Kankea aamu,vastentahtoista kahvia ja ilkeitä unia. En tiedä miksi sunnuntai on kääntynyt tälläiseksi. Vihaan kahvia,vihaan sen hajua ja makua. Alas se on kuitenkin saatava etten nuku koko päivää,sillä en halua tuhlata vapaapäivää täysin nukkumiseen. Viikolla voin nuokkua kaikki illat,mutta viikonloppuisin tahdon olla läsnä tässä hetkessä.
Joulu on ohitse,virallisesti,jouluvalot lähtevät ja tähdet otetaan alas ikkunoista. Katkeransuloista aikaa joka vuosi. Jouluni oli paras - taas kerran. Lämpöä,kiireettömyyttä,hulluja määriä ruokaa,yhdessäoloa ja muutama lahja:mainio resepti joka toimii jokainen vuosi.
Vuoden ensimmäinen viikonloppuni oli kulttuurintäyteinen. Pääsin katsomaan Moulin Rougea yhdessä paikkakuntani hienoimmassa teatterissa,kera kahden mukavan rouvan. Toinen heistä oli ihana anoppini(kyllä,minulla on ihana sellainen!) ja toinen muuten vain mainio. Hämmästykseni oli suuri kun meidät johdatettiin penkkirivien sijasta suureen illallissaliin jonka perällä sijaitsi näyttämö. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa,sillä olen todistanut näytelmää aina elokuvateatterimaisesta katsomosta käsin.
Ei siinä,tarjoilijan kantamaa kuoharia lasiin ja nauttimaan mielettömästä musikaalitunnelmasta ja ihanista asuista! Esityksen jälkipuinnin suoritimme rouvien kanssa lasillisien äärellä ja minä nuoremmakseni kipitin tiskin ja pöydän väliä jonkinlaisen kyyppärin ominaisuudessa. Hauskaa oli ja lähden ehdottomasti tuolla seurueella uudelleenkin arvioimaan ympäristön kulttuuritarjontaa.
Oli jännittävä huomata miten paljon nautin teatterista ja muutaman juomisesta hyvässä seurassa. Lähden nykyään entistä harvemmin ulos ja tuo ilta jollain tavalla konkretisoi minulle sen miten valtavasti omat mieltymykseni ovat muuttuneet silloin kun päätän lähteä tuulettumaan. Nyt innostun keikoista,teatterista ja erilaisista esityksistä. Toki keikoilla olen käynyt aina ja pitänyt teatteristakin,mutta tunsin aina ettei minun paikkani ole illallispöydässä musikaalia katsomassa - nyt en pysty nimeämään parempaa tapaa viettää aikaa yössä kuin nuo edellämainitut. Kai sitä aikuistuu hiljaa,mutta ei liikaa.
(Yö)elämästä puhuttaessa olen tehnyt muitakin havaintoja joita tälläinen vähän liikaa ajatteleva naisolento miettii iltapuhteikseen.
Baareissa tulee vastaan vääjäämätön(mieheni viisaita sanoja lainatakseni) sukupolven vaihdos:siellä härväävät ne jotka olivat täysin lapsia omasta mielestäsi kun täytit 18-vuotta. Nyt nuo samat "kakarat" kansoittavat paikat joissa ennen totuit bilettämään,notkumaan ja olemaan sitä nuoremmanpolveista ikäluokkaa. Yhtäkkiä se oletkin sinä joka törmää automaattisesti nuorempiin kanssabilettäjiin kapakoissa. Et ole se vanhin käävä tanssilattian nurkasta,muttet enää se youngster joka painattaa kevyellä viinan litkimisellä sinne pikkutuhmille tunneille. Et kuulu enää yökerhoihin,mutta sinua ei kirveelläkään saa minkäänsorttisille "humppamestoille",joissa keski-ikäiset bilettävät. Samalla tunnet pientä sääliä yksinäisiä pubiruusuja kohtaan koska alat iän karttuessa väistämättä nähdä pintaa syvemmälle ja pohtimaan,onko oma tilanteesi luisumassa heidän asteikoilleen vai menossa ylöspäin. Nuorempana he olivat ainoastaan huvittavia.
Ärsyttävä väli-tila ei ulotu ainoastaan yöelämään vaan myös vaatekaappiin!
Minulla lähemmäs puoli vuotta jatkunut armoton vaatekriisi ei hellitä otettaan vieläkään: vanhat rätkysi tuntuvat aivan eri ihmisen vaatteilta ja uusia et osaa ostaa kun joka ikinen paita näyttää mummosi vaatekaapista reväistyltä,kulahtaneelta,teiniltä,inhottavalta päällä tai yksinkertaisesti tylsältä. Tästä nimenomaisesta syystä en saanut Jenkeistäkään ostetuksi kuin muutaman hassun vaatekappaleen. Kengät,hiukset,korut,meikit,kaikissa noudatetaan samaa linjaa: vanhat kyllästyttävät mutta uudet tuntuvat heprealta. Ei kenelläkään olisi tarvetta muuttumisleikin uhrille?
Alkaa naurattaa. Tyylin lisäksi minulla on hukassa paikka yhteiskunnassa,ikäkriisi,vaatekriisi sekä päänsisäinen mytologia siitä kuinka minun pitäisi määritellä itseni tällä hetkellä kun en kuulu mihinkään. Kuulostaapa itsesääliseltä sonnalta,mutta oikeastaan se ei ole sitä. Jokainen noista mainitsemistani asioista on vain auki,odottaen inspiraatiota ratketakseen. Mielenkiintoisen asiasta tekee se,että ne ovat auki yhtäaikaa,päällekkäin,peräkkäin ja sisäkkäin. Toivoakseni sulkeutuvatkin samaa tahtia!
Kaikista korneinta tässä kriiseilyssä on se,etten ole lähelläkään 30 ikävuoden maagista rajaa. Ehkä sinne päästyäni minun ei tarvitse enää panikoida,sillä kaikki muutokset ja kriisit olen miettinyt jo valmiiksi hieman vielä nuorempana.
-Ci