Joulu- ja muuta tohinaa

Syksy. Mennyt. Kuukaudet lipuivat alta ja nyt on taas se aika vuodesta jota rakastan eniten tunnelmansa takia: joulun aika. Tänä vuonna on maa aikalailla yön timo (Ensimmäisestä Vares - elokuvasta lainatakseni) ja lunta ei ole juurikaan, mutta siitä huolimatta aika suuri joulufiilis ja piparin tuoksu hiuksissa. Istuin eilen auton kyydissä sen matkatessa lävitse vilkkaan kaupunkini pääkadun. Tuulilasiin heijastuvat, kadun ylitse kaartuvat suuret valot olivat kauneinta mitä olin hetkeen nähnyt ja nautin joka solullani mielettömästä tunnelmasta joka hehkui kauneutta, pimeydestä huolimatta.

Katseeni osui olohuoneessani loistaviin kynttilöihin ja jouluvaloihin, enkä voi olla miettimättä mennyttä vuotta - sen vastoinkäymisiä, suruja, mutta myös kuplivan innostuksen, rakastumisen ja totaalisen...elämisen tunnetta. Kaikkia elämäni shakkinappuloita joita on riepoteltu ja hellitty samaan aikaan useasti vuoden varrella.

Nyt näen sen, millaisen jyrkän tien olen tänä vuonna kulkenut sen jälkeen kun lopetin ehkäisypillereiden syömisen tammi-helmikuun vaihteessa. Minusta kuoriutui täysin toinen ihminen - se joka oli hautautunut syvälle sisälleni ja jollainen oikeasti olen.
Löysin uudelleen lapsen itsestäni ja aloin taas tarkastella maailmaa laajasta näkökulmasta, kiinnostua, utelioitua (hähä mikä sana, jos edes on sellainen), nähdä värejä, pieniä, arkisia ja innostavia asioita, saamaan mielettömiä inspiraatioita. Luomaan ja ilmaisemaan itseäni.
Tajuan että olen ollut kuin tukahdutettu tulivuori, joka viimein kerättyään tarpeeksi painetta, pääsi räjähtämään.

Muistutin itselleni etten ole oikeasti pipo kireällä viipottava suorittaja joka elää elämänsä jo ennakkoon ja suhtautuu kaikkeen yltiöpäisen skeptisesti. Samalla pistin päreeksi myös koko entisen elämäni, parisuhteeni ja suunnitelmani jotka olivat alkaneet tuntua väärältä ja itselleen valehtelulta, muuttumiseni jälkeen. Vaikka tämä kaikki sattui, hetkeäkään en vaihtaisi pois, sillä rehellisyys ennenkaikkea itselleen on sen arvoista. Kulissi sen sijaan ei ole pystyssä pitämisen arvoinen - olen liian aito näytelläkseni eikä sitä kukaan oikeasti jaksa.

Aloin jo olla varma, ettei minulle sopivaa kumppania vaan ole, sillä tarvitsen sen kiehtovan vastakappaleen sijaan helvetin samanlaisen persoonan ja koska koen olevani aikalailla friikin uniikki, löin jo puolittain hanskoja tiskiin: ei ole olemassa ketään joka natsaisi minulle täysin.
Kuvittelin aiemmin että suhteissani erilaisuusasettelu on se, joka toimii ja sillä rakennetaan pitkä suhde.
Vähänpä tiesin, mutta onneksi opin.
Olen ihmisenä niin vaativa, etteivät suhteeni kestä(kuten on huomattu), jos kumppanini ei omaa samanlaista näkövinkkeliä, asennetta, ajatusmaailmaa sekä yksinkertaisesti nauti samoista asioista. Vain samaistumalla kykenet ymmärtämään toista täysin ja jos olet erilainen, et kykene samaistumaan tarpeeksi ymmärtääksesi - kieroa eikö?

Sanotaanko vaikka näin, että sain taas sittemmin niellä ajatukseni ja mielipiteeni suurina paloina, karma piti siitä totaalisesti huolen. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla on luoti päässä - tuli nopeasti, voimalla ja yhtäkkiä, mutten halua sitä koskaan pois kuten tuo hiirityttökään ei enää luovu korustaan <3


Tänään joulun viettoon vanhempieni luokse jossa tulee käymään aika vilske. Onnekseni minun ei tarvitse itse ajaa, saati istua junassa, vaan saan kyydin velipojalta. Tämä joulu tulee olemaan paras koskaan, olen siitä varma!

Hiljaisia askelia, kynttilänvaloa ja kauniita tuoksuja jokaisen jouluun!

-Ci



Kuvat: Huviopas.net 5.12.2011
Vectips.com 2.7.2010

Enkeleitä - on heitä.

Kyllä, viime yönä sain varmistuksen siitä, että enkeleitä on tosiaan olemassa, etenkin ihmisten keskuudessa, ihmisten lihana ja hahmoina. Päästäkseni enkeliin, on minun kuitenkin kuljettava eilisiltani lävitse.

Sihahdus oli kaunein ääni vähään aikaan kun pääsin töistä ja sain käteeni lonkeron. Olin koko viikon odottanut tätä iltaa, hihkunut ja hymyillyt poreilevasta innostuksesta. Saisin yllättää jälleen rakkaan ihmisen ja tarjota hänelle mahtavan illan, hieman erilaisilla mausteilla.

Kyseessä oli siis rakkauteni synttäriyllätys, jonka kehittelin menneinä viikkoina mielessäni monesta pienestä palasesta - olin ostanut liput stand upiin ja päätin että keikan jälkeen tarjoilen muutaman juoman seurallani höystettynä.
Yllätykseni osui nappiin ja yllätettävä tykkäsi kovin. Stand upin jälkeen jatkettiin baariin fiilistelemään helvetin hyvin alkanutta iltaa. Mukavan sumun ympäröimänä jatkettiin baarista toiseen ja päädyttiin joraamaan yhteen paikalliseen menomestaan. Kun tanssifiilis hiipui, päätimme suunnistaa taksijonon kautta takaisin kotiin.

Taksin jonotuksen aikana sain varmuuden enkelien olemassaolosta. Taaksemme jonottamaan tullut naishenkilö alkoi juttelemaan ajankuluksi ja puhe kääntyi ammatteihin. Hän oli työskennellyt kauan huostaanotettujen nuorten ja käytösongelmaisten lasten parissa josta saimme vilkkaan keskustelun aikaiseksi. Vakuutuin että tällä naisella on sydän paikallaan ja hän tekee mielettömän arvokasta työtä. Itse samalla alalla työskennelleenä tunsin syvää sympatiaa ja aivan sydäntäsärkevää samaistumista kuunnellessani tuon tosielämän enkelin tarinoita työstään - sen vaikeuksista ja pienistä onnistumisen palasista. Jokin nyrjähti sisälläni kun tajusin tapahtumajonon, johdatuksen.
Mietin taannoin itseäni ja henkistä vahvuuttani: olen niin kauan kun muistan ollut itse tukipilari. Se henkilö jolle vuodatetaan murheet ja surut. Olen nostanut monta ihmistä ylös syvistä vesistä ja ollut vierellä pitelemässä kiinni kun toinen murenee palasiksi ja saanut hiljalleen palaset taas kasaan. Olen nähnyt, kuullut paljon ja kohdannut asioita, joiden kanssa monella on ollut vaikeuksia kestää -rankkoja juttuja, kriisejä ja pahoja tuulia. Kaiken tuollaisen jälkeen olen kuitenkin aina pysynyt itse henkisesti kasassa ja tiennyt, ettei minua kaada kuin tsunamin lailla iskevä, korkea ja vaikea aalto.

Yön pimeydessä, muutama viikko takaperin, istuskellessani parvekkeella, tunsin läsnäolon. Se hehkui sisältäni ja silloin ymmärsin että sisälläni on jotain todella vahvaa - ei mitään tietoa mistä tuo vahvuus on kehittynyt, mutta tuona hetkenä se värähteli voimakkaana, kuin omana olentonaan ja viime yönä muistin sen, juteltuani tuon taksijonon naisen kanssa. Minun tarkoitukseni on jollain tavalla jatkaa hänen työtään, viedä sanomaansa eteenpäin - jos ei fyysisesti kentällä, niin ainakin tilaisuuden tullen mediassa. Se, miten lämpimästi nainen puhui työstään, sen vaikeistakin asioista ja sen tekemisen tärkeydestä, tunkeutui sydämeeni jäädäkseen ja tiesin tehtäväni jonka aion muistaa ja toteuttaa.




Ihmisillä joilla on noin vahva kutsutumus henkisesti aivan älyttömän rankkaan työhön on pakko olla tuo sama olento sisällään, vielä omaanikin voimakkaampana. Heidän olentonsa koostuvat suuresta ja vauraasta annoksesta hyvyyttä, empatiaa ja rakkautta, joita he eivät pelkää jakaa haastavissakaan tilanteissa.
Siinä, taksijonossa, seisova nainen, oli aivan tavallinen ja vaikken nähnyt suuria siipiään missään, tiesin että edessäni seisoi monen nuoren ja lapsen oma enkeli, joka oli lähetetty nostamaan heidät niistä syvistä vesistä, joissa monet heistä ovat saaneet uida syntymästään asti. Pakasta jaetut kortit olivat heidän kohdallaan alunperinkin olleet kehnot, mutta tämän ihmisen avulla niistä rakennettaisiin vielä kestävä ja vankka talo, jossa ei ole huojumisen häivääkään. Siinä on minusta kaikki - ei tarvita isoja asioita vaan paljon, paljon pieniä jotka tekevät edes yhden lapsen/nuoren elämästä parempaa.

Silloin tulevaisuutta varten on jo voitettu.

"Vaikka nuoret haukkuisivat sinut pystyyn, olisit kuinka paska ämmä ja mitä ikinä vaan, loppujenlopuksi he arvostavat asettamiasi rajoja ylitse kaiken ja rakastavat sinua omana itsenäsi"

-Ci

*Kuvat: Meidän perhe-lehti&Riitta Heiskanen, IL