Suunta muuttuu

aika jää taakse ja matka eteenpäin on alkanut.

Olen kulkenut syksyn sekä kevään jatkuvasti kiihtyvämmällä tahdilla, tahdoin saada kouluni loppuun, olla hyvä siinä mitä teen, luoda itselleni polun työelämään tällä alalla. Kunnes kaikki mureni.


Tällä viikolla romahdin. Sekä henkinen minä, että fyysinen olemukseni koki totaalisen loppuunpalamisen. En enää jaksanut yrittää antaa itsestäni jotain sellaista, jota siellä ei ole koskaan ollut, en jaksanut enää esittää. Tiesin että minusta ei ole tuolle alalle, tuohon työhön, tiesin sen jo syksyllä. Miksi sitten lähdin moiseen hommaan mukaan? Koska uskoin itseeni, uskoin siihen että kevääseen mennessä se jokin joka minulta puuttui olisi yhtäkkiä ilmestynyt sinne. Uskoin omaan ulosantiini - olen sosiaalinen, verbaalisesti lahjakas persoona joka rakastaa kirjoittamista, asioiden tutkiskelua ja uusien ihmisten tapaamista.

Yep, näillä piirteillä homman pitäisi toimia - mitä siis puuttuu?

Palo, intohimo,kipinä, sitä ei vaan ole. En halua antaa itsestäni työlle koskaan sataa prosenttia ja tämä ala nimenomaan vaatii sielusi syövereitä myöten. Useimmat ihmiset ovat sen faktan kanssa sulassa sovussa, mutta minä en. Olen taas erilainen, se friikki joka ei koskaan asetu, ei sovi palapeliin sillä sen jokainen kulma on liian terävä, liian monimutkainen tai kovera. Kuten joskus aiemmin pohdin minun paikkani ei ole tavallisen ihmisen tavallinen paikka. En tyydy, en kesyynny koskaan.

Moni on minulle nostellut kulmakarvojaan siitä, miksi lopetin koulun nyt, kun on "enää" pari kuukautta jäljellä, miksi luovutin nyt? En luovuttanutkaan. Sain koulusta kaiken sen, mitä minun on mahdollista saada/oppia ja ensimmäistä kertaa elämässäni en jäänyt odottamaan saisinko vielä jotain, en raatanut loppuun zombiena vaan kuuntelin itseäni ja kehoani. Käänsin selkäni taistelulle ja kävelin pois.


Jonkun mielestä se voi olla luovuttamista, mutta minä näen sen rohkeutena lähteä juuri silloin kun tie on auki ja on aika - nimenomaan minun määrittelemäni aika, ei kenenkään muun. Olen aina tehnyt kaiken täysillä mihin ryhdyn, asiat ovat kaikki tai ei mitään ja saatan ne loppuun.
Nyt selkäni painettiin seinään - se tapahtui hitaasti kevään aikana. Aina vain uhkaavampaa, tiukempia tilanteita ja pian tajusin että ainoa vaihtoehto on lähteminen, ettei tule kuristetuksi, hengettömäksi.
Koulu teki minulle suurimmaksi osaksi hyvää, mutta myös paljon hallaa, sillä se oli jokapäiväistä esittämistä,roolin vetämistä jossa halusin olla parempi kuin olinkaan, tehokkaampi kuin olinkaan ja nokkelampi kuin olinkaan. Tuo rooli oli myös yksi omista valheistani itselleni ja sen murennuttua, olo on ollut heikko mutta uudestisyntynyt.

Löydän kyllä paikkani työn pelikentällä jollain tapaa sillä se ei ole elämäni, se on vaan välttämätön paha jotta eläminen on mahdollista. Minulla on jotain paljon parempaa kuin yksikään huipputyöpaikka ja kun omistaa asenteen jonka mukaan koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita, se pitää ovia auki, vaikka ne olisivat kuinka kaukana nykyhetken itsestä.

Muutama ihminen on kysynyt että mitä tästä eteenpäin, jopa hieman kauhuissaan tekemästäni muutoksesta.

Naurahdan.

No helvetistäkö minä vielä tiedän missä valloitan seuraavaksi! Keksin aina jotain, sillä elämä ohjaa. Päädyn juuri sinne missä minun on tarkoitus olla, ovelle josta mennään taas. Kevät näyttää sittenkin hyvältä.



Poikanen kuule, tää on meidän retkemme,kuviot suuret muita varten on
Ei se oo minun syyni että pahan kaikessa kuulee, perintöni ainoastaan.
Ei se oo minun syyni että Itä-Suomessa tuulee, Venäjältä ja vastaan

Sinussa on valo, sinussa on yö,sinulla on sitkeä sydän joka lyö,
väsymättä kipinöitä tuuleen valaisemaan tietä pimeään.

Kuvat: Kouvolan Sanomat & oma koneeni

Innostus!

Milloin viimeksi innostuitte jostain? Miltä se tuntui? Oliko asia suuri vai pieni ja millä tavalla merkityksellinen?

Tämä suuri ajatusvyyhti lähti laajenemaan keittiöstä. Pengoin kaappeja tehdäkseni inventaarion sisällä olevasta tavarasta(lukekaa:etsin suklaata) ja käteeni sattui paketti vihreää teetä joka oli lähes iskemätön. Juon paljon kyseistä teelaatua ja yhtä erityistä merkkiä jolla sattuu olemaan samanväriset paketit niin pussi kuin lehtiteellekkin.
Taannoin nappasin tietenkin väärän (lehtitee) paketin kaupasta mukaani, huomasin asian vasta kotona ja päätin että no, pois ei heitetä eli teepallo esiin. Kaipasin kuitenkin pussiteetä sillä se on vaivattomampi eli laiskemmille ihmisille mukavampi ratkaisu kun rueta rääpimään teen lehvästöjä paketista palloon kuin paraskin puutarhuri.


(Hyvä kun puutarhuri sana assosioituu nykyään ainoastaan hyvännäköisiin miehiin jotka käyvät aina panemassa talon emäntää isännän ollessa töissä - joskus katsottu ihmissuhdesoppa sarjoja?)

Nyt kuitenkin löysin tuota mainitsemaani pussiteetä kaapin perukoilta ja se sai minut innostuneena keittämään toisen kupillisen heti perään vaikka olin juuri tuhonnut edelliseni. Tehnee myös hyvää hieman nuhaiselle hipiälleni sen lisäksi että se synnytti ajatuksia.

Loppujenlopuksi innostukseen ei tarvita kuin pieniä asioita - olen joskus kirjoittanut pienistä asioista nauttimisesta sekä koostanut jopa listoja asioista joista nautin arjessani sillä ne ovat niitä palasia suuremmasta onnellisuudesta ja tajusin että samat asiat vaikuttavat innostumiseenkin.

Itselläni on paljon asioita joista innostun päivittäin - niitä saattavat olla keskustelut ihmisten kanssa, pelit, kirjat, internetin ihmeellisestä maailmasta tongitut asiat tai ihan yksinkertaisesti vaikka lenkille lähteminen - arkista mutta "opettaa" innostumaan, kiinnittämään vähäpätöisiltäkin tuntuviin asioihin huomiota ja hyödyntämään näitä taitoja koulun tai työn parissa.

Innostuin taannoin kuulemastani, erittäin hyvästä radiodokumentista jonka oli toteuttanut muistaakseni YLEN dokumenttiryhmän jäsen.
Dokumentti käsitteli oman identiteetin löytämistä sekä "väärässä"kehossa elämistä ja kuvasi totuudenmukaisesti erään miehen taivalta, miehisestä kehosta naisellisuuteen. Dokumentti oli koottu nerokkaista pätkistä haastateltavan ajatusmaailmaa ja nivottu yhteen aiheeseen sopivalla musiikilla & tehosteilla.

Kuulemisen jälkeen pyysin (kiristin, vinguin ja vikisin) opettajaa lähettämään tuon teoksen minulle jossain muodossa: viikkoa myöhemmin sainkin sen levynä itselleni ja kuuntelutan sen tilaisuuden tullen varmasti kaikilla, jotka eivät ole umpimielisiä aiheen suhteen.

(Kuvan ex-kirkkoherra ei liity dokumenttiin)


Työ töni itseäni eteenpäin myös oman dokumenttini suhteen - päädyin YLE:n teoksen innoittamana miettimään ja keksimään aiheen, josta puhutaan aivan liian vähän mutta joka on läsnä jokaisessa päivässä, jos ei anna arjen stressikierteiden viedä ajattelua mennessään. Sovelsin äänimaailmoja sekä tunnelmia omaan materiaaliini sopivaksi ja tahdoin luoda kokonaisuuden, josta välittyisi sama innostus, mitä kuuntelemastani dokumentista.


Hieno ajatella että nyt tuo omakin työni on valmis ja sen innoituksena toimi yksi, opettajan aikalailla umpimähkään valitsema radiotyö- johdatusta ja paljon, sanonpa vaan!

Miksi sitten innostuminen on tärkeää? No hitto, siksi että lohella päähän ja muna suuhun! Se antaa uusia ideoita, visioita, auttaa luomaan uutta ja laajentamaan kamerakulmia elämään - mitä muuta tarvitaan hei? Tästä syystä ihmiset: innostukaa!

-Ci

Kuvat: Iltalehti.fi sekä Mtv3.fi

Peilinä omalle itselle

Son jännä, nykyään tuntuu ihan toisenlaiselta katsoa peiliin. Kyllä siellä näkyvät edelleen ne kohdat joihin et ole tyytyväinen itsessäsi jaajaaja on vatsamakkaraa ja tummia silmänalusia - kaikkea sitä minkä jokainen nainen pystyy ulkonäöstään löytämään ja kiroamaan niitä. Mutta nyt, peilissä näkyy myös jotain muuta, jotain jonka pystyy näkemään vain jos katsoo pidempään ja lakkaa keskittymästä pintaan.

Sitä voisi kuvata monella sanalla kuten huoku, aura, loisto, mikä vaan - itse käytän sanaa hehku, sillä se kuvaa minusta sitä parhaiten. Minusta hehkuu jokin jota en ole koskaan itsessäni nähnyt aiemmin - ehkä tuo kaikki johtuu puhdistumisesta, päänsisäisten asioidensa vakavammin ottamisesta sen sijaan että lynttäisi ne roskikseen.

Tästä intouduin miettimään muiden ihmisten hehkua - sitä mikä tulee ilmi ilman sanoja, ilman eleitä tai edes ilmeitä. Ihmisen kohdatessa toisen, häntä tarkastellaan aisteilla: näet miltä toinen näyttää, saatat haistaa hänen tuoksunsa jota hän käyttää, tunnet millaiset kädet hänellä on kätellessänne - ulkoisia, toki vaikutelman muodostamiseksi välttämättömiä asioita.


Mutta hehku, se on tunne jonka saatte toisesta ihmisestä: joku nostattaa niskavillanne pystyyn heti, toisen kanssa taas natsaa saman tien. Olette saattaneet jopa sanoa jostakusta ettei hänessä ole kaikki kohdallaan, tai teillä on huono tunne ihmisestä vaikkette osaa määritellä sen tarkemmin mikä hänessä mättää.
Tämä on sitä henkua, jonka käsittelyyn käytetään useimmiten muita kuin viittä tavallisinta aistia ja omaa hehkuaankin voi oppia tarkastelemaan tiedostamalla itsensä ja miettimällä millaisia asioita annan ulospäin: mitä saatan näyttää itsestäni ilman että sanon mitään?

Esimerkkinä tästä mainittakoon eräs tapaus joka kävi itselleni ja sai todella kulmakarvani hiusrajaan. Yleensä kun tapaan uuden ihmisen näytän itsestäni pinnan - sosiaalinen, puhelias, itsevarma: nämä ovat ne kolme joilla yleensä syöksyn uusiin tilanteisiin. Tapasin erään mieheni ystävän ensimmäistä kertaa ja ajattelin että tuo kohtaaminen oli mukava, mutta tavallinen: tyypistä jäi erittäin positiivinen ja sympaattinen kuva.

Myöhemmin sitten kuulin, että tämä ystävä oli nähnyt syvemmälle ja tarkastellut myös sitä mikä minusta hehkuu pinnan alla - hän oli ladellut miehelleni tiskiin elementtejä jotka paljastan yleensä vain lähimmille ihmisille ja ne kaikki liittyvät omaan henkilökohtaiseen herkkyyteeni. Oli uskomatonta kuulla itsestään faktoja jotka varsin hyvin tiesit, mutta jotka joku toinen oli onkinut esiin yhden lyhyen tapaamisen perusteella. Tästä johtopäätökseni oli, että kenestä vaan voit saada mitä vaan selville, jos osaat katsoa, tulkita ja luottaa vaistoosi.

Asiasta takaisin tennikseen voisin mainita oloni olevan sairas - kuten mieheni sanoi sairas nainenhan minä aina olen ollut mieleltäni mutta nyt puhun ihan nuhalenssusta joka iski meikäläiseen taas pitkän tauon jälkeen. Voinen sanoa että sen taival kehossani jää lyhyeksi, mutta tulipa uhittelemaan noin muuten vaan. Siitä ilosta, että minut uhattiin sitoa sänkyyn jos en suostu lepäämään, makailen nyt sohvalla ja taltioin tähän vielä viimeiset ajatuksenvirrat ennenkuin on aika painua takaisin oman pään syövereihin eli suomeksi: nukkua nuha pois.
Kuva: avainapteekit.fi


-Ci

p.s. Tiedättekö muuten miten risoo kun sulle tehdään ihan jumalattoman hyvää ruokaa ja sitten joudut mässyttämään sitä suussasi viikon ennenkuin saat edes vähän makua siitä irti? Hiuksia repivän raivostuttavaa, ainakin tälläiselle makunautinnonhakijalle!