Leikkiminen ei ole koskaan ajanhukkaa!

Löysin sattumalta internetin inhmemaasta Arman Alizadin haasteen josta luovan inspiraatiopöllähdyksen saattelemana,päädyin valitsemaan itseäni hetkessä eniten kutkuttaneen teon numero 7

Tuossa pienessä hyvässä teossa itselle annetaan vapaus leikkiä ja olla hetki lapsenmielinen. Tehdä niitä asioita joiden parissa lapsena rakasti touhuta.

Ensimmäisenä päähäni pälkähti kiipeily! Rakastin kakarana puihin,liukumäkiin,kirjahyllyihin,"vuorille" (=suurille kiville) ja erilaisiin telineisiin kiipeilyä ylitse kaiken. Olin se pitkät hiukset valtoimenaan ryöppyävä,pisamanaamainen ilopilleri, jonka löysit takuulla yrittämästä kiivetä aina siihen korkeimpaan kohtaan,olipa kyseessä mummolan katto tai jumppasalin valtavan paksut köydet. Lapsena olin itsevarma sekä ketterä kiipeilijä ja edelleen viihdyn korkealla. Viimeksi reissullamme tuli kiivettyä yli 50 metriä korkeaan puuhun,joten no,tuo vimma ei pahemmin ole laantumisen merkkejä osoittanut.

Kiipeily sai tänään kuitenkin jäädä (odottakaa vaan kun pihan lapset illalla jättävät kiipeilytelineen vapaaksi) toisenlaisen sisäaktiviteetin noustessa ohitse jostain syvältä,aikuismaisen minäni uumenista,hautautuneena mutta elossa selvinneenä.

Piirtäminen!

Silmieni eteen rysähtivät kerralla sotkuisen "läksyjenteko pöytäni" uumenista tursuavat värikynät,tussit,lyijykynät ja kumit joita oli pakko saada jatkuvasti uusia niiden kuluessa huimalla tahdilla. Samaa rataa noudattivat kynieni terät,joten jokaisen piirrustussession aluksi,oli minun teroitettava lähes jokainen hiemankin raapustamiseen kykenevä kynänraato. Ruettuani rustaamaan päiväkirjoja,lyijykynien kulutus nousi sellaisiin lukemiin,että ainakin Tiimarilla meni hyvin,lamasta huolimatta.

Metsästettyäni muuton jäljiltä hävöksissä olleet muistiinpanovälineeni,alkoi kuumeinen pohdinta: mitä piirtäisin? Lapsena tykkäsin (yrittää) piirtää päässäni lenteleviä ajatuskuvia,jotka harvoin päätyivät kovinkaan kauniina paperiin,hienomotoriikkani heikon hallinnan ansiosta. Silti niiden tekeminen oli varsin metkaa puuhaa,etenkin yksin omassa rauhassa.

Myöhemmin pidin kovasti lyijykynillä toteutettavista mallipiirroksista,jotka jokainen yläasteen kuvaamataidontunnilla joskus piipahtanut,on saanut tehtäväkseen. Hedelmäkulho-asetelmista ja hevosista pääaihealueina koostuneet teokseni eivät olleet Picassoja,mutta vasenkätisen maailmaa,jossa työn merkitys oli suurempi kuin itse jälki. Luova ajatteluni ei tuolloinkaan katsonut kuvaamataidollisia lahjoja!

Niinpä päädyin vanhaan ja tuttuun mallista piirtämiseen,josta saan sivuoireeksi mukavan flow-ilmiön joka kerta. Seuraavaksi oli tiedossa hivenen maallisempi,hetkessä yltiötaiteelliseksi paisunutta hipiääni askarruttava pulma: löytää hieman kolkosta asunnostamme jotain sellaista jota jaksaisin toljottaa tarpeeksi pitkään saadakseni tahroja paperille.


Esine löytyi ja piirros syntyi vaakatasossa kuten niinä vanhoina hyvinä aikoina jolloin polvesi eivät vielä ottaneet ikävää kohdatessaan puulattian ja liikuit ketterämmin rapukävelyllä kuin nykyään kahdella jalalla.

En tavoitellut piirrustuksessani yhtään mitään ja kynä jolla sen tein oli yhtä tylsä kuin vanha matematiikan opettaja,joten lopputulos oli taiteellisen näkemyksen sijaan hyvä tuuli.



                                       

Kiertolaiselämä

Paluusta lähtien olen etsinyt hullun konttorirotan lailla työtä sekä asuntoa, elämän ainoana tarkoituksena saada vanha sanonta "lähtee kuin telkkä pöntöstä"-kuvaamaan muuttosuunnitelmaamme. Millään muulla ei ole ollut väliä ja venyminen uskomattomiin suorituksiin on ollut tavallista,kun kyse on arjen keitaasta - omasta kodista.

Ja jottei tekeminen loppuisi,on sivussa soviteltu yhteen kahta työhaastattelupalapeliä paremmin kuin valtakunnansovittelija sekä yritetty selviytyä työttömyystuki,karenssi ja ansiopäiväraha viidakossa,jossa toiseen polveen teipattu villin metsän veitsi ei paljoa auta.

Kaiken kakunkoristeena komeili kuukauden päivät jatkunut kiertolaiselämä,jonka ärsyttävyyteen kumpikin meistä joutui asennoitumaan,heti koneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle. En yllättäen suosittele tämän mallin asumisratkaisua kenellekään,edes extreme kokemusten kartuttamiseksi sillä se kiristää oman pinnan lisäksi kaikkien muidenkin pantaa pään ympärillä. Sopeutumista ja mukautumista joutuu toimittamaan ihan liikaa,eikä mielenterveyskään aina pysy parhaimmalla mallilla.

Nyt armoton sodankäynti oman pään niin sisä- kuin ulkopuolellakin alkaa tuottaa tuloksia,sillä voin vihdoin julistaa työpaikan löytyneen ja asunnonkin olevan hyppysissä,joista kummastakin olen enemmän kuin kiitollinen. I´m totally done with this shit!

Uuden elämän aloittaminen toisella paikkakunnalla on aina iso askel,mutta tällähetkellä se tuntuu varsin pieneltä siirtymältä,sillä alla on niin paljon suurempia tapahtumia. Se ei kuitenkaan poista jännitystä ja innostusta jotka aiheutuu uudesta työpaikasta ja maisemista jotka eivät ole mielesi kuvakirjastossa vielä puhkikuluneita. Vasta nyt sitä antaa itselleen mahdollisuuden ajatella että minullekin on paikka jossain.

Tästä kaikesta inspiroituneena on pakko käsitellä aihe,joka on ajankohtaisen herkullinen ja samalla luo kaiken kuuluisaa itsekritiikkiä joka voi olla ärsyttävän kiusallista ja kehittävää samaan aikaan.

Olen nimittäin joskus toitottanut suureen ääneen,etten ikinä muuta pääkaupunkiseudulle asumaan. Siihen löytyi lukuisia syitä,mutta tärkeimmät niistä olivat liikenne,sekä ihmiset.

Minua on aina ahdistanut ajatus,että joutuisin ajamaan pääkaupunkiseudulla ja itse Helsingin liikenne on saanut aikaan suoranaista kauhua. Autoissa mainittu pelkääjän paikka on ollut nimensä veroinen, minun hikoillessani ja panikoidessani,omasta näkökulmastani karseaa liikennettä jossa vyöryvät päälle niin autot,ratikat,kuin sopivasti maan alta noussut metrokin.

Huvittavinta on,etten ole koskaan ollut kuskina Helsingissä ja olen kuullut Tamperelaisesta ajokulttuurista useamman kerran määritelmän: "minäminä-kuskien helvetti", jonka paikkansapitävyyttä olen valitettavan jäävi arvioimaan,mutta samaistua siihen kyllä voin. Tilaa ei pahemmin anneta,edes paikoissa joissa se olisi kaikkien edun mukaista ja eteen pusketaan vaikkei olisi tilaakaan - etuajo-oikeus riittää. Silti tämä kaikki on tuttua ja turvallista,tasaista ja ennalta arvattavaa,ärsyttävyydestään huolimatta.

Monen olen myös kuullut sanovan että Helsingissä liikenne on sujuvampaa,koska ymmärretään että jos kaveri ei pääse ajoissa perille,et taatusti pääse sinäkään.
Minun (pelon voimistamassa) mielikuvassani kaikki nimenomaan pyrkivät päälle ja päälle ainoastaan eikä minun ajotaidoillani varustettu ihminen VOI selvitä hengissä siitä myllystä. Älkää käsittäkö väärin,rankkaan itseni vastuullisten,monta vuotta ajaneiden, hyvien kuskien joukkoon(kuten jokainen suomalainen),mutta silti minusta tuntuu kuin käsittelisin autoa ensimmäistä kertaa kun on kyse pk-seudulla ajamisesta. Ajokulttuurishokki on mieletön.

Ehkä minulle tekee ihan hyvää joutua selviytymiskurssille asian kanssa,sillä lopulta voi ollakin niin että oman pääni raja-aidat ovat ne suurimmat ja pk-seudun liikenteessä on mahdollista selvitä hengissä.

Mainitsemieni ihmisten suhteen Helsinkiläiset ovat edustaneet koko pk-seutua(en ole siis tavannut ketään ympäristökunnista) ja veikkaan sattuneeni vastakkain juuri niiden happamimpien omenien kanssa,sillä en tiedä ketään natiivia Kehä 3 sisäpuolen asukkia, joka ei olisi itseään täynä oleva,aina vähän muita parempi ihminen.
Mietin joskus etteihän asia näin voi olla - ei ole mahdollista että missään maanosassa olisi ainoastaan kusipäisiä tai mukavia ihmisiä. Kokemukseni kuitenkin synnyttivät ajatuksen(joskin kapeakatseisen), epämukavasta paikasta,joka ei olisi koskaan minua varten.

Nyt odotan siis mielenkiinnolla uusia havaintoja tämän ennakkoluuloni päälle koska loppujenlopuksi niin moni asia liittyy ensikokemukseen toisesta ihmisestä.
Itse esimerkiksi pohjaan kusipäisyyden määritelmän puhetapaan,käytökseen ja siihen miten kyseinen henkilö kohtelee muita,ympärillään olevia ihmisiä. Näissä kaikissa on kuitenkin se ongelma,että mitä enemmän havaintoja teet,sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulkitset osan niistä väärin ja saat jonkun ominaisuuksista täysin todellisuudesta poikkeavan kuvan.

Loppukaneettina siis todettakoon että älä koskaan sano,ei koskaan ja pidä varsinkin pääsi kiinni kun kysellään että miksei koskaan. Viimeistään paasauksestasi narahdat silloin kun huomaat,että maailma pitää huolen kyvystäsi nöyrtyä ja alkaa (taas kerran) syömään sanojasi.

Terveisin:  Juuri pk-seudulle muuttanut takinkääntäjä!