Nyt hauduteltuani,kaivattuani ja jopa hetkittäin unohdettuani,pystyn mielestäni tarkastelemaan tuon matkan kokonaisuutta yksittäisten palasten sijasta.
Las Vegas alkoi tuntua oikeasti painostavalta viimeisenä päivänä - hullun hyvä fiilis vaihtui hiljalleen väsymykseen jota tuo kaupunki toi väistämättä eteesi ja tunne vain kasvoi mitä kauemmin lentomme odottaminen kesti. Jossain vaiheessa olisin vain halunnut hakata joka ikisen huutavan pelimasiinan tohjoksi kirveellä,haudata,polttaa ja räjäyttää palaset sekä hautautua jonnekin pimeään ja hiljaiseen luolaan kunnes pääsisin lentokoneeseen.
Nyt jälkeenpäin mieli unohtaa helposti tuon tunteen ja välistä tahdon vain takaisin valomereen ja timanteilla kuorrutetun luksuksen keskelle koska se kaikki oli niin...once in a lifetimea,sellaista härskin karkeaa,savuista ja koukuttavaa elämää jossa tunsit olevasi elossa joka hereilläolosi sekunnin. Nuo sekunnit eivät kuitenkaan ole ikuisia ja pian huomaat että tuo kiilto,luksus ja "no tomorrow"-elämäntavan kimallus ovat vain pintaa,materiaa ja kirkkaaksi kiillotettua kulissia. Mitätöntä ja maallista kun tarkemmin asiaa pohtii. En toki voi väittää etteikö tuo miljöö olisi säväyttänyt,sen se totaalisesti teki,mutta uupumus oli kaiken tuon myllytyksen jälkeen se suurin. Kukaan ei varmaan tämän jälkeen ihmettele miksi jenkkiteinit matkustavat Vegasiin vain viikonlopuksi?
Mutta New York - se elää jokaisen mielikuvissa ja muovautuu kuulijan oletusten mukaan mutta voin kertoa: se ei vaan ole mitään mitä voitte kuvitella. Jos kuvittelette sen isoksi, se on megalomaaninen, jos kuvittelette sen värikkääksi,se on suloinen sekamelska kaikkea mitä kuvitella saattaa - ei vain värejä vaan ihmisiä,paikkoja,valoja, elämää. Se on kuin elävä olento jonka siipien suojassa kaikki on suurempaa!
Joka ei ole tuon kaupungin katuja astellut voi vain kuvitella - se joka on, ymmärtää täysin mitä sanon. Kokekaa itse,matkustakaa sinne,istukaa Central Parkissa tai yhdessä tuhansista puisto/katukahviloista ja aistikaa se kaupunki. Valtava ihmisten autojen,pyörien,ostoskeskusten,ravintoloiden,metrojen,liikennevalojen,pilvenpiirtäjien hyökyaalto jonka keskellä kylmästä pohjolasta tullut juntti ei voi muuta kuin vaieta.
Lensimme Las Vegasista New Yorkiin yöllä ja perillä olimme aamulla paikallista aikaa klo 6-7 pintaan. Hyppäsimme Newarkin lentokentältä junaan joka vei meidät Penn Stationille. Junamatka jo itsessään oli kokemisen arvoinen ja ikkunasta avautuvilla näkymillä olisi voinut tapetoida seinänsä. Kävelymatkan päätteeksi edessä häämötti vihdoin Hotel 373 Fifth Avenue!
Check-in asian jälkeen oli vuorossa aamujumppa:hissi oli epäkunnossa ja meidän tuurimme tietäen "sviittimme" sijaitsi kattohuoneistossa eli ylimmässä 9.kerroksessa. Ähisten,puhisten ja kiroten raahasimme itsemme sekä maallisen omaisuutemme oikeaan kerrokseen. Kornin tuosta liikuntatuokiosta teki se,että suunnatessamme illalliselle,huomasimme aulassa lapun joka hissin rikkoutumisen lisäksi kertoi myös saatavilla olevasta laukkujenkantopalvelusta.
Jenkit osaavat varmasti palvelunsa vaatia mutta suomalaiseen "ei tartte auttaa"-kulttuuriin kasvamisen tuloksena hikoilimme siis aivan turhaan.
Jenkkiläisen roskaruokakulttuurin opiskelun jälkeen meistä tuli kamalia roskaruokakriitikoita. Arlandan lentokentällä Ruotsissa syödyt hampurilaisateriat olivat niin alinta sakkaa suurien,mehevien ja makurikkaiden jänkkimättöjen jälkeen. Suomessa suurin juoma jonka Mäkkäristä,Hesestä tms.kuppilasta löydät on heillä se pienin. Samassa kaavassa menevät hampurilaiset,ranskalaiset,sipulirenkaat ja siivet. Lyön pääni vetoa että lihosimme kumpikin tuon reissun aikana lähemmäs kymmenen kiloa joten en voi ihmetellä miksi tietty ihmisprosentti jenkeistä on ylilihavia.
Ja älkää luulko että New York koostui vain mätöstä! Tuntui että kaupunki käsitti joka ainoan maailman kansallisuuden herkkuja joista kerkesimme toki maistelemaan vain murto-osaa. Tuolta lyhyeltä kulinaristiselta matkalta mieleen parhaiten jäänyt ravinteli painui merenpohjan antimien puolelle,sillä aito lobsteri(jättirapu suomeksi?) oli niin hyvää että olisi tehnyt mieli ottaa 10 kilon dogbag mukaansa ravintolasta ja lastata se tilaamani annoksen herkuilla. Omnom!
Central Parkissa vietimme monta rauhoittumisen hetkeä kun itse kaupungin vilinä alkoi käydä liian voimakkaaksi. Mitä syvemmälle tuohon puistoon kävelit sitä nopeammin unohdit olevasi kaupungissa,saati sen keskellä. Autojen äänet ja muu meteli vaimenivat ja vaihtuivat luonnollisiin ääniin,aivan kuin olisit astunut portista keskelle metsää ja sen rauhallisuutta. Puisto muodostui hengähdyspaikaksi jossa saatoimme istuskella tunteja vain katselemassa hiljakseen ohikulkevia ihmisiä(kenelläkään tuossa puistossa ei tuntunut olevan kiire) tai seuraamassa lammen sorsien päiväpuuhia. Kaksi maailmaa sisäkkäin kiehtoo aina.
Sitten valkeni päivä jossa oli selkäpiitä karmaisevaa johdatusta. Hotellimme sijaitsi aivan Empire State Buildingin läheisyydessä. Oli kellossa herätykset sekä aamiaispaikka valittuna:ylös reippaasti ja ensimmäisten joukossa katsastamaan pytinki tuntien jonotuksen välttämiseksi. Aamu saapui,mieheni heräsi kellon soimiseen, tuijotti näyttöä hetken ja ajatteli "paskat,nyt ollaan lomalla ja nukutaan pitkään". Tuo ajatus saattoi pelastaa meidän kummankin hengen.
Herättyämme ja päästyämme ulkoilmaan,ihmettelimme Fifth avenuen hälinää - siinä oli jotakin epätavallista. Katu oli poikki monen korttelin matkalta,Empire suljettu,saarrettu, NYPD-autoja enemmän kuin olimme nähneet koskaan,uutisautoja,kameroita,ankkureita ja jopa helikoptereita(?!) lentelemässä paikan yllä. Oli täytynyt tapahtua jotain.
Uutisankkurin näköinen,tyylikäs pukumies puheli kuvaajalleen muutaman lauseen joka sai sivusta kuultuna kulmakarvamme hiusrajaan ja vastaantulleen lapsen kysymyksestä äidilleen oli meidän viimein juostava hotellille,pistettävä tv auki ja googletettava uutisia. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
 |
| Näkymä Empiresta johon pääsimme kapuamaan jo saman päivän iltana |
Selvisi että täsmälleen samaan aikaan jolloin meidän piti olla menossa Empire State Buildingin ovista sisään sen edessä ammuskeltiin. Draaman takana oli katkera työntekijä-pomo suhde jonka kummatkin osapuolet saivat surmansa ja joukko sivullisia loukkaantui. Kiitos väsymyksen,intuition tai vain yksinkertaisesti laiskuuden,nukuimme tyytyväisinä tämän välikohtauksen ohitse. Tuo tapahtuma sai ajattelemaan paljon johdatusta ja sitä mitä olisi voinut tapahtua,jos olisimme olleet paikalla. Olisimmeko sattuneet tulilinjalle? Nähneet ehkä ampujan ja poliisin kohtaamisen? Saaneet itse luodista?
Aivan kuin leffaa tuo välikohtaus jokatapauksessa oli mutta palautti karun palan todellisuuden kakkua tuon kaiken hienouden keskelle.
Jenkit ovat suureleisiä joka asiassa,niin myös tässä. Myöhemmin illalla paikalle saapui joukko isokenkäisiä kommentoimaan tapahtumaa suorassa televisiolähetyksessä ja joka ainoa jenkkiläinen uutiskanava/lehti päivysti lähes vuorokauden Empiren läheisyydessä etsien silminnäkijöitä jotta saisivat edes hieman paremman jutun aiheesta kyhättyä kuin kilpailevat median edustajat. Mylläkkä oli siis melkoinen ja pysyi "päivitettävät uutiset" osastolla koko New Yorkin matkamme ajan. Media on tuossa osassa maailmaa kuin haukka joka iskee täyttä vauhtia kynnet ojossa sinne missä tapahtuu eikä takuulla päästä irti ennenkuin liha on eroteltu luista.
Koitti paluu,päivä joka ei olisi saanut tulla.
Suomeen,että takaisinko?
Pian aistin jonkin muuttuneen pysyvästi. Olen tehnyt ennenkin matkoja Eurooppaan ja aina palannut mielelläni kotiin.
Suomi on tuttu ja turvallinen maa:tunnet sen kulttuurin,tavat ja elämän normit koska oppia on kertynyt lapsuudesta saakka. Kotimaa,koti - nuo sanat ovat aina mielestäni kuvanneet omaa suhdettani Suomeen. Täällä ovat ihmiset joita rakastan,täällä ovat koti,työpaikka ja sosiaalinen elämä,harrastukset,ihanat vaihtuvat vuodenajat(joista eniten vihaan edelleen syksyä!). Täällä ovat asiat maailman mittakaavassa hyvin ja ihmiset voivat elää edes jotenkin.
Seisoessani kylmällä ja pimeällä takapihalla,tajusin mikä oli muuttunut. Suomi ei ollut minulle enää se sama kotoisa maa kuin se oli ollut lähtiessämme Jenkkeihin. Aiemmin ihmisten kertomukset pitkistä ulkomaanmatkoista olivat ansainneet kunnioitukseni mutta samalla tuottaneet ajatuksen "en voisi koskaan olla pois Suomesta noin pitkään" Nyt katsellessani pimeää,syksyn myllertämää pihamaata tajusin maailmani suurentuneen. Ymmärsin miten paljon kaikkea näkemisen ja kokemisen arvoista tämä maailma kätki sisälleen eikä elämäni tarvitsisi rajoittua pelkästään Suomen rajojen sisäpuolelle. Miten paljon elämä voisi rikastua kun jättäisin taakseni ainaisen pelon ja huolen sekä "mitä jos tapahtuu jotain"-ajattelun? Taistellessani arjen renkaita pyörimään uudelleen tajusin yhtäkkiä tuon ajattelun jättäneen minut.
Joka puolella maailmaa tapahtuu onnettomuuksia,ihmiset kohtaavat vaaroja eikä pitkään matkustaminen ole herkkua. Matkalainen saattaa kohdata sairauksia,kulttuurishokkeja ja vaikeita tilanteita,tulla ryöstetyksi,raiskatuksi,menettää kaiken. Uhkakuvat eivät kuitenkaan saa hallita ja maailman pelkäämisen jälkeen minussa on syttynyt jotain ihan uutta,jotakin ennen kokematonta. Halu,inspiraatio ja motivaatio kaapata mies mukaan,myydä omaisuus ja lähteä.
Muutokseen tarvitaan vain ajatus joka on suurempi kaikkia ympäristön vastaväitteitä.
"Kaikista vaarallisinta on loppujenlopuksi kotona" -Madventures
-Ci