Nyt kuitenkin olen sohvan ihanassa syleilyssä kotona. Vapaapäivä -me time. Kerrassaan häkellyttävää sillä en ole aikoihin pitänyt viikonloppua pidempää taukoa työn uurtamisesta,joten ehkä siksi tämä nykyhetki viltin alla tuntuu jotenkin niin kovin erityiseltä. Äänentoistojärjestelmästä kajahtaa itseäni luovaan tilaan innostavaa musiikkia,sekoitus koneella tuotettuja ääniä,räyhähenkimäistä laulua sekä särökitaran eri taajuuksia. Pumppaa veren kiertämään nopeammin,lämmön leviämään jäseniin ja kiihdyttää aivojen rattaiden kierroslukua. Nautin juuri tällä hetkellä juuri tästä äänimaailmasta,vaikka voisi kuvitella että etsin vastapainoa - rauhaa,eteerisyyttä,jopa hiljaisuutta.
Kaipaan fyysistä liikuntaa jossa samalla tapahtuva henkinen lepotauko on tavoiteltu olotila,fyysisen rasituksen lisääntyessä. Hörpin levottomana kahvia ja kuuntelen pesukoneen merkkiä valmistumisestaan,velvollisuudet olisi hoidettava ensin.
Tahtoisin jatkaa lukemattomia projektejani kirjoittamisen parissa,työstää novelleja,tehdä pari pienempää tekstinpätkää. Innostua ja motivoitua jälleen kuvailemaan asioita,paikkoja,tunnelmia ja tapahtumia. Luoda kuvia,mielikuvia ja muovata reaktioita.
Tahtoisin pelata,lukea kirjoja,sosiaalisoitua,keritä lajittelemaan kuvia oikeisiin kansioihinsa. Yhtäkkiä tajuan vapaa-ajan proggisten olevan valloillaan mielessäni ja edessäni valinta siitä,mihin kaikkeen aikani suuntaan. Sitä ei välttämättä olisi tarpeeksi edes työttömänä kaikkeen siihen mitä tahtoisin tehdä,mutta olen oppinut että jos sinulla ei ole mieleisiä, kiinnostavia opiskelun/muun tekemisen kohteita näköpiirissä aina vain uusia,alat passivoitua joka ainakin itselläni johtaa apatiaan ja alakuloon.
Kallisarvoinen vapaa-aika ei kuitenkaan ole suorittamista,ei haluan flown,sellaisen kunnollisen jonka pyörteissä unohdan ajan ja unohdun ajatuksiini. Kello haihtukoon pois nyt-hetken tieltä.
Niin. Askel aloittamisen tuolle puolelle,kone kiinni,puhelin pois ja kiinni touhun syrjästä - siitä mukavasta välillä. Ajatusten jäsentelystä tähän tekstiin ei ainakaan tule enää mitään,joten anna tämän jäädä kellumaan irrallisena,pienenä palana suhteellisen kevyttä todellisuuttani. Tähän pääsemiseksi on ollut pakko kulkea monesti sen mutamontun kautta,joten ehkä siksi en jaksa potea huonoa omaatuntoa paskasta artikulaatiosta. Sori,shaibaa tuli tällä kertaa,ehkä ensikerralla kirjoitan myös sen toisen aivosolun voimin.
-Ci
Kuvana aiheeseen suhteellisen oleellisen olemattomasti liittyvä päivän Nemi