Kaipuu kauemmas kun on oltava lähi.

Mitä pidemmälle tämä syksy mataa kohti talvea,sen tiukemmin yritän pyristellä irti arkitodellisuudestani. Se on nyt täynnä hektistä puurtamista,ajan kesken loppumista,väsymystä,sekaisin sikin sokin olevia opintoja sekä stressiä niin tenteistä kuin omasta edistyksestäni.

"Pitäis olla jo" ajatus käy päässäni eri variaatioissa ja kuvioissa lähes päivittäin, niin usein, että se lähentelee muodoltaan jo kriittisen nalkuttavaa ämmää,jonka ohi yritän epätoivoisesti repiä jaksamisen rippeitä kasaan,niistä harvoista pirteämmistä päivistä. Multitaskaan,organisoin ja tasapainottelen koulu-työ-koulutyö-siviili neliön kaikissa kulmissa niin hyvin kuin vain kykenen

Kaiken tämän keskellä minulla on naurettava kaukokaipuu. Niin matkalle kuin kauemmaksi tulevaisuuteen. Kuulostaa ehkä hölmöltä mutta tahtoisin elämän jo edenneen siihen pisteeseen, että koulu olisi ohitse joka samalla käynnistäisi uuden elämänvaiheen, mutta toisaalta haluan kaiken pysyvän nykyisessä,jotta voisin helpommin taas repiä irti Suomeen kytketyt kahleeni ja vapautua hengittämään sellaista ilmaa jota en ole haistanut vuosiin - matkustamisen tuomaa jännitystä,vapautta ja tuntemattomaan tutustumisen kihelmöintiä. Aistia joka ikisellä olemassaolon neutronilla tunteen joka iskeytyy sinuun lentokoneen ovella,astuttuasi lämpimään,outoon hämäryyteen loputtomien lentokonekankeiden tuntien jälkeen.

Kornin tilanteesta tekee se,että olen valinnut kaiken,viimeistä piirtoa myöden kuten aikaisemmista teksteistäni ilmi käy. Tätähän tässä on haluttu ja tahtotilallisesti venattu jo vaikka kuinka kauan!

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa että unelmoin samassa määrin poispääsystä,lomasta ja huolettomasta vapaa-ajasta rakkaimman kanssa. Aivan kuin koulu,työ ja tuosta yhdistelmästä koituva työmäärä sekä stressi olisivat alkaneet vasta-aineina (hienoa,anatomia/fysiologian pänttäys tunkee tännekin)kehittää tilanteeseen täysin sopimattomia ja kaikesta reaalimaailmasta irrallaan olevia, höttöisiä kuvitelmia palmuista ja riippumatto-fiiliksistä.

Tarve olisi vain mennä,ottaa taksi kentälle ja hypätä koneeseen. Olla kuukausia pois,saapua jonnekin missä mikään ei ole niinkuin tässä todellisuudessa,eikä yksikään kulttuurista oppimasi asia päde,ei edes elekielessä. Tahtoisin muuntautua,peilata omaa itseäni ympäristön muutoksiin ja samalla haastaa kaiken joustavuuteni ja mukautumiskykyni vain selvitäkseni jostain arkisesta kuten ruokaostoksista.

Samalla olisin vapaa sidoksista joita juuri tämä kulttuuri asettaa omilleen ja voisin asettautua tarkkailijan asemaan. Havahtua jälleen käytännössä siihen,miten monta miljoonaa tapaa onkaan elää ja miten monessa erilaisessa kuplassa.

Outoa mutta totta,ehkä tässä turboahdetussa ajassa piilee jonkunlainen plus-miinusnapojen käänteispsykologia - sitä mitä et tosiaan voi nyt realiteetit huomioiden saavuttaa,kaivautuu sieltä unelmiesi tiimalasista ylös juuri silloin kun olisi paahdettava tiukasti todellisuuden parissa. 

Oh well,lopulta ihminen kykenee unelmoimaan vaikka kukkakedosta happosateessa,joten ehkä tarkoitus onkin auttaa jaksamaan,ei ojentaa varsinaista ratkaisua pullottavaan otsasuoneen.

-Ci

"Packing a bag, we're leaving tonight when everyone's sleeping, sleeping
Let's run away
I'll run away with you" -CRJ

Naurutalon peili omassa eteisessä.

Jotenkin kaikki on vääristynyt,levinnyt ja muokkautunut.
Olen monta kertaa aloittanut tekstin ja taas jättänyt sen kesken. Palannut takaisin,poistanut vanhan ja ajatellut aloittaa uudestaan,kumminkin päätyen taas poistamaan aikaansaamani. En tajua miksi yhtäkkiä oman tekstin tuottaminen,tyytyväisyys sanojen muotoihin ja maalaamiin mielikuviin on vaihtunut täydelliseen blokkiin ja sotaan itseni kanssa. Todennäköisesti tämäkään teksti ei pääse julkaisuun tälläisenään,ei ehkä edes puolikkaana aloittamastani.

Innostus kirjoittaa olisi,jopa inspiraatio,mutta sitten kun tositoimiin olisi ryhdyttävä,sormet täyttyvät kuolonkankeudella ja ajatukset pyörivät tyhjiössä,törmäillen seiniin.

Jotenkin aihe antaa minulle suurimman paineistuksen,äkkiä olen alkanut vaatimaan tekstiltäni huikeasti enemmän kuin mitä koskaan aikaisemmin,sekä sen käsittelemältä aihealueelta. Tunnen ihan typerää painetta siitä miten postauksen aiheen on oltava jotain yber fiksua,eläväistä ja spontaanisti pintaan ryöppyävää,jolloin kohtaan sen tosiasian ettei arjessani pahemmin ole mitään tälläistä,tai ainakaan en näe piilotettua viisautta läksyjen puurtamisen,tentteihin lukemisen ja töissä juoksemisen seassa.

Samalla kuitenkin palan halusta kirjoittaa juuri siitä,arjesta,tyhmistäkin sattumuksista ilman vuoreksi paisuneen kynnyksen ylittämistä ja ainaista writers-block paniikkia siitä ettei sisäinen kokemukseni riitä.
Haluaisin että teksti tulisi luokseni kevyesti niinkuin ennen,mutta ei se vain tule,aivan kuin joku luovan tekstin tuottamisen aivosoluni olisi kuollut sukupuuttoon päässäni.

Ehkä minun on vain jälleen palattava emoalukseen,juurien äärelle ja vain viettää päivän tehden ei-mitään,keskittyen hautautumaan täysin omaan kuplaani, pohtiakseni itseni pirteämmäksi.

Niin tosiaan koulu,no ehkei aiheista jännittävin,tai kiinnostavin mutta minulle itselleni suuri harppaus eteenpäin määritelmässä siitä,mikä minusta voisi tulla isona. Tuskin tulen ihan perinteistä kaavaa noudattamaan ammattilaisroolissanikaan,mutta onneksi nykypäivä sallii hieman enemmän persoonallaan työskentelyä kuin aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa sitten amiksen olen oikeasti kiinnostunut ja innostunut aidosti kaikista koulussa käsiteltävistä aihealueista ja halu panostaa omaan oppimiseen on suuri.

Samalla pelkään virheitä,isoja ja muiden ihmisten elämään vaikuttavia sellaisia. Pelkään sitä päivää kun tajuan jonkin menneen pahasti pieleen ja tuon pelon käsittelyä vielä opettelen. Huomaan vanhan ja inhan ystävän,perfektionismin, palanneen takaisin ja se osaltaan buustaa ajatusta siitä että jos ja kun teen virheitä,miten selviän niistä,miten ihmeessä voin antaa itselleni moisia koskaan anteeksi?

Omalle itselleni asetetut vaateet ja tavoitteet ovat yhtäkkiä kohonneet roimasti ja huomaan monesta asiasta ajattelevani että miksen osaa tätä jo, vaikka sen sijaan minun pitäisi ajatella opettelevani... Opetella opettelemaan jälleen ja olla lempeämpi.

Kärsimättömyys minuun on kasvanut,jopa siinä määrin,että möyhintä oman itserakkauden löytämiseksi oli aloitettava uudelleen - se kun tuntuu kadonneen jonnekin tai ainakin painuneen pois näkyvistä juuri kun sain asiat rullaamaan vaihde vapaalla.

Kakunkoristeeksi ovat tietenkin ulkonäköpaineet bäk,vaikka ajattelin käyneeni moiset turhuudet lävitse jo vuosia sitten. Jokin heijastusefektio on väkisin meneillään,sillä kun muilla elämäni aloilla turhauttaa suuresti tai pienesti,myös oma lärvi,keho,paino ja kokemus vaateparsien kokonaisuudesta suhteessa edellämainittuihin on kritiikin alla jossa ei se ei takuulla ole ollut sitten myrskyisän 15-20 ikävuosien alkutaipaleen. Miten voi olla mahdollista tuntea itsensä kokonaisuutena määriteltynä miinuksen puolella,vaikka on ollut itsetuntemuksensa harjalla vuosia? En tiedä,eikä minulla ole pahemmin ketään,joka voisi vastauksia osalleni suoda...

Elän jälleen jonkinlaisessa oudossa painekattiassa monellakin eri saralla - en tiedä onko se jälleen ennenkin kiroamani syksy vai miksi juuri nyt itä-suomesta tuulee?

Oh,fuck it,olkoon mitä on,tilanne ei muutu silmää räpäyttämällä vaikka kuinka tahtoisi käyttää pesäpallomailaa oman elämänsä solmukohtiin.

Kunnes tietää mihin suuntaan haluaa jatkaa kävelyä,on maltettava pysyä paikoillaan ja kuunneltava vaikka se olisi yhtä kiinnostavaa kuin seurata maalin kuivumista.

"I´m going back to my roots/rock bottom" -Imagine Dragons

-Ci