Jouluisen kuun tuiskuissa todettua

"Mä toivon vain, vain joulun taikaa, et sydän ois ees hetken aikaa huoleton/ Joulu tois taas mielenrauha rahtusen, maailmaan sekavaan" - J.Ahola


Raskasta Joulua-konsertin ohella vierailin vanhemman sukupolven luona jonka tapaamisesta oli vierähtänyt useampi tovi. Hyppäsin aamulla bussiin ja matka taittui rennosti musiikkia kuunnellessa ja mukavan kuskin kanssa turinoidessa. Perillä odottivat runsaat kuulumisten vaihdot,herkulliset padat sekä kiireetön oleskelu josta nautin erityisesti tietäen etten näkisi kyseisiä ihmisiä aikoihin lähdettyäni maailmalle.
Kaikella tällä oli oma merkityksensä minulle suunnitelmassani omistaa joulukuu läheisille ihmisille ilman kireyttä takaraivossa. Saatoin antaa heille parhaan mahdollisen lahjan,jota ei mikään materia korvaa: aikaa,läsnäoloa ja vuorovaikutusta,jota toivoisin noiden vanhusten elämässä olevan enemmän niin minun kuin muidenkin perheenjäsentemme puolelta.  Kiire syö melkoisin haukkauksin ajan tämänikäisen elämästä ja vierailu muistutti minua tärkeästä missiosta joka on edelleen suuria keskustelunaiheita tässä yhteiskunnassa. Miten tahdon että omat isovanhempani tulevat kohdelluiksi eläkeläisinä,vanhuksina ja ennenkaikkea miten omilla toimillani vaikutan heidän elämäänsä? Onko minulla(kin) liian kiire välittää ihmisistä jotka ovat suuri osa sitä,millaiseksi olen kasvanut ja millaiset arvot minulla nykyään on?

Tajusin pian että päätökseni lähteä heidän luokseen oli nappivalinta ilman lisäaineita,syvien vesien pohdinnoista huolimatta.

Myös tärkeitä oman sukupolveni edustajia olen pyrkinyt tapaamaan tiuhaan tahtiin,sillä olen pian hetken ulkona heidänkin kartastostaan. Tuloksena oli päivä joka käytettiin lumisateessa tarpomisen ja kaupoissa kiertelyn ohella,ovelasti paikallisen Joulutorin tunnelmallista kotaa hyödyntäen. Tuossa pienessä mökissä olisin voinut istua noiden ihmisten kanssa vaikka kuinka kauan,katselemassa tulta,lämmittelemässä varpaita ja juomassa glögiä,lumen tuiskutessa pihalla. Oli jopa maagista katsella ulos pienistä ikkunoista ihmisten kiirehtimistä,itse mukavaan hämärään kietoutuneena,kera hyvän seuran.

Tuollaiset hetken nousevat merkitykseensä aina myöhemmin. Sitä nauttii kyllä olostaan ihan hetkessäkin,mutta asioita tarkastelee eri tavalla kun joudut luomaan siitä muistikuvan. Olen joskus ennenkin maininnut että muistillani on hyvä tapa jäsentää kokemansa tunnelmakuviksi,jotka siis ovat kaukana valokuvamuistin kaltaisesta nerokkuudesta. Yksityiskohdat saattavat vaihdella hurjasti alkuperäiseen oikeaan kuvaan verrattuna,mutta tunnelma,tunteet sekä ihmisten viestimistavat piirtyvät tarkasti mielen liitutauluun. Muistan naurujen sekä itkujen aiheet,fiilikset joilla päivät kerrataan sekä ilmassa sinkoilevien ajatus&ideariihien kipinät. Vastaus sille miksi nuo ihmiset alunperin valikoituivat ystäväpiiriini ja ennenkaikkea miksi he ovat siinä edelleen,saa hyvin konkreettisen muodon.

Eikai ihme että elämän parhaat oivallukset tapahtuvat usein seurassa, jossa on helppo hengittää. Hetket voivat olla lyhyitä mutta niissä piilevät havainnot pitkäkestoisia,joskus jopa elämää muokkaavia.

Siispä terapeuttista (nais)seuraa ja iloa ympäriinsä näin joulun alla,kiitos nam!

-Ci

p.s. Oli pakko tähän loppuun palata ranskisten pariin ja heittää lista kehiin teemalla:
"Mistä minun jouluni rakentuu?"
Ehkä tälläisten listojen tekemisen myötä joku muukin oppisi riisumaan joulustaan turhat,kimaltavat ja yli laitojen tursuavat odotuksen idyllisestä perhejuhlasta. Joulu on parhaimmillaan sekoitettuna,ei ravistettuna kiristelevällä täydellisyyden tavoittelulla!

-Läheisten kanssa yhdessä olemisesta,nahisteluineen päivineen
-Jouluruoasta ja sen yhdessä syömisestä
-Hääräämisestä:usein paketoiminen tai torttujen leipominen on parasta mitä tiedän,etenkin rauhalliseen tahtiin!
-Kynttilöistä ja/tai muusta jouluvalaistuksesta
-Siivoamisesta,järjestelystä
-Kuulumisten vaihtamisesta niin ystävien kuin sukulaistenkin kanssa!
-Glögistä,pipareista ja niiden päällä aurajuustusta! (Salainen paheeni jota muut tuppaavat inhoamaan ;)
-Joulukorttien kirjottamisesta,hyvien korttitekstien keksimisestä/etsimisestä sekä kirjekuorten koristelusta
-Lahjaideoiden työstämisestä,toteuttamisesta ja paketoinnista nautin varmasti eniten koko joulussa! Jokaiselle on keksittävä aina se oikea lahja ja kun idealamppu syttyy,sytyttää se samalla lapsenomaisen innon päästä viemään idea toteutuksen asteelle keinolla millä hyvänsä!
-(Hyvät) joululaulut. Tiedän että ne raivostuttavat monia ja ymmärrän jos joku ei niitä halua kuulla lokakuun lopussa mutta minulle ne (sopivissa määrin soiden) antavat pehmeän laskun joulun tunnelmaan ja auttavat sen etsimisessä jos se on hukassa.
-Joulufiilis,joka rakentuu kaikesta edellämainitusta ja siitä että saa hetken hengähdystauon kaikesta stressaavasta.
-Pysähtyminen,rauhoittuminen ja elämän tarkasteleminen kauimmaisesta näkövinkkelistä jolle tulet sokeaksi silloin kun paahdat pää punaisena.

Sisulla nyt!

Elävänä selviämisen prosessi on laskeutunut taantumavaiheeseen. Pahin on (toivoakseni) ohi ja joulunajan edetessä saan tilaisuuden pysähtyä. Syksy on ollut pahaa unta,johon en halua koskaan palata,mutta sen opeista voin saada jotakin uutta.

Se on kuitenkin vaatinut veronsa kaksinkertaisena: kävin taannoin hoidossa jonka tarkoitus oli rentouttaa mieltä ja kehoa. Lihaksiani venyteltiin ja hierottiin kevyesti. Seuraavana päivänä naamani oli sarjakuvamaisen vihreä,päässäni oli katupora ja paikat niin kipeät etten tiennyt miten päin olisin ollut. Näihin möykkyihin yläselässäni on kertynyt kaikki se stressi,paha olo ja pimeys jonka lävitse olen matkannut enkä tiedä miten kauan minulla menee venytellä niitä auki. Henkisten solmujen aukomiseen tarvitaankin sitten venyttelyn lisäksi runsaasti aikaa,läheisyyttä ja tilaisuus vain olla.

Minun onnekseni tälläinen ajanjakso on tuloillaan. Visio josta en olen pystynyt kirjoittamaan,sillä se on tuntunut tähdenlennon toiveelta: jos paljastan,se ei toteudu. Nyt kuitenkin tuo visio on muuttunut senverta paljon realiikaksi,etten enää malta olla puimatta sitä.

Ankara lähes puolentoista vuoden säästäminen on vihdoin suonut meille tilaisuuden tehdä uusi matka,hieman pidempi sellainen. Muistan edelleen sen fiiliksen lämpöisen Las Vegasin ja aurinkoisen Nykin jälkeen,miltä tuntui seisoa sateen pieksämällä pihamaalla,pimeyden ja viiman keskellä. Paleli enemmän kuin koskaan,mieli oli mustempi kuin koskaan ja pettynyt ajatus oli se pahin:onko täällä aiemmin ollut näin masentavaa? Tuo maailman laajenemisen tunne ja palo lähtemiseen, on toiminut siitä asti motivaationa piestä itsestään ulos mukavamman elämän haaveet,tehdä hulluna töitä välittämättä kustannuksista,sekä pistää säästöön joka hemmetin ikinen penni,jonka ei tarvitse kadota Suomen kalliin elintasohelvetin syövereihin.

Kahdella pienipalkkaisella tuon mallin säästäminen ei ole helppoa,mutta tahdon voimalla ja jopa suhteellista köyhyyttä sietämällä on saatu aurinkorannat silmiin ja rahaa tilille. Kaikki on ollut kiinni pienistä ja suurista arjen valinnoista.

Huvittavinta kaiken yli tässä prosessissa on ollut huomata kummankin aikuistuminen.
"Matka ilman huolia ja takaisin rahattomana tyhjän päälle Suomeen - kyllä sitä aina jotain keksii",oli projektin alkuvaiheessa ajatus jota ei sen kummemmin edes mietitty sillä kaikki raha oltiin pistämässä kiinni reissuun ja se kävi kummallekin oikein mainiosti.

Yhtäkkiä oltiin tilanteessa jossa elämä heitti eteen risteyksen. Säästetty oli jo tovi ja konkretisoitunut lukema alkoi mietityttää. Syntyi ajatus siitä miten paljon tulevaisuutta tuolla rahalla saisi? Mitä kaikkea saataisiin kasaan jos päätettäisiin jäädä ja käyttää rahat haaveisiin,perheen perustamiseen ja parempaan elämään? Oli pakko alkaa punnita ja miettiä takaisinpaluuta,kohdata viimein se tosiasia ettei nollatilanteeseen palaaminen ollutkaan niin hyvä ajatus eikä se tulisi olemaan niin keveää mitä nuorempana. Vaikka reissu olisi se suuri suunnitelma,elämää löytyisi myös jälkeen ja tietynlainen vastuu rahojen viisaasti käyttämisestä oli astunut esiin - nehän hankittiin niska limassa,verellä ja hiellä joten niitä ei taatusti tuhlattaisi!

Pitkällisen aivoriihen tuloksena oli ratkaisu joka vielä hetkeksi murskasi lähipiirin lapsenlapsi-unelmat,mutta antoi meille matkan vapauden,kuitenkin vapauttaen myös takaisin palaamisen stressistä. Nyt saamme nauttia (ja ärsyyntyä) toistemme seurasta,ihan vaan olla mutta pääsemme myös kokemaan jotain sellaista joka on hankalampi toteuttaa silloin jos hihoissasi roikkuu kaksi pientä palleroa.

Tahti asioiden toteutuksessa on kuitenkin ollut musertava. Etenkin viimeisen kuukauden, omaisuutemme asteittaisesta pakkaamisesta laatikoihin ja loppukuuta myöden yhä tihenevä tavaroiden muuttotahti on yhdistelmänä työssäkäynnin kanssa ollut kuollettava. Milloinkaan en ole ollut näin väsynyt,nukkunut pitkiä päiväunia ja silti mennyt aikaisin nukkumaan kun keho ei vaan saa kirittyä kiinni massiiviseksi paisunutta univelkaa. Tähän lisättynä stressi matkasta,pitkästä remontista ja asioiden muutoksesta niin en ihmettele miksi tunnelma on lähiaikoina ollut ydinpommi.

"Sisulla jatketaan eteenpäin silloinkin kun keho on lopussa eikä pää enää kestä"- Arvo 

Jopa muuttomme loppusilaus oli oma taistelunsa,sillä sairastuin paria päivää ennen vanhaan kunnon vatsatautiin, jota ei pahemmin ole arkistoissani näkynyt sitten lapsuuden. Hommat siis hoidettiin työnjaolla ruumis sängyssä ja toiselle tavaroiden roudaaminen,viime hetken pakkaaminen ja kämpän loppusiivo. Itse nousin sängystä vasta kun se vietiin altani ja verkkainen paranemisprosessi jatkuu yhä. Voin kertoa että arvostan miestäni enemmän kuin ketään tässä maailmassa,sillä kaiken tuon ultimaattisen työmäärän lisäksi hänen onnistui huolehtia minusta ja varmistaa että paranen.

Tämä ajanjakso on tosissaan yrittänyt väsytystaktiikkaa saadakseen niskalenkin. Ei ole onnistunut,voin todeta. Meillä on yhä toisemme, vahvempi side sekä päämäärä josta ei ole tingitty edes epätoivoisimpina aikoina. Jos tästä alkaisivat ne paremmat päivät ilman sitä surullisenkuuluisaa ruskeaa sadetta.

"Hei elämäs on taistelun arvoinen/jokainen polku ja jokainen tie,kivinen olkoon mut eteenpäin vie/ jokainen hetki on lahja,olipa kansi tai pohja,nyt sun on oltava vahva" -Soul Captain Band

-Ci

Syksy vei rannalta hampparin(kin)

Siinä kohtaa kun tajusin,että asunto muistuttaa jenkkityyliä,hermostuin. En siksi että olisin saanut uuden hienon sisustuksen,vaan siksi että nyt käveltiin kengät jalassa, jopa vessaan. Kulttuurinen,pieni asia nousi suureksi vaivaksi,ärsytykseksi ja jopa vihan lähteeksi kun siitä kuorittiin pois vapaaehtoisuuteen perustuva,rento oleskelu.

Ei-meille ei tosiaankaan tullut kokolattiamattoa,vaan räävittömän raivostuttava remontti,joka kalskahtaa ikävästi korvaan niin vuokralaisella kuin asunnon omistajallakin.

"Ei tarvitse muuttaa pois,ei vaikuta niin paljoa asumiseen" - jos nyt saisin käsiini tuon fraasin ilmoillelausujan,vetäisin häntä välittömästi ja kyselemättä pataan. Kirosana soikoon,voisin kertoa,eritellä ja paasata kaksisataa tapaa jolla tämä vaikuttaa elämäämme,enkä silti tulisi tyhjäksi paatoksesta ja suoranaisesta ärsytyksensekaisesta vihasta,jota tunnen joka hetki istuessani(pilkotulla) kotisohvallamme! En enää ikinä,en ikinä usko mitään tuonkaltaista ulosteelta löyhkäävää puhetta ja putoa kuoppaan jossa tällä hetkellä räpiköimme. Elämä opettaa,oi kyllä,opetti taas uuden viisauden:muuta pois välittömästi jos asunnostasi puhuttaessa haistat remontti-sanan minkä tahansa variaation. Onhan niitä remontteja jotka menevät helposti ja jopa huomaamatta ohi,tai jopa remontteja jotka itse haluat asuntoosi suorittaa,mutta uskokaa pois,tämän laadun sessiot ovat v-mäisintä kamaa,johon voit asumuksessasi törmätä. Ja arvatkaa onko paikkaa jonne lähteä evakkoon koko rempan ajaksi? No **ttu EI! Jos sitä olisi kyseenalaistanut edes hippusen verran tuota edellämainittua lausetta,sitä saattaisi olla nyt puhtaassa kämpässä,tavarat järjestyksessä ilman kätevästi sisäänhengitettävää remppapölyä,puisia portaikkoja,ympäriinsä lojuvia työkaluja ja samperin isoja kaivureita jotka sambaavat (onneksi) pihan puolella aamusta iltaan.

Mutta kuten ystävämme ostos-tv,päiväsaikaan televisiota möllöttäessäni muotoili: "eikä siinä vielä kaikki",tämän kaiken päälle saat perinteiselle syksyn tyylille ominaisena jatkuvan väsymyksen,ultimaattisen haastavia työtehtäviä,shiccendaalia niskaasi sekä viulunkielen kireät hermot jotka auttavat sinua pysymään taatun rentoutuneena koko syksyn ajan. Olen joskus ennenkin pohtinut,miksi syksyt ovat aina niitä karseimpia,enkä vieläkään ole sen viisaampi,sillä tämän(kin) syksyn kaksinaamaisuus yllätti itseni täysin. Viime syksy oli painava,mutta oh,boy tästä se vasta lysti lähtee. Toivoakseni nämä syyskaudet eivät ala noudattaa tätä samaa kaavaa,sillä en kaipaa lisää jatkoa rimpsuun: rankka,rankempi...

Ei kai tämän kaiken keskellä ole ihme jos jonkinlainen käyrä nousee otsassa tai ketutustaulukossa. Paatokseni mentyä ohi,lupaan palata taajuudelle positiivisempien käänteiden kera. Valitettavasti tänään varastossamme on ainoastaan mustia pilviä.

Pahoitellen

-Ci

Kesälaitumen vapaus?

Viime vuonna tarinoin teille erilaisesta kesästäni, joka tuntui olleen vasta hetki sitten.
Mihin nämä vuodet kuluvat?

Jälleen sama vuodenaika pyörii mutta onko se erilainen? Onneksi on! Tänä vuonna minulle suotiin luksus: palkallinen loma jonka käytin tehokkaan tyhjäntoimittamisen sekä kivojen aktiviteettien yhdistelemiseen. Tuon lupsakan ajan kruunasi mieheni loman samanaikaisuus joten hetken olin kevyt kuin höyhen ja sain maistaa sitä vapautta jota varsat tuntevat päästessään kesälaitumelle ensimmäistä kertaa.

Tuo "vapauden" tunne on ihan huikea. Saat taas palata hyväksi havaitsemaasi päivärytmiin aka nukkua aamulla pitkään ja valvoa pitkälle yöhön,syödä milloin haluat,mitä haluat,tehdä jotain jos on virtaa,jos lojututtaa niin pitkäkseen riippumattoon/laiturille/partsille/nurtsille. Näitähän löytyy.

Mutta miten määritellään vapaus? Mikä on kenellekin vapautta? Tiedän ihmisen jonka mielestä vapaa ei voi olla ennenkuin asuu vaatimattomassa majassa,ilman rahaa,ilman mitään nykyajan mukavuuksia. Ensin tuo ajatus kuulosti itsestäni aivan urbaanilta. Miten persaukisena,kadulla eläminen voi olla kenenkään mielestä vapautta? Kuitenkin hetken hiljaisen aivokopan rattaiden raksutuksen jälkeen, tulin lopputulokseen,että ajatuksessa on yllättävällä tavalla ideaa!

Nykyihminen on elektroniikan ympäröimä ja lähes kaikilla elämänaloilla hyödynnetään sitä tosiasiaa että kone on nopeampi ja tehokkaampi työntekijä kuin ihminen. Raha on muovikortti ja numeroita,katse suuntautuu liiankin usein puhelimeen,läppäriin,tablettiin,maailmanlaajuinen verkosto on hyödynnettävissä eikä minkään tiedon,esineen tai asian etsiminen vie kauaa aikaa,saati vaivaa. Kone lämmittää ruoan,kaupasta saa valmiiksi paistettua jauhelihaa(vittu,kuka uusavuton ei osaa paistaa itse?!),pesee pyykit ja kuivattaa ne,ajelee nurmikot,lämmittää talot,jopa siivoaa. Kaikki on saatavissa kaiken aikaa,helposti ja nopeasti.

Tämä kaikkihan kuulostaa todella mukavalta,mutta sillä on valitettavasti myös kääntöpuoli. Ihmiset taantuvat kun eivät joudu ratkaisemaan arjen pieniä ongelmia:mitä kehitän pyörän tilalle kun talon ainoat kottikärryt hajosivat? Miten tilkitsen reiän vaatteessa? Mitä jos polttopuut loppuvat kesken ruoanvalmistuksen? Miten pääsen kaupunkiin kun kylän ainoa auto ei toimi? Luotetaan täysillä elektroniikkaan,sähkövaloihin ja kaiken toimivuuteen eikä ajatella miten selvitään jos sitä sähköä ei kuulu kuukauteen.

Tässä on se kohta jossa vaatimattomasti asuva sillanaluskansalainen nousee ovelammaksi. Hän ehkä tietää miten muoviläpyskät toimivat,mutta jos sitä rahaa on,se on käteisenä,pienenä määränä. Ei ole työstressiä,omaisuusstressiä(liikaa/liian vähän),saati stressiä oravanpyörästä. Tuollainen jamppa tietää miten "taikoa" tyhjästä sopiva suoja,miten selvitä ilman sähköä ja juoksevaa vettä ja sitä gaddääm 200l vettä imeskelevää poreammetta ja ennenkaikkea miten saada pieni määrä rahaa tai olematon määrä rahaa riittämään siihen että saat murusia rintasi alle. Jos raha poistuu kuvioista ja onnistut silti selviytymään ja olemaan iloinen elämästäsi - minusta tuossa on se vapauden ydin.

Jokainen pystyy ns. helppoon vapauteen joka on yhä kuorrutettu kaikella ihmisen mielestä itselleen oikeasti tarpeellisella(mä uskon hei että ihminen tarvitsee elääkseen sitä 50" plasmatelkkaria ja äidin ostamaa robotti-imuria joka kellahtaa kumoon koppakuoriaisen lailla tavatessaan maton) mutta harva pystyy yksinkertaisen elämän,back to basics,elämän vapauteen. Älytön määrä lehtiä kirjoittaa siitä kuinka keveä olo tulee,kun luopuu liiasta materiasta ja yksinkertaistaa - no miksei sitä tehdä sankoin joukoin? Koska ei raaskita luopua!

Isovanhempani elivät aikaa jolloin jokainen kasaan haalittu elämän eväs piti säästää sillä mitään ei ollut. Kaikki tehtiin itse ja tavarat kulkivat sukupolvelta toiselle. Miksi mitään ei heitetty pois? Koska kaikkea mitä oli,tarvittiin kipeästi ja käytettiin,oikeasti käytettiin. Nykyään tuo ajattelumalli ei palvele kuin hamstraajia ja koska kaikkea saa uutta,ei säästetä vanhaa. Kyllä,kyllä kertakäyttökulttuuri jyllää,laatu heikkenee ja shit goes down. Tästä huolimatta on kaiken tavarahulluuden keskellä pakko välistä heittäytyä järkeväksi ja ajatella missä on kohtuus?

Itsekin olen monta kertaa muuttaessani hikoillen katsellut laatikkomuuria ja miettinyt miten helvetissä mulla on näin paljon tavaraa? No siksi että tarvitsen sitä - öö niin mitä? Mitä sitä loppupeleissä tarvitsee? Parin jäätävänsuuren muuttokuorman jälkeen tein päätöksen:jos tavaraa ei ole käytetty lainkaan puoleen vuoteen,se lähtee paremmille seuduille seuraavassa suuressa siivouksessa/muutossa,sillä vaikka pappani sanat "ei meillä mitään olisi jos ei säästettäisi" ovat fiksuja sanoja,kuuluvat ne menneeseen aikaan. Kaikkea ei pidä heittää pois,mutta myös hamstraus on sairaus.

Selvittyäni ajatus/tavaramerestä,yhden ihmisen kummalliselta kuulostava vapausajattelu saikin yhtäkkiä järjen raamit sekä minut muistamaan että tarve ja halu ovat oikeasti valtamerien päässä toisistaan kun puhutaan ihmisestä ja silti ne sekoittuvat toisiinsa liiankin helposti.

-Ci

Kuva: No minä ihan ite!

Lopulta pahin on asennevamma.

Jäin monttu auki lukemaan erästä HS:n artikkelia. Selasin sitä uskomatta mitä luin ja vaikka kuinka yritin saada päähäni sopimaan vastapuolen näkökulmaa aiheesta,kapasiteettini loppui tyystin kesken. Tästä syystä syntyneen aivomyrskyni palaset saattavat olla irrallisia vailla liimaa,siitä pahoitteluni heti alussa.

Pähkinänkuoressa teksti käsitteli vammaisten nuorten asuntolaa ja sitä kiihkeästi vastustavia naapureita. Asuntolan rakentamista on lykätty aina vaan,naapurien jopa oikeuteen etenevän valituksen vuoksi.

Syyt ovat jotain hyvin mielenkiintoista:invataksi liikennettä liikaa,liito-oravat kuolevat sukupuuttoon jos niille ei jätetä juuri tuota nimenomaista länttiä metsää ja asuntojen arvo alenee.

Tuntuu aivan pöyristyttävältä että aikuiset ihmiset verhoavat ahdasmielisyyttään,jopa ilkeyttään tuollaisten valitusten taakse ja vievät aikaa sekä resursseja oikeuskoneistolta,jolla takuulla on ratkaistavanaan realistisia,suurempia ongelmia

Toki mielipiteeseen jokaisella on oikeus tässä maassa,sitä ei käy kieltämän,vaikka kiistelty ajatus tuntuisi minusta,tai kenestä tahansa aivan roskiksesta naaratulta. Sananvapaudessa on juuri se juju että myös sellainen ääni kuuluu,joka särähtää niihin omiin korviin. Ainoa mikä minua tuossa risoo tosissaan on piiloutuminen. Niille joille vammaisuus on liikaa saisivat toitottaa mielipiteensä ilmoille edes suoraan,sen sijaan että kyhäisivät kasaan korulauselmia joista jokainen pystyy näkemään rivien välit.

Kun kattila alkoi kiehua liian isolla liedellä, oli pakko höllätä hetkeksi ja rueta tarkastelemaan sisältöä. Voiko oikeasti olla näin? Toimittajat ovat hemmetin hyviä teroittamaan näkökulmia ja ikäänkuin hälventämään toisen puolen asiasta,jos tietävät sillä osuvansa kultasuoneen. Onko tässä sittenkin kyse itse talosta,eikä vammaisista? Ollaanko vastaan itse talohanketta,eikä siihen muuttavaan asuvien vammaisuutta? Mitä muuta kytkeytyy tämän kaiken taakse?

Ensipuraisu tekstiin tuo mielleyhtymän,että nimenomaan vammaisia vastustetaan vammaisuutensa vuoksi,joka ainakin omassa päässäni menee automaattisesti lokeroon "Törkeää!", mutta asian koko laitaa on vaikea nähdä,kun esillä on vain toinen puoli kerrotusta perimätiedosta. Naapureiden sanoma jää pimentoon ja se olisi mielenkiintoista lukea koska nyt sitä voidaan vain arvailla muutaman kevyen lauseen turvin.
Perustuen artikkelin näkökulmaan, syyt talon rakentamatta jättämiselle ovat kuitenkin niin hataria,että minä haistan umpimielisyyttä oikean perustelun sijaan. Joko nuo asiat osataan tuoda esille tarkoituksellisen ohuesti ja takana on oikeasti raskauttavamipia asianlaitoja joiden valossa pystyisi ymmärtämään tuon torjumisen tai sitten  kyseessä on sanahelistin jonka alle työnnetään kaikki kulttuurissamme nk. ei hyväksytty kuten syrjintä ja tietynlainen rasismi.

Takaisin lähteeseen. Suvaitsevaisuutta oli yritetty viedä eteenpäin tuomalla esiin persoonia vammaisuuden sijaan,antaa ihminen ominaisuuksien sijaan. Ei näemmä auttanut. Ennen tuota olisi voinut ajatella että kyseessä on nk. tuntemattoman pelko,joka itää jokaisessa ihmisessä mutta nyt ollaan back to square one.
Toki eläimien elintilan ahtaus on kurja asia(liito-oravatkin taitavat olla uhanalainen laji?),mutta tässä yhteydessä on pakko pistää vaa´an painavammalle puolelle näiden nuorten ja heidän vanhempiensa helpompi arki.

Artikkeli on todennäköisesti kirjoitettu hakien tiettyä näkökulmaa. Miksi se sai sitten aikaan provosoitumisen ryöpyn? Koska se liikuttaa jotain osaa sisimmässä,kertoo myös minusta itsestäni itselleni jotain,kuten myös jokaiselle joka tunsi saman ärsyyntymisen piston itsessään lopetettuaan lukemisen. Provokaatiota suuntaan,toiseen tai ei ollenkaan,kyseinen pätkä tekstiä onnistui tehtävässään synnyttää jonkinlaisen tunteen ja se tunne pohjaa itselläni haluun puolustaa heikompia. En lähde hakkaamaan noita naapureita tai lyö heitä vammaisuutta puolustavalla barrikaadilla päähän,koska en voi tietää koko totuutta. Tiedän ainoastaan sen mitä tunnen ja miten itse voin toimia ja ajatella,mikä on minun väyläni tehdä paremmin.

Lähdin pohtimaan myös vanhempia ja sitä pitäisikö heidän jaksaa vain olla omaishoitajia? "Lakaisevatko" he nuoret asuntolaan,päästäkseen itse helpommalla? Aika törkeä kysymys itseasiassa mutta raa´an oleellinen. Minulla ei ole vammaista lasta joten en voi täysin tietää millaista elämä heidän kanssaan on. Olen kuitenkin kohdannut ja ollut paljon tekemisissä eriasteisten vammaisten lasten,nuorten ja aikuisten kanssa. Sivusta seuranneena havaintoni on,että vanhemmuus on erilaista sekä välistä haastavaa potenssiin viisi.

Vaikeasti vammainen lapsi on täysin riippuvainen vanhemmastaan lähes 24/7 jolloin myöskin vanhemman on kyettävä tähän tarpeeseen vastaamaan ja loogisesti pääteltynä siinä on vastaus sille,miksi koetaan uupumusta. Jos ajatellaan skenaariota missä pelkästään lapsen olemassaolo ja perustoiminnot vaativat aikuiselta alituista,jopa yltiöpäistä valppautta kellon ympäri,ei tuo vanhempien lopussa oleminen kovin kauas heitä.
Lapsen kehitys tulee olemaan aina hidasta,joissain tapauksissa ei lainkaan etenevää ja hän saattaa jäädä henkisesti samalle tasolle loppuelämäkseen,kehon kuitenkin varttuessa. Vanhemman näkökulmasta tämä vaatii paljon sulattelua koska etenkin esikoisiin ladataan hyvin usein ne kaikki heijastukset,omat odotukset joita vanhemmaksi matkaava ihminen väistämättä kerää ajatusarkistoonsa. On visioitu ennen lapsen syntymää millainen persoona hänestä tulee,mistä asioista hän tulee tykkäämään ja ehkä jopa hiljaisesti ladattu toiveita sille,minkälaiseen ammattiin hän pääsee vartuttuaan. Sitten todellisuus iskeytyy tajuntaan - lapsi tulee olemaan...no kehitysvammainen. Tässä kohdassa sultatusuunin on pakko käynnistyä ja alkaa hävittämään visioita,sillä tulevaisuus on yhtäkkiä väritetty aivan toisenlaisilla kynillä ilman että sinä kykenet edes vaikuttamaan väreihin. Nuo värit ovat todennäköisesti hyvin kauniit,mutta ennen niiden näkemistä kriisi saattaa kohdata,etenkin jos odotukset ovat olleet lukkoonlyödyt ja korkealla.

Kaikesta tästä huolimatta vanhemman rakkaus lapseensa tuskin on millään tavalla erilaista. Jos itse saisin vammaisen lapsen,olisi hän minulle aarre ja rakas huolimatta siitä miten monta kromosomia hänellä on / jäänyt saamatta. Nuo vanhemmat ovat uhranneet tavalla tai toisella lastensa eteen paljon ja rakastavat heitä sellaisina kuin he ovat,joten miksei heidän eläämäänsä voisi helpottaa? Onhan nykyään puolisonsa omaishoitajillekin auttavia käsiä eikä kukaan taatusti sano Altzheimerin-taudista kärsivän omaishoitaja puolisolle,että olet laiska paska kun et jaksa hoitaa yksin sitä ihmistä jonka kanssa kerran marssit alttarille.

Voiko erilainen tapa ilmaista,kommunikoida,liikkua olla ylipäätään noin paha asia? Jos ajattelen omaa kokemuspohjaani,voin kertoa että vammaisen tai vaikeasti vammaisen ihmisen kohtaaminen oli ensimmäisellä kerralla kamalan jännittävää. Hupaisinta oli etten jännittänyt vammaisuutta vaan omaa käytöstäni! Ajattelin hermostuneena miten osaisin käyttäytyä "oikein",mistä heille voisi puhua ja pitäisikö jonkinlaisia eleitä tai liikkeitä välttää. Mitä jos he  hyljeksisivät minua kun olen pthyi erilainen?
Paineltuani itse tilanteeseen huomasin että minut otettiin vastaan oikein lämpöisesti,jokainen omalla persoonallisella tavallaan. He suhtautuivat minuun mielenkiinnolla,innostuneisuudella ja välittömyydellä jollaista en ole kohdannut sittemmin. Ihmettelin miksi olin niin kamalasti jännittänyt ja mitä olin pelännyt? Ehkä sitä samaa mitä jokainen ihminen jossain vaiheessa elämäänsä - tuntematonta,torjutuksi,hyljeksityksi tulemista.

Me ihmiset tulemme olemaan aina toisiamme vastaan oli sitten kyse mistä vain. Luontoomme ei tunnu kuuluvan sovussa eläminen joten juuri tämän takia poikkeukset kaavassa ovatkin niin erityisiä. Jos edes yhdellä on ymmärrystä valita toisin,poiketa vallitsevasta mielipiteestä ja osoittaa hyvyyttä pahuuden sijaan,ei meille suotu ajattelun taito ole mennyt täysin hukkaan.

-Ci

Kuva: Oikeuselamaan

Enough already

Hätkähdys takaisin tähän todellisuuteen liikenteen keskelle hämmentää aina, jopa epämukavalla tavalla. Minun pitäisi soimata itseäni,sillä olenhan periaatteessa ollut taas vaaraksi muille kanssakulkijoille. Paha tapani antaa kehon luisua autopilotille ja mielen vaeltaa, on kuitenkin niin nautittava prosessi etten jaksa meuhkata itselleni tällä kertaa.
Terävän kevätauringon pistellessä silmiin,sujautan aurinkolasit päähän ja jatkan etenemistä.

Ajattelen autossa istuessani valtavasti. Se on paikka jossa käyn lävitse päivän tapahtumia,pyörittelen suunnitelmia ja punnitsen visioita. Radion vaihteleva puheen ja musiikinsorina ei häiritse vaan päin vastoin mukavoittaa ajatuksenvirtaa. Harvoin vain muistan mitä sieltä olen kuullut sillä vaellellessani,pää suodattaa kaiken äänen yhdeksi massaksi.

Pysähdyn liikennevaloihin ja tarkastelen ympäristöä. Tuntuu kuin ajaisin samaa tietä loputtomasti, jo liiankin tutuksi tulleiden paikkojen ja maamerkkien vilistessä ohitse,päivä toisensa jälkeen. Samaa taustamaisemaa käytetään elokuvan liian monessa kohtauksessa,enkä malta odottaa aikaa jolloin tuota maisemaa ei enää ole. Tai fyysisestihän se pysyy paikallaan,ei se ilman pommia tuolta katoa,mutta tarkoitankin minulle - pääni sisällä. Sellaista aikaa etten tunnista tien varsia enkä takuulla tiedä minne itse tie vie.

Ja ajaminen, milloin olen viimeksi kokenut sen muuna kuin portaalina paikasta toiseen? Huh,siitä on vuosia. Hämärät muistikuvat tuovat pintaan jännitystä,kihelmöintiä ja iloa siitä vapaudesta omistaa muovinen läpyskä joka on matkalippusi minne vain mieli tekee! Lähes tuuletin startatessani autoa jolla oli elinvuosia enemmän kun minulla,kaasupolkimella seistessäsi ei pahemmin äksöniä tapahtunut ja ratin kääntämiseen tarvittiin raakaa voimaa. Tuossa kirveellä veistetyssä, sisukkaassa pienessä autossa kuitenkin tiivistyi tuohon aikaan kaikki se mistä olin ylpeä joten ensimmäisen auton nostalgisointi kompleksi tarttui minuunkin, ajamisen riemun rapistessa vuosi vuodelta. Tilalle tuli kasa lihasmuistin tuottamia liikkeitä joita ei tarvitse ajatella.

Sammuttaessani auton kolkon betonihirvityksen sisäpihalle tajuan olevani kuoleman kyllästynyt. Kyllästynyt tähän samaan paikkaan jossa ei voi aloittaa mitään uutta,kun se pursuaa vanhaa jokaisesta kulmastaan. Kyllästynyt kulkemaan samoja reittejä päivästä toiseen,katselemaan samaa,muuttumatonta tapahtumakulkua,kuuntelemaan samoja elämää suurempia idioottimaisuuksia! Katselemaan samoja naamoja joista tiedän suurimman osan olevan kaksipuoleisia.

Ennen kaikkea olen kyllästynyt siihen etten kuukausien ajalta pysty erottelemaan kuin yhden tai kaksi päivää lähimenneisyyden elämästäni,sillä ne kaikki ovat samaa saatanan puuroa! Kuten ylläolevassa ilmaistaan, liika rutiini on kuollettavaa ja vaikka syyllisen tiedänkin,välistä vaan sapettaa liikaa.

Muutos on onneksi jo valittu. Hankain osuus eli kyllästymisen ja stressin hallinnoiminen vaan on tasapainoilua laudalla jonka alla on se hemmetin pallo. Periksi ei kuitenkaan anneta. Ei sitten koskaan.

-Ci

Lapsuuden loppu

Kirjekuoreen sujahtaneiden valokuvien etsimisessä ja valitsemisessa oli kulunut pitkä tovi. Pyörittelin pehmeällä plyysimatolla lojuvia valokuva-albumeita,muistolaatikosta kaivettuja kirjevihkoja ja kyniä,miettien mikä olisi paras kokoonpano juuri tähän kirjeeseen,juuri tähän hetkeen.

Ystäväni tulisi saamaan pienen pinkan välähdyksiä meistä - lapsuudesta. Yläasteen kirjevihkoa,jonka muutamia vuosia sitten pelastin lapsuudenkotini jäämistöstä,olin varjellut jotta pystyisin jakamaan sen toisen kirjoittajan kanssa. Kun selailin hulvattomia edesottamuksia,tarinoita sekä ajatuksen virtaa pienestä kouluyhteisöstä,hetken verran luulin toisen olevan kanssani,istumassa vieressäni,nauramassa sille minkälaisia keskenkasvuisia räkänokkia olimme tuohon aikaan olleet. Vihkon jokainen sivu vei syvemmälle ajatuksiin ja tuntui kuin olisin käynyt keskustelua,ollut yhteydessä häneen vaikka huoneessa kanssani oli vain sivujen rapina.

En tiedä kauanko kulutin aikaa vihkoa lukiessani(olisi hyvin saattanut mennä päiviä) ja vihon loputtua haikeus ravisteli itselleen tilaa sisuksissani. Niin paljon elämää ja minkälaista! Juuri sellaista jota kuuluukin hieman liikaa ajattelevien naistenalkujen viettää. Elämän suunta oli suloisesti auki ja käsissä vain tuo hetki jossa suurimpien huolenaiheiden listalla keikkuivat mälsät opettajat,koulun pojat sekä taskurahoilla ostettavat vaatteet ja mäkkiateriat. Rakastuttiin,suutittiin,hölmöiltiin ja vain hengailtiin: oltiin varmoja siitä ettei elämä tule muuttumaan koskaan.

Missä tuo aika nyt on? Missä välissä tilalle astuivat kusipäiset pomot,työröykkiöt,vakiintuvat parisuhteet,kiire ja valtoimenaan joka suuntaan rönsyävät ihmissuhteet? Tähän ei tarvita enää kuin kakaroita ja asuntolaina:koskaan eivät aikuistumisen karut kävyt ole olleet näin lähellä silmäkulmia. Sitä tajuaa yhtäkkiä astuneensa laivaan ilman havaintoakaan siitä minne tuo paatti on suuntaamassa ja varmaa on vain matkan jatkuminen.

Nyt pystyn ymmärtämään paremmin Stand by me- elokuvan ideologiaa ja päähenkilön toteamusta tarinan lopussa: "I never had friends later on like the ones I had when I was twelve. Jesus,does anyone?"
Niin. Parhaat ystävät, best friends 4 ever - tuo teksti on ikuistettuna niin moneen penaaliin,reppuun ja vihkoon etten kykene edes kaikkia muistamaan. Teksti kirjoitettiin joka kerta mukana syvä usko ja tarkoitus. Se oli kuin yhteinen salaisuus jota muiden korvat eivät tulisi koskaan kuulemaan ja ajateltiin että se säilyy. Mutta miten lapsen ajatus voisi säilyä aikuisten maailmassa samanlaisena kuin se ajateltiin läksykirjojen ja värikkäiden kynien keskellä?

Lapsuusajan ystävyydessä on jotain ainutlaatuista,yksinkertaista ja jollakin tavalla puhdasta.Sellainen loppuu aikanaan niinkuin kaikki muukin ja sen muisteleminen myöhemmin saattaa tuoda vedet silmiin.
Ikuista lapsuutta ei kukaan voi saada ja aikuistumisen hullunmyllyyn joutuu jokainen vuorollaan,jossa punnitaan kaikki luvattu,määritetään uudelleen oma nahka ja saatetaan jopa kääntää takki toisinpäin.

Olen kuitenkin aina sitkeästi ajatellut ettei minusta tule koskaan aikuista - sellaista kuivaa,mielikuvituksetonta yksilöä joka on valovuosien päässä kaikesta jännittävästä. Jokaiselle asialle löytyy täysin järkevä selitys,asiat tungetaan lokeroihin,ihmissuhteet vakavoitetaan tai pelataan,koko elämä suoritetaan ja pyritään aina korkeammalle,sekä toimitaan prikulleen joko yhteiskunnan tai oman pään asettamien normien mukaan. Kamalia kauhukuvia ja valitettavasti myös esimerkkejä elämästä.

Oh hell no! Ei passaa minulle.
Ilman lapsenmielisyyttä jää paljon taianomaisuutta aistimatta tästä maailmasta ja juuri tuon takia tahdon varjella sitä uteliaisuutta,iloa ja ajoittain lapsenomaista innostusta asioihin jotka minussa vielä ovat jäljellä. Lapsuutta ei voi jatkaa millään konstilla,mutta aikuisten maailmaa ei tarvitse ottaa niin vakavasti,sillä sitä voi aina huijata!

Kasvakaa siis isoiksi - älkää (liian) aikuisiksi!

-Ci

If the sky that we look upon
Should tumble and fall
And the mountains should crumble to the sea
I won't cry, I won't cry, no I won't shed a tear
Just as long as you stand, stand by me

Let me hear you scream

Törmäsin menneellä viikolla pimeyteeni. Olen aina tiedostanut missä kohtaa niin monien piirrustuksien ja tarinoiden piru ja toisaalla enkeli istuvat olkapäilläni. Olen osannut aina lukea tilanteita ja kuunnellut tietoisesti - tehnyt valinnan kuunnella - jompaa kumpaa,useimmiten toki sitä taivasolentoa sillä hyvyys on itselläni hallitseva elementti. Se kumpuaa jostakin syvältä ja sitä voisi kuvailla valona jota ei saa olla liikaa tai se sammuu kokonaan. Tasapainottamaan löysin joskus lapsena tuon pirun,sen ilkeyden joka auttoi minua erottamaan kiltteyden tyhmyydestä.

Olin aiemmin todella impulsiivinen ja etenkin riitatilanteiden tullen käytin kaiken myrkyllisyyteni satuttamiseen,koska minua oli satutettu. Hyökkäys oli paras puolustus mutta se saattoi myös sokaista -  tuli seivästettyä vampyyrin sydän vaikka tuota olentoa olisi rakastanut. Pirstoin paljon ja tilanteessa tietoisesti halusin aiheuttaa tuskaa. Anteeksipyyntö ei kuitenkaan paranna henkisiä haavoja ja osaa sanomisistani kaduin,osan ajattelin oikeutukseksi. Ikäänkuin maksuksi omista haavoistani.

 En kuitenkaan ole koskaan käyttänyt myrkyllisyttäni tuntemattomiin ihmisiin sillä uskon että hyvät teot palaavat luoksesi. Tilanteissa jossa sattuu vaikkapa yhteentörmäys,tulee pahoiteltua,bussissa annettua tilaa,kaupan kassalla oltua kohtelias - perusasioita jotka jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi osata sillä riidan haastaminen on ainoastaan kehittymätöntä moukkamaisuutta.

Kukaan ei kuitenkaan pysty olemaan äiti Teresa jatkuvasti ja oma henkilökohtainen raja napsahtaa rikki jokaisella jos aihetta sille annetaan tarpeeksi kauan.

Minulle osoitettiin töissä harjottelija pariksi ja jo ensimmäisellä työskentelykerralla tajusin miten.... vastenmielinen tuo ihminen on! Typerä,laiska ja aina etsimässä virheitä muista ihmisistä,myös silloin kun hän on itse mokaukseen syyllinen. Hän haisee jatkuvasti vanhalta röökiltä ja aina pitäisi olla pitämässä taukoa,syömässä tai tupakoimassa. Ohjeita työn tekemiseen ei kuunnella ja koska sitä maalaisjärkeä ei ole,jäljestä tulee yleensä vielä kamalampaa mitä normaalilla järki-ihmisellä. Uusavuttomuus kukkii,etenkin tilanteissa joissa on tapahtunut mahdollisesti vakavampi moka eikä oma-aloitteisuudesta ole tietoakaan. Voinette kuvitella miten mukavaa tuollaisen ihmisen kanssa on työskennellä kun pitäisi keretä tekemään omatkin työt sen sijaan että tarvitsee koko ajan liikkua kuin haukka varmistamassa ettei tuhkakuppi ole taas pessyt television kuvaruutua yleispesuaineella.

Korneinta asiassa on se,että hän on minua AINAKIN 30-vuotta VANHEMPI! Miettikää itsellenne tilanne jossa joudutte kohtelemaan vanhempaa ihmistä kuin 15-vuotiasta teiniä,jopa pitämään kuria - miltä se tuntuu? Minusta vähintäänkin sekopäiseltä sillä olen vielä sitä ikäpolvea joka on kasvatettu kunnioittamaan vanhempia ihmisiä.

Raivosin ja raivosin ylemmille tahoille asiasta:stressipisteiden noustessa pinna luonnollisesti kiristyy,mutta kutein yleistä aluksi ketään ei kiinnosta ja saan osakseni vain muka hyväksyvää hymähtelyä. Asenne oli deal with it - no eipä vaan sopinut minulle ja viimein asia alettiin ottamaan vakavammin.

Ennen tätä kuitenkin tapahtui asia joka on erittäin harvinainen mutta olen onnellinen sen olemassaolosta:minä raivostuin totaalisesti ja annoin ihmisen kuulla kunniansa. Olen aiemminkin antanut kritiikkiä mutta tilanteissa minulla on ollut pää kylmänä ja sanat tarkoin harkittuna. Nyt annoin tulla täysilaidallisen ilman että mietin hetkeäkään sitä mitä sanoin. Olin yhtä ilkeä,paskamainen ja vittumainen ihmiselle kuin mitä olin aikoinaan kumppaneilleni,niille siinä hetkessä turvallisille ihmisille joille uskalsi suuttua.
Tässä ei toki ollut kyse turvallisesta ihmissuhteesta vaan "JUMALAUTA NYT RIITTI"-tilanteesta jollaista en ollut kohdannut koskaan aiemmin suhteellisen vieraan ihmisen seurassa. Hän sai minut yksinkertaisesti niin raivoihinsa välinpitämöttömyydellään,vastuun väistelemisellä sekä puhtaalla laiskuudella että annoin tulla enkä välittänyt paskan vertaa satutinko ihmistä vai en.

Kummallista kyllä tuon purkauksen jälkeen hän käyttätyi asiallisemmin minua kohtaan,vaikka itse olin hyytävän kylmä loppupäivän ajan. Ehkä suora puhe hetkellisesti suoristi hänenkin selkärankaansa.

En voi ymmärtää ihmisiä jotka kiertävät vastuuta,ovat laiskoja ja aikaansaamattomia aivan tietoisesti ja sitä varsinaisesti tahtoen,etsien ja valiten. Onko elämä onnellista jos elät koko elämäsi sossun rahoilla ja taistelet jatkuvasti kelan ja muiden organisaatioiden kanssa? Tämäkin ihminen kertoi minulle miten hänelle vakuutusyhtiö raivoaa kun ei ole maksanut autonsa vakuutuksia ja ulosotto on perässä jatkuvasti kun laskut ovat maksamatta - hmm,olisikohan ratkaisu lauseessa itsessään? Jos et viisikymppisenä ole ottanut vastuuta elämästäni,omista virheistäsi ja töpeksimisistäsi,milloin tulee se aika? Mietitkö vanhana ja sairaana että olisiko sittenkin kannattanut tehdä jotain elantonsa eteen jotta olisi voinut saada paremman vanhuuden?

Tingel abaut it - kannattaa!

-Ci

There´s no such thing.

Työaamut. Tuskin kenellekään sielua hivelevä kokemus,mutta entä jos jokainen aamusi on suoraan helvetin esikartanoilta?

Nouset ylös lukuisten torkkujen jälkeen,toimitat aamuaskareet ja katselet kuinka etnana kipittää ohitsesi vilkuttaen ja kannustaen sinua nopeampaan tahtiin.
Piilarit,työvaatteet,missä hemmetissä on huppari? Onko aamiaiseen aikaa? Pitäisi olla mutta taidat tyytyä vain ryystämään jotain energiapitoista - kyllä sitä kai jossain välissä ehtii syödäkin tai sitten ei.

Raivotahtia työpaikalle jossa firman autoon kasaamaan kaikkia tarvittavia välineitä. Laitoit ne valmiiksi eilen mutta aloitat silti prosessin alusta kun joku on jo kerennyt käyttää luovaa päätösvaltaa. Avaimet ovat sekaisin etkä tiedä pääsikö siihen yhteen lafkaan sisään ilman turvatarkastusta ja vartijan ilkeää katsetta? Infoa tarvittaisiin kipeästi,mutta tulostin on jumissa kuten myös se ainoa ihminen jolla on pääsy sinne gaddääm tietokoneelle.

Olisi pitänyt vetää kaikki eilen jeesusteipillä kiinni auton peräkonttiin, manaat kun kasaat kiireessä uutta settiä,etsit avaimia ja mietit että jos siinä ökytalossa olikin hälyttimet joista et tiedä mutta joiden lauettua minimaalinen palkkasi kuitenkin pienenee 300eurolla?

Yrität selvittää ristiriitaisuuksia liittyen työvuorolistaasi,saaden takaisin ympäripyöreitä oletuksia,selityksiä ja turhuuden tiivistämistä osiin. Sen jälkeen listaan on tarjolla muutoksia. Haistakaa paska,sappi kiehuu,EN ota vastaan. Muutun taas siksi hankalaksi kusipääksi jolle ei joustaminen maistu,kumma kyllä.

Kentällä odottavat omat ongelmansa. Osa suurempia,toiset pienempiä ja vaikka tietäisit ratkaisun,tulos on,ettet ole kyllin arvokas kehittämään työympäristöäsi sillä kulissi on ainoa mikä kiiltää. Ihmisiä ei kiinnosta paskaakaan ongelmasi,saati se jos satutat itsesi - olethan alhaalla asteikossa,pitämässä huolta joten sinua voi töniä ohimennessään jos siltä tuntuu.

Niin mikä ruokatauko? Jaa siis sellainen missä istutaan ja rentoudutaan? Harvoin onnistuu ja yleensä huomaat nakertavasi säälittävää sämpylääsi samalla kun askel tihenee.

Ainoa millä piinasta pääsee eroon,on lähteminen ja usea nostaakin kytkintä nopealla tahdilla. En voi kun heiluttaa hattua,vaikka se 3kk karenssi ei olekaan mitään herkkua. Ne joilla ei ole vaihtoehtoja,jäävät. Oppivat jollakin tavalla selviämään päivästä ja viikosta toiseen. Oppivat joko taistelemaan tai sopeutuvat siihen mitä sanotaan. Jollain kierolla johdatuksella tuosta paikasta löytyvät ne alistuvimmat tossukat,mutta myös itsenikaltaiset tappelijat jotka eivät joka tilanteessa jaksa,mutta siitä huolimatta raivoavat  raivaavat oman tiensä ja selviävät huumorilla,jääräpäisyydellä sekä terävällä kielellä. Kaikenkaikkiaan samassa vuorossa kanssani pyörivä työporukka pitää sisällään arjen selviytyjiä. Ne kovakalloisimmat.

Vaikka minulla on selkeä suunnitelma siitä,milloin tämä shifactory jää taakseni,on minun joka päivä pohdittava rajun arkeni vaikutusta itseeni. Tulen kovemmaksi,mutta tulenko myös samalla koneiston osaksi joka ei välitä? Mitä tapahtuu jos työn tuottama negatiivinen tunnelataus jatkuu liian kauan? Systeemi viilaa linssiin joten viilaan takaisin mutta milloin se menee ylitse? Milloin astun alueelle jonka sisällä on liian tiukasti koko Suomalainen (työ)kulttuuri? Se kylmä ja pimeä paikka jossa ketään ei arvosteta eikä kenestäkään välitetä muuta kuin paperilla,pelkkinä numeroina ja sosiaaliturvatunnuksina. Vai olenko se vain minä? Yksilö joka näkee pimeyttä siellä missä sitä ei ole?

En mahda itselleni mitään kysyessäni joka päivä saman kysymyksen: missä täällä auvoisessa kotimaassa on hyvä tehdä töitä? Missä arvostetaan työntekijöitä,missä maksetaan mukisematta oikeanlaista palkkaa,kuunnellaan kehitysehdotuksia,otetaan huomioon kenttänäkökulmia ja ennenkaikkea minkä alan/työpaikan ihmiset voivat sanoa pomon ovien olevan aina auki työntekijöille? Pakko olla jossain,myös duunarien maailmassa. En ole täysin luopunut toivosta,mutta fakta on, että oman taistelunsa lävitse on vaikea muistaa miltä tuntui kun töihin oli mukava mennä.

-Ci

La vida es dura

Olen paljon miettinyt tuossa kyseisessä kuvassa ilmenevää totuutta. Tottahan se on:valinnoilla voi vaikuttaa onnellisuuteensa yllättävän laajasti kuin myös elämän huippuihin ja pohjanoteerauksiin. Minua kiehtoo kuitenkin eniten ajatus siitä miten paljon ihmisen elämän ahdistuksesta ja tuskasta on itse valittua ja aiheutettua? Minkälaiset asiat taas ovat pois käsistä mutta aiheuttavat silti tunnereaktioita suuntaan tai toiseen?

Jos sinulle on jaettu lapsuudessa ne pakan paskoimmat kortit,et voi vaikuttaa niihin. Menneisyys tai olot joihin olet luotu eivät kuitenkaan määrittele tulevaa - jokainen valitsee itse tiensä. Toiset menevät elämässään aina vaikeimman kautta,toiset taas oikovat minkä kerkeävät. Moraali,luonne,henkinen stamina luovat raamit sille mihin suuntaan yksilön elämä ajautuu. Voit tehdä paskoja valintoja ja elää niiden viitoittamalla tiellä,kärsien kaikesta mitä ne tuovat tullessaan tai voit muuttaa suuntaasi ylöspäin,nähdä sen onnellisemman puolen elämästä.

Mutta valitseeko kukaan esimerkiksi elämää kodittomana alkoholistina? Valitaanko syömishäiriöt,sairaudet,onnettomuudet? Ei todellakaan. En usko että kenenkään ideaalikuva elämästä on notkua sillan alla nyysimässä sammuneen kaverin viinoja,oksentaa ruokaansa tai maata verta valuvana kadulla pommin räjähdettyä silmille.

Miksi sitten elämä ajoittain kääntyy syöksylaskuun? Uskon edelleen kaiken tarkoituksellisuuteen - vaikka ihminen kokisi maailman traumatisoivimman asian,hänellä on halutessaan vaihtoehto selviämiseen,paranemiseen. On helppo ajatella näin kun kyseessä on kepeät,helpot,hyvät ja mukavat asiat.

Kuitenkin kun painutaan kriisien puolelle,on minunkin pakko kyseenalaistaa "uskoani".
Tuntuu käsittämättömältä että pahoillakin asioilla olisi tarkoitus sillä niiden tarkoitusta on usein mahdoton nähdä jopa sivullisena,saati sitten itse kriisin keskiössä. Jos joku ryöstäisi ja murhaisi (vielä olemattoman) lapseni,kuristaisin siinä hetkessä jokaisen joka puhuisi siitä,että lapseni kuolemallakin oli tarkoitus - ei saa olla,vaikka lopuksi olisikin. Ihminen kuitenkin kykenee selviämään asioista joita ei osaisi kuvitellakaan selviytyvänsä mukavan elämän keskellä,silloin kun kaikki on hyvin. Raakaa ja karua,mutta todellista. 

Miten sitten erottaa omien valintojen tuoma kärsimys ja olosuhteiden luoma sellainen? Koska elämä ei ole mustavalkoelokuva,hyvin usein joutuu turvautumaan asioiden erittelyyn ja miettimään mitkä osat kulloinkin päälläolevasta kriisistä ovat yksilön muutettavissa parempaan ja mitkä taas täysin olosuhteiden pihdeissä. Vaikka olisi kuinka syvässä suossa,aina on valinnan vapaus(vaikka jotkut uskovatkin ettei ihmisellä ole vapaata tahtoa,mutta se on aivan oma juttunsa sitten) - yhdessä yössä ei poisteta erokriisejä,traumoja,henkisiä haavoja mutta taas valita voi:kun aika on, ne käsitellään ja niistä selvitään. Kriisejään käsittelevä ihminen on vahvin - vaikkei koskaan pääsisi ylitse traumoistaan,valinta on tehty elämän,ei kuoleman puolelle.


Kun mietitään elämän (kevyempiä) valintoja yleistasolla,tulee heti mieleen satoja tekosyitä joita hokemalla jätetään asioita tekemättä ja luodaan jonkinlainen muuri mahdottoman ympärille jotta mahdollinen jää ulkopuolelle.

En voi lähteä opiskelemaan koska sitten ei ole riittävästi tuloja/olen liian vanha...
En uskalla lähteä ulkomaille koska maailmalla tapahtuu kaikenlaista pahaa...
En uskalla lähteä työpaikastani vaikka työ on helvettiä....
En jaksa enää vaihtaa alaa vaikka haluaisin kun...
Mieluummin huono suhde kuin yksinäinen tulevaisuus...
Nokun,nokun,nokun
Ja lista senkun jatkuu. Oletteko koskaan pysähtyneet punnitsemaan vaihtoehtoa mahdollinen? Ette välttämättä ja vaikka olisitte,saattaa Herra Nokun,palata takaisin ajoittain.

Itse tein saman virheen juuri eilen,sorruin taas näkemään ongelmia,mahdottomia yhtälöitä sekä kaaosta sen sijaan että olisin miettinyt ajatuksen mahdollisuuksia,hyviä puolia. Blokkasin täysin hyvän,katsellessani pahaa ja tajuttuani tilanteen tänään uudelleen,oli minun myönnettävä nokun-pisteideni taas nousseen,vaikka halusin niiden kulkevan päinvastaiseen suuntaan.

Kuten huomaamme,valinnat eivät ole se helpoin osuus elämässä mutta minkälainen maailma olisi,jos pystyisit aina valitsemaan lelukaupasta kummatkin haluamasi lelut?


-Ci

Mitä jos olet aina siinä välissä?

Kankea aamu,vastentahtoista kahvia ja ilkeitä unia. En tiedä miksi sunnuntai on kääntynyt tälläiseksi. Vihaan kahvia,vihaan sen hajua ja makua. Alas se on kuitenkin saatava etten nuku koko päivää,sillä en halua tuhlata vapaapäivää täysin nukkumiseen. Viikolla voin nuokkua kaikki illat,mutta viikonloppuisin tahdon olla läsnä tässä hetkessä.

Joulu on ohitse,virallisesti,jouluvalot lähtevät ja tähdet otetaan alas ikkunoista. Katkeransuloista aikaa joka vuosi. Jouluni oli paras - taas kerran. Lämpöä,kiireettömyyttä,hulluja määriä ruokaa,yhdessäoloa ja muutama lahja:mainio resepti joka toimii jokainen vuosi.

Vuoden ensimmäinen viikonloppuni oli kulttuurintäyteinen. Pääsin katsomaan Moulin Rougea yhdessä paikkakuntani hienoimmassa teatterissa,kera kahden mukavan rouvan. Toinen heistä oli ihana anoppini(kyllä,minulla on ihana sellainen!) ja toinen muuten vain mainio. Hämmästykseni oli suuri kun meidät johdatettiin penkkirivien sijasta suureen illallissaliin jonka perällä sijaitsi näyttämö. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa,sillä olen todistanut näytelmää aina elokuvateatterimaisesta katsomosta käsin.

Ei siinä,tarjoilijan kantamaa kuoharia lasiin ja nauttimaan mielettömästä musikaalitunnelmasta ja ihanista asuista! Esityksen jälkipuinnin suoritimme rouvien kanssa lasillisien äärellä ja minä nuoremmakseni kipitin tiskin ja pöydän väliä jonkinlaisen kyyppärin ominaisuudessa. Hauskaa oli ja lähden ehdottomasti tuolla seurueella uudelleenkin arvioimaan ympäristön kulttuuritarjontaa.

Oli jännittävä huomata miten paljon nautin teatterista ja muutaman juomisesta hyvässä seurassa. Lähden nykyään entistä harvemmin ulos ja tuo ilta jollain tavalla konkretisoi minulle sen miten valtavasti omat mieltymykseni ovat muuttuneet silloin kun päätän lähteä tuulettumaan. Nyt innostun keikoista,teatterista ja erilaisista esityksistä. Toki keikoilla olen käynyt aina ja pitänyt teatteristakin,mutta tunsin aina ettei minun paikkani ole illallispöydässä musikaalia katsomassa - nyt en pysty nimeämään parempaa tapaa viettää aikaa yössä kuin nuo edellämainitut. Kai sitä aikuistuu hiljaa,mutta ei liikaa.

(Yö)elämästä puhuttaessa olen tehnyt muitakin havaintoja joita tälläinen vähän liikaa ajatteleva naisolento miettii iltapuhteikseen.
Baareissa tulee vastaan  vääjäämätön(mieheni viisaita sanoja lainatakseni) sukupolven vaihdos:siellä härväävät ne jotka olivat täysin lapsia omasta mielestäsi kun täytit 18-vuotta. Nyt nuo samat "kakarat" kansoittavat paikat joissa ennen totuit bilettämään,notkumaan ja olemaan sitä nuoremmanpolveista ikäluokkaa. Yhtäkkiä se oletkin sinä joka törmää automaattisesti nuorempiin kanssabilettäjiin kapakoissa. Et ole se vanhin käävä tanssilattian nurkasta,muttet enää se youngster joka painattaa kevyellä viinan litkimisellä sinne pikkutuhmille tunneille. Et kuulu enää yökerhoihin,mutta sinua ei kirveelläkään saa minkäänsorttisille "humppamestoille",joissa keski-ikäiset bilettävät. Samalla tunnet pientä sääliä yksinäisiä pubiruusuja kohtaan koska alat iän karttuessa väistämättä nähdä pintaa syvemmälle ja pohtimaan,onko oma tilanteesi luisumassa heidän asteikoilleen vai menossa ylöspäin. Nuorempana he olivat ainoastaan huvittavia.

Ärsyttävä väli-tila ei ulotu ainoastaan yöelämään vaan myös vaatekaappiin!
Minulla lähemmäs puoli vuotta jatkunut armoton vaatekriisi ei hellitä otettaan vieläkään: vanhat rätkysi tuntuvat aivan eri ihmisen vaatteilta ja uusia et osaa ostaa kun joka ikinen paita näyttää mummosi vaatekaapista reväistyltä,kulahtaneelta,teiniltä,inhottavalta päällä tai yksinkertaisesti tylsältä. Tästä nimenomaisesta syystä en saanut Jenkeistäkään ostetuksi kuin muutaman hassun vaatekappaleen. Kengät,hiukset,korut,meikit,kaikissa noudatetaan samaa linjaa: vanhat kyllästyttävät mutta uudet tuntuvat heprealta. Ei kenelläkään olisi tarvetta muuttumisleikin uhrille?

Alkaa naurattaa. Tyylin lisäksi minulla on hukassa paikka yhteiskunnassa,ikäkriisi,vaatekriisi sekä päänsisäinen mytologia siitä kuinka minun pitäisi määritellä itseni tällä hetkellä kun en kuulu mihinkään. Kuulostaapa itsesääliseltä sonnalta,mutta oikeastaan se ei ole sitä. Jokainen noista mainitsemistani asioista on vain auki,odottaen inspiraatiota ratketakseen. Mielenkiintoisen asiasta tekee se,että ne ovat auki yhtäaikaa,päällekkäin,peräkkäin ja sisäkkäin. Toivoakseni sulkeutuvatkin samaa tahtia!

Kaikista korneinta tässä kriiseilyssä on se,etten ole lähelläkään 30 ikävuoden maagista rajaa. Ehkä sinne päästyäni minun ei tarvitse enää panikoida,sillä kaikki muutokset ja kriisit olen miettinyt jo valmiiksi hieman vielä nuorempana.

-Ci