Se hetki

kun sormesi tuottaisivat tekstiä taas kuin itsestään,jopa kymmensormijärjestelmää nopeammin,mutta päässäsi risteilevät ajatukset ovat niin hataria tai irrallisia,että pelkäät tekstin olevan pelkkää surkeaa sotkua.

Sen jälkeen iskee kriittisyys,se sama tuomariääni päässäsi,jonka kuvittelit jo painuneen maan alle ja jonka olemassaoloa hieman häpeätkin. Mihin ovat kadonneet kaikki henkiset kehitysaskeleet,mielen hallinnalla saavutetut edut jos tuokin vielä notkuu tuossa? Enkö ole ottanut ensimmäistäkään oikeaa askelta,kuvitellut ainoastaan? Vai onko käynyt niin,että sen olomuoto on muuttunut ja vain tarpeellinen on jäänyt?

Sitä reagoi yli äyräiden,kuitenkin vain tuijottaen tyhjyyteen. Nyt pitäisi repiä itsensä irti,keskittää huomionsa johonkin konkreettiseen mutten malta,sillä tälläinen villin syöksähtelevä ja arvaamaton mielentila on harvinainen.

Olen ajatuksen äärellä joka on vieraillut monesti,mutta nyt seison toisella puolen poukamaa,sitä tyyntä osaa,josta katsottuna järvi näyttää taas aivan erilaiselta. Mietin miksi palaan aina kiertokulussa tähän,mutta ehkä vastaus piilee siinä,etten ole vielä(kään) oppinut tarpeeksi. Pohdinnat tämän aiheen tiimoilta tuntuvat aina palaavan luokseni,juuri kun luulen niiden päätyneen jonkinlaiseen lakipisteeseen.

Koen saaneeni monta mahdollisuutta alkaa alusta muuttomme jälkeen,varsinkin sosiaalisesti. Elämä on kieltämättä astunut askeleen,mutta missä minä olen? Mihin tässä kaikessa sijoitun? Kysymys iski tajuntaani erään turinatuokion päätteeksi,kun ymmärsin keskustelukumppanin kantavan mielessään kuvaa minusta,joka ei välttämättä enää vastaa todellisuutta.

Olen saanut kullanarvoisen tilaisuuden muokata tuota kuvaa,sillä täällä kukaan ei tunne minua,kellään ei ole ennakkokäsitystä siitä,millainen olen ollut. Millainen on se kunkin tuntema minä. Voin muuttua millaiseksi haluan,voin sanoa mitä haluan,tehdä mitä haluan. Voisin pistää pystyyn vaikka kokonaisen sirkuksen,eikä kukaan ymmärtäisi että se hiljainen varjo nurkassa on kaiken takana,kukaan ei tietäisi,kellään ei olisi vertailupohjaa.

Niin,voisin valita,mutta lopulta ketä se palvelisi? Ehkä ihmisiä jotka ihastuisivat kuvaan,hologrammiin jota oikeasti ei ole olemassa. Ja miksi hautaisin oman itseni,kun näkisin kumminkin naamion taa joka kerta katsoessani peiliin? Miksi ylipäätään punnitsen demonin ja enkelin välillä?

Syy on siinä,että minun on mentävä alitse,päästäkseni ylitse. Käytävä välistä pahan puolta,ennenkuin löydän hyvää. Tuo piirre on yksi persoonani häilyvyyksistä,joka toisaalta auttaa minua näkemään kumpaankin suuntaan,ennen suojatielle astumista.

Olen jo oikeastaan tehnyt valinnan heittäytyä vielä aidommaksi,pistää kahta kauheammin faktoja pöytään itsestäni ja antaa vastapuolen päättää,eteneekö vai vetäytyykö. Tyrkätä asiat siihen suuntaan,että minut löytävät ne ihmiset jotka kokevat oikeasti olonsa kotoiseksi seurassani. Annan myös itselleni samalla aikalisän määrittää oman persoonani hitaammaksi. En ole enää se yltiöpäinen rääväsuu,enkä myöskään rasittava hyperaktiivi(paitsi mieleltäni) joka olin aikaisemmin. Nyt haluan kuunnella,pysähtyä ja vaistota enemmän. Avata suuni silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Osa minusta inhoaa tätä suuntaa,mutta niinhän uusia ideoitakin vastustetaan ja pidetään typerinä ennenkuin ne menestyvät. Lopulta on itseasiassa vapauttavaa ettei tiedä kaikkea - edes omasta kapasiteetistaan. Jää sauma yllättymiselle ja erilaisille sisäisille voimavaroille,joita normaalitilassa ei osaa edes visioida.

Ymmärrän nyt miksi minut on koettu varmasti jopa ärsyttävänä aikaisemmin,enkä sano että olisin sen epä-ärsyttävämpi jatkossakaan,mutta pyrin olemaan enemmän kaltaiseni,kuorimaan naamiota itseni ja maailman välistä. Sitä mikä on jo niin sekoittunut omaan persoonaani,etten ole ihan varma kumpi on kumpi,mutta luotan siihen että se valkenee minulle ajan myötä.

Todennäköisesti saan turpaani,olen jo itseasiassa saanutkin,mutta hyväksyn sen osana väistämättömyyttä. Tahdon oppia iskuista ja viisastua,en muurata itseäni piiloon skeptisyydellä ja kyynisellä asenteella. Nuo kaksi ovat onneksi olleet kiinteässä laskusuhdanteessa jo pidemmän aikaa enkä näe syytä pysäyttää kehitystä.

Kaiken tämän kulminaatio oli se,että haluan elämäni uusien ihmisten tuntevan myös sen hiljaisen,liikkumattoman puoleni. On ehkä aika astua valokeilaan kokonaisuutena,ei vain puoliksi. Se on tässä elämässäni todistettu, että ne joiden on tarkoitus jäädä,löytävät keinon jäädä.
Muut menköön ja jättäköön vain opin.

-Ci


Kuvat: Facebook, We are 1