Kahvinkeittimen sihahdus valmiin merkiksi tuottaa tutun liikesarjan. Kaadan eräänlaista mustaa kultaa kuppiin ja istahdan takaisin näytön taakse,sen jonka äärellä vietän nykyisin aivan liikaa aikaa. Vilisevältä tiedon valtatieltä alan erotella niitä itselleni merkityksellisimpiä faktoja ja tälläkertaa keveän selailun sijaan,mieleni valtaa ärsyyntyminen.
Voisin ärsyyntyä oikeastaan mistä tahansa sillä jos negatiiviselta kantilta katsoo,maailmassa ei muuta olekaan kuin epäkohtia. Minun on kuitenkin noudatettava sopimusta itseni kanssa, sisäisen pessimistini vallan heikentämisestä ja positiivisemman elämänasenteen omaksumisesta. En lähde vanhoille poluille lainkaan, vaan keskityn puutikun poistamiseen sormesta sen sijaan, että olisin valmiina amputoimaan koko käden.
Minusta on viime aikoina tullut raavaan rehellinen itselleni. Olen kai sitä aikaisemminkin jossain määrin ollut,mutta nyt tuo suoruus jopa viiltää, sillä olen luopunut asioiden uskottelusta.
Sen nätimmän pajunköyden syöttämisestä omalle mielelleni.
Tunnustan viimein tosiasiat,karutkin ja tästä syystä olen alkanut näkemään lopputuloksia, joskus ennen niiden toteenkäymistä.
Havainnoin aihealueita aikajanoina kun on kyse ihmisestä. Jatkan pohdintaani siitä, miksi jollakin tavalla toimitaan ja mistä se kielii:mitkä tarpeet tyydyttyvät,mitkä eivät ja ennenkaikkea mitä on lavasteiden takana?
Myös itse monta kertaa tekosyynä kuulemani "en mää tiiä"-lauseella perustellun toiminnan alla on aina kaava,syy sille mihin teot pohjautuvat ja miksi niin valitaan. Ja kyllä,valitaan sillä kukaan meistä ei käyttäydy tai toimi sattumanvaraisesti.
Kuten on miljoonasti todettu,olemme perimmiltämme eläimiä vaistojensa varassa.
Kuorrutusta riisuttaessa,jäljelle jäävästä osasta voi päätellä tarpeellisen ja joskus kaiken sen "järkeväaikuinenihminen"-käytöksen alta pilkahtelee sitä luontoa,eläinpuolta joka istuu kaikkea muuta tiukemmin,jokaisessa meistä.
Eläimellisyydestä on kuitenkin hyötyä oikein käytettynä(ja haittaa väärin toteutettuna) mutta sen hyödyntäminen tuntuu kutistuvan entisestään jokaisen uuden sukupolven myötä. Liian tiukka takertuminen vain näkyvään ja käsin kosketeltavaan todellisuuteen aiheuttaa sen,että yksilö lakkaa kuuntelemasta vaistojaan ympäröivää elämää mittaillessaan.
Lakataan luottamasta aistimukseen siitä, että jonkin on pielessä tai kieltäydytään kuuntelemasta hälytyskelloja joiden pitäisi soida,ei osata tulkita näkymättömiä viestejä tai onkia totuutta esiin kehonkieltä tarkastelemalla. Ei mietitä mitään sen syvemmin koska jokin/kaikki pinnan alta paljastunut voisi olla epämiellyttävää. Pidättäydytään liialliselta oman henkisen olemuksen tutkiskelulta ja ripustaudutaan konkreettisiin koristeisiin,vaikka maa niiden alla olisi juoksuhiekkaa. Havahdutaan vasta kun vehkeet on jo lyöty pöytään,eikä niiden näkymättömäksi tekeminen enää onnistu.
Onhan se helpompaa,en minä sitä sano. Kietoutuminen mukavuuteen houkuttaa, tottakai ja joskus olen itsekin kompastunut samaan ansaan,ollut jopa tyytyväinen tilanteeseen! Ehjää ei voinut korjata,kunnes tajusin ajattelumallini valtavat säröt enkä enää voinut pitää mietteitäni kokonaisina.
Tänään minua nimenomaan risoo tuo pinnallisuus. Annetaan valmiiksi luodun kuvan viedä,kaipuun sanella tahtilaji ja normien tanssittaa. Vaikeita tunteita kohdatessa ei edes yritetä jäsentää mistä todellisuudessa on kyse, vaan haudataan kaikki se mikä ei ole aurinkoista ja keskitytään kulissien ylläpitämiseen,hyysäten ihannetta valheesta.
Raivostuttavinta on nähdä lopputulos,tajuta mutka tiessä,ihmisten jatkaessa eteenpäin silmät sidottuina. Mieli tekisi kiskaista se huivi silmiltä ja raivota: etkö jo näe?!
Se ei kuitenkaan ole minun oikeuteni,edes saman kokeneena. Virheitä on pakko saada jokaisen tehdä,sillä ainoastaan "Siperia opettaa" eikä kukaan halua kuulla toisen ihmisen suusta sitä yhtä faktaa minkä itse sisimmässään tietää,muttei halua tunnustaa.
Virheiden jälkipyykin kautta avautuu kuitenkin mahdollisuus kehitykselle,paremmin tekemiselle, jota ei taatusti tapahdu jos tie aina lakaistaan tasaiseksi.
Minun paikkani on tiedostavassa hiljaisuudessa ja jos henkilö sen ansaitsee,toteamuksessa:olen tässä. Jos haluat, kerro, voin ehkä auttaa.
"Riivaajat ohjaa meitä,
päin suloisimpia esteitä,
joihin ei ollenkaan tee tuskaa jäädä kii.
Pimeät tunnit näyttää totuuden hetket pidempään.
Itsekkö me itsemme näin kirottiin?" -Apulanta
-Ci