Ystäväni tulisi saamaan pienen pinkan välähdyksiä meistä - lapsuudesta. Yläasteen kirjevihkoa,jonka muutamia vuosia sitten pelastin lapsuudenkotini jäämistöstä,olin varjellut jotta pystyisin jakamaan sen toisen kirjoittajan kanssa. Kun selailin hulvattomia edesottamuksia,tarinoita sekä ajatuksen virtaa pienestä kouluyhteisöstä,hetken verran luulin toisen olevan kanssani,istumassa vieressäni,nauramassa sille minkälaisia keskenkasvuisia räkänokkia olimme tuohon aikaan olleet. Vihkon jokainen sivu vei syvemmälle ajatuksiin ja tuntui kuin olisin käynyt keskustelua,ollut yhteydessä häneen vaikka huoneessa kanssani oli vain sivujen rapina.
En tiedä kauanko kulutin aikaa vihkoa lukiessani(olisi hyvin saattanut mennä päiviä) ja vihon loputtua haikeus ravisteli itselleen tilaa sisuksissani. Niin paljon elämää ja minkälaista! Juuri sellaista jota kuuluukin hieman liikaa ajattelevien naistenalkujen viettää. Elämän suunta oli suloisesti auki ja käsissä vain tuo hetki jossa suurimpien huolenaiheiden listalla keikkuivat mälsät opettajat,koulun pojat sekä taskurahoilla ostettavat vaatteet ja mäkkiateriat. Rakastuttiin,suutittiin,hölmöiltiin ja vain hengailtiin: oltiin varmoja siitä ettei elämä tule muuttumaan koskaan.
Missä tuo aika nyt on? Missä välissä tilalle astuivat kusipäiset pomot,työröykkiöt,vakiintuvat parisuhteet,kiire ja valtoimenaan joka suuntaan rönsyävät ihmissuhteet? Tähän ei tarvita enää kuin kakaroita ja asuntolaina:koskaan eivät aikuistumisen karut kävyt ole olleet näin lähellä silmäkulmia. Sitä tajuaa yhtäkkiä astuneensa laivaan ilman havaintoakaan siitä minne tuo paatti on suuntaamassa ja varmaa on vain matkan jatkuminen.
Nyt pystyn ymmärtämään paremmin Stand by me- elokuvan ideologiaa ja päähenkilön toteamusta tarinan lopussa: "I never had friends later on like the ones I had when I was twelve. Jesus,does anyone?"
Niin. Parhaat ystävät, best friends 4 ever - tuo teksti on ikuistettuna niin moneen penaaliin,reppuun ja vihkoon etten kykene edes kaikkia muistamaan. Teksti kirjoitettiin joka kerta mukana syvä usko ja tarkoitus. Se oli kuin yhteinen salaisuus jota muiden korvat eivät tulisi koskaan kuulemaan ja ajateltiin että se säilyy. Mutta miten lapsen ajatus voisi säilyä aikuisten maailmassa samanlaisena kuin se ajateltiin läksykirjojen ja värikkäiden kynien keskellä?
Lapsuusajan ystävyydessä on jotain ainutlaatuista,yksinkertaista ja jollakin tavalla puhdasta.Sellainen loppuu aikanaan niinkuin kaikki muukin ja sen muisteleminen myöhemmin saattaa tuoda vedet silmiin.
Ikuista lapsuutta ei kukaan voi saada ja aikuistumisen hullunmyllyyn joutuu jokainen vuorollaan,jossa punnitaan kaikki luvattu,määritetään uudelleen oma nahka ja saatetaan jopa kääntää takki toisinpäin.
Olen kuitenkin aina sitkeästi ajatellut ettei minusta tule koskaan aikuista - sellaista kuivaa,mielikuvituksetonta yksilöä joka on valovuosien päässä kaikesta jännittävästä. Jokaiselle asialle löytyy täysin järkevä selitys,asiat tungetaan lokeroihin,ihmissuhteet vakavoitetaan tai pelataan,koko elämä suoritetaan ja pyritään aina korkeammalle,sekä toimitaan prikulleen joko yhteiskunnan tai oman pään asettamien normien mukaan. Kamalia kauhukuvia ja valitettavasti myös esimerkkejä elämästä.
Oh hell no! Ei passaa minulle.
Ilman lapsenmielisyyttä jää paljon taianomaisuutta aistimatta tästä maailmasta ja juuri tuon takia tahdon varjella sitä uteliaisuutta,iloa ja ajoittain lapsenomaista innostusta asioihin jotka minussa vielä ovat jäljellä. Lapsuutta ei voi jatkaa millään konstilla,mutta aikuisten maailmaa ei tarvitse ottaa niin vakavasti,sillä sitä voi aina huijata!
Kasvakaa siis isoiksi - älkää (liian) aikuisiksi!
-Ci
If the sky that we look upon
Should tumble and fall
And the mountains should crumble to the sea
I won't cry, I won't cry, no I won't shed a tear
Just as long as you stand, stand by me