiselämää, tunteita saati niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin tarpeita? Missä välissä loma on alkanut olla pahasta, jos et roiku vähintään toisella jalallasi työpaikalla, valmiina pomppimaan sätkynukkena ympäriinsä pienimmästäkin käskystä? Nollautuminen ja työstä irroittautuminen ovat pahoja asioita.
Ja mitä tuolla tuottavuudella saadaan aikaan? Ketkä siitä hyötyvät ja ketkä saavat tehdä likaisen työn? Onko Suomalainen jollain tavalla parempi ihminen jos hän uhraa perheensä, ystävyyssuhteensa, mielenterveytensä sekä fyysisen jaksamisensa koneistolle? Mitä hän siitä saa, paperilappusten lisäksi.
Raha, sitähän me kaikki haluamme. Sillä saa paljon mukavuutta elämäänsä, jopa tajunnan räjäyttäviä asioita, huikeita juttuja, joista unelmoidaan kylminä talviaamuina kun raahaudutaan töihin aamuvuoroon, parin tunnin unien jälkeen, jotka jäivät vapaa-ajasta jäljelle kiitos iltavuoron. Minun kysymykseni kuuluukin MISSÄ välissä sinä käytät rahasi ja MITEN? Koneisto vaatii paljon ja työtä on yllin kyllin vaikka vuorokauden ympäri. Hankit toki sillä paljon rahaa mutta missä, mihin ja kenen kanssa sitä jaat, kun olet töissä lähes 24/7? Kerrankin kysymykseni taitaa antaa vaustauksen; raha ei tuo onnea, jaksamista, lepposia muistoja, hyviä yöunia sekä antoisia ihmissuhteita, joista ihminen voisi ammentaa voimaa työelämään.
Yksilön on tänäpäivänä taisteltava oikeuksistaan raivolla, pitkillä kynsillä ja hampailla, jotta saisi edes jotakin osakseen. Yhteisöllisyys on sanahelinää ja avuliaisuus jotain aivan urbaania. Tämän kaiken keskellä vielä jaksavat isoilla kengillä ympäriinsä tallustelevat, päiväkahvipöydässään presidentin kanssa ihmetellä että mikä kumma nykyään ihmisiä vaivaa; he väsyvät, masentuvat, palavat loppuun ja pahimmassa tapauksessa syrjäytyvät.Itsemurhatilastot ovat omiaan kertomaan karun lopun tuolle, jo niin monesti toistuneelle tarinalle.
On se hienoa nähdä, millaiseen polttopisteeseen tämän mallin työelämäkulttuuri ihmiset vielä ajaakaan.
Kun vain itse muistaisi toimia toisin, eikä suostuisi siihen marionetin rooliin mitä niin helposti nykyään, etenkin nuorille aikuisille työelämässä tarjotaan.
*nappaa jääkaapista lonkeron ja menee parvekkeelle päästelemään höyryjä*
-Ci
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Sitä sun tätä
on elämäni tällähetkellä. Taiteilijaelämän aloittamisen jälkeen, olen alkanut olla yhä enenevämmässä(ihana sana!) määrin sekaisin päivistä, päivämääristä ja jopa vuorokaudenajoista. Kun rutiini ei pakota menemään nukkumaan tietyllä kellonlyömällä, ovat illat alkaneet kummasti venyä, siitä huolimatta, että vannoin itselleni pitäväni kiinni aikaisemmasta vuorokausirytmistä. No eihän se ole ihan niin helposti onnistunut, mutta toisaalta väliäkö sen, sillä tälläinen taiteilijanelämä on hyvin uniikki tilanne omassa, yleensä niin työntäyteisessä elämässäni.
Syksyllä olisi minulle taas tiedossa töitä samasta paikasta kuin tähänkin asti ja jos hyvä lykky käy, kirmaan ensivuoden puolella koulun penkille, sillä nyt jos koskaan on se toinen ammatti luettava ja suuntaa elämässänsä vaihdettava jos meinaa. Lähitulevaisuus on siis pulkassa, mutta tämä hetki onkin toinen juttu.
Minulla on tällä hetkellä aikaa hieman liiankin kanssa nauttia olemisesta. Toisaalta itse olemisen keveys on mukava tunne, mutta välillä kun kaikilla muilla on töitä ja arkisia menoja, itse tunnen oloni vallan ahdistuneeksi, vaikken ole ollut jouten kuin vasta vähän aikaa. Onkohan päähäni taottu liian kovaksimuovailtu kuva siitä, miten pitää ihmisen elää jotta hän voi tuntea olonsa arvokkaaksi? Kai se on tämän yhteiskunnan suorituskeskeisyys mikä löyhyää naamalleni kaiken tuon olemisen keskellä. Ehkäpä pyykkipoika nenään toisi helpotusta tuon löyhkän hajuun?
Tämä hetki on kuitenkin se, mihin pitäisi panostaa. Juuri nyt nautin saadessani kirjoittaa ajatukseni virtaa ylös ilman sen kummempia aikatauluja. Ainoa asia mikä varjostaa lunkkiuttani on havainto jonka tein hetki sitten.
Porukkani olivat käymässä luonamme ja vietettiin eilen vallan hauska päivä ulkona syömisineen, delfinaatioesityksineen ja paikallisinen kantakuppiloineen. Minä, joka kammoan jollain tasolla yleisesti laulamista, rohkaisin itseni ja karautin tulemaan biisin, jonka isäni niin kovasti tahtoi kuulla. Myöhemmin totesin että mikin kanssa lavalle nouseminen oli minulle itselleni suurempi ponnistus kuin benji-hypyn hyppääminen, joka kertoo kai paljon siitä miten suhtaudun omaan lauluääneeni. Faijalle kuitenkin laulan vaikka päälläni seisoen Suomen kansallislaulua ja illasta tuli tuon laulun myötä vallan hauska, kun päästiin rentoon tunnelmaan faijan ja M:n kanssa. Myöhemmin ilta jatkui saunoen ja partsilla maailmaa parantaen.
Ehkä tuosta mahtavasta illasta johtuen tajusin äsken heidän lähdettyään miten kova IKÄVÄ minulla oli heitä ollut ja miten suuri ikävä heidän jälkeensä jäi. Yleensä en paljoa ikävöi, mutta nyt tuon ikävän musta möykky on kätkeytyneenä rintani alle, saaden tajuamaan paremmin sen, millaista hintaa aloin maksamaan sinä päivänä kun päätin Treelle muuttaa. Samalla kuitenkin tiedän, että tämä on kotini enkä vain yksinkertaisesti voi enää mennä taksisin synnyinseuduilleni, sillä siellä pelkästään ahdistuisin. Oman elämän hinta toisella paikkakunnalla tämä ikävä ehdottomasti on. Onneksi puhelimet, liikkumisvälineet - ja keinot ovat keksitty joiden avulla pääsen näkemään perhettäni aina kuin ikävä kasvaa liian suureksi.
Tänään on ilta täysi äksöniä grillausbileiden ja reivien ansiosta, joka on oikein hyvä tilanne tähän saumaan, kun mustat pilvet valtaavat pääni yläpuolelta alaa. Ystävien kanssa on kuitenkin aina hyvä olla, sillä jopa minä saan tuossa porukassa olla täysin (ihana) paskamainen itseni!
Illan mielenkiintoisin juttu on kyllä ehdottomasti se, miten oma kasaamani grilli pelittää, etenkään kun emme ole sitä vielä kerinneet testaamaan. Sen kasaamiseen kului vain hetki aikaa, mutta puhekuplani oli tuolloin täysi kirosanoja, joiden takia toivon tosissani että se kaikki kiroaminen ja turhautuneisuuden hikoilu eivät menneet hukkaan ja saadaan pötyä pöytään.
Jääkaapissa olisi tilaa vielä makkaralle(yrgh, meitsi syö kyllä maissia!), sekä nipulle energiajuomia lantrikkeeksi. Taitaapa tämän neidin tei viedä seuraavaksi salin kautta kaupoille.
Lätisemisiin!
-Ci
Syksyllä olisi minulle taas tiedossa töitä samasta paikasta kuin tähänkin asti ja jos hyvä lykky käy, kirmaan ensivuoden puolella koulun penkille, sillä nyt jos koskaan on se toinen ammatti luettava ja suuntaa elämässänsä vaihdettava jos meinaa. Lähitulevaisuus on siis pulkassa, mutta tämä hetki onkin toinen juttu.
Minulla on tällä hetkellä aikaa hieman liiankin kanssa nauttia olemisesta. Toisaalta itse olemisen keveys on mukava tunne, mutta välillä kun kaikilla muilla on töitä ja arkisia menoja, itse tunnen oloni vallan ahdistuneeksi, vaikken ole ollut jouten kuin vasta vähän aikaa. Onkohan päähäni taottu liian kovaksimuovailtu kuva siitä, miten pitää ihmisen elää jotta hän voi tuntea olonsa arvokkaaksi? Kai se on tämän yhteiskunnan suorituskeskeisyys mikä löyhyää naamalleni kaiken tuon olemisen keskellä. Ehkäpä pyykkipoika nenään toisi helpotusta tuon löyhkän hajuun?
Tämä hetki on kuitenkin se, mihin pitäisi panostaa. Juuri nyt nautin saadessani kirjoittaa ajatukseni virtaa ylös ilman sen kummempia aikatauluja. Ainoa asia mikä varjostaa lunkkiuttani on havainto jonka tein hetki sitten.
Porukkani olivat käymässä luonamme ja vietettiin eilen vallan hauska päivä ulkona syömisineen, delfinaatioesityksineen ja paikallisinen kantakuppiloineen. Minä, joka kammoan jollain tasolla yleisesti laulamista, rohkaisin itseni ja karautin tulemaan biisin, jonka isäni niin kovasti tahtoi kuulla. Myöhemmin totesin että mikin kanssa lavalle nouseminen oli minulle itselleni suurempi ponnistus kuin benji-hypyn hyppääminen, joka kertoo kai paljon siitä miten suhtaudun omaan lauluääneeni. Faijalle kuitenkin laulan vaikka päälläni seisoen Suomen kansallislaulua ja illasta tuli tuon laulun myötä vallan hauska, kun päästiin rentoon tunnelmaan faijan ja M:n kanssa. Myöhemmin ilta jatkui saunoen ja partsilla maailmaa parantaen.
Ehkä tuosta mahtavasta illasta johtuen tajusin äsken heidän lähdettyään miten kova IKÄVÄ minulla oli heitä ollut ja miten suuri ikävä heidän jälkeensä jäi. Yleensä en paljoa ikävöi, mutta nyt tuon ikävän musta möykky on kätkeytyneenä rintani alle, saaden tajuamaan paremmin sen, millaista hintaa aloin maksamaan sinä päivänä kun päätin Treelle muuttaa. Samalla kuitenkin tiedän, että tämä on kotini enkä vain yksinkertaisesti voi enää mennä taksisin synnyinseuduilleni, sillä siellä pelkästään ahdistuisin. Oman elämän hinta toisella paikkakunnalla tämä ikävä ehdottomasti on. Onneksi puhelimet, liikkumisvälineet - ja keinot ovat keksitty joiden avulla pääsen näkemään perhettäni aina kuin ikävä kasvaa liian suureksi.
Tänään on ilta täysi äksöniä grillausbileiden ja reivien ansiosta, joka on oikein hyvä tilanne tähän saumaan, kun mustat pilvet valtaavat pääni yläpuolelta alaa. Ystävien kanssa on kuitenkin aina hyvä olla, sillä jopa minä saan tuossa porukassa olla täysin (ihana) paskamainen itseni!
Illan mielenkiintoisin juttu on kyllä ehdottomasti se, miten oma kasaamani grilli pelittää, etenkään kun emme ole sitä vielä kerinneet testaamaan. Sen kasaamiseen kului vain hetki aikaa, mutta puhekuplani oli tuolloin täysi kirosanoja, joiden takia toivon tosissani että se kaikki kiroaminen ja turhautuneisuuden hikoilu eivät menneet hukkaan ja saadaan pötyä pöytään.
Jääkaapissa olisi tilaa vielä makkaralle(yrgh, meitsi syö kyllä maissia!), sekä nipulle energiajuomia lantrikkeeksi. Taitaapa tämän neidin tei viedä seuraavaksi salin kautta kaupoille.
Lätisemisiin!
-Ci
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)