alkoi päätöksellä. Ei lupauksella, ei vannomisella vaan päätöksellä.
Tänä vuonna selvitän mihin kuulun ja mitä haluan tehdä tulevaisuudessa työkseni. Pitkään jatkunut vaiheilu asioiden väleissä ja takana on tultava grande finaaleen ja koen olevani jollain oudolla tavalla valmis. Jokin on muuttunut.
Yhtäkkiä ymmärsin olevan olemassa jokseenkin suuri todennäköisyys sille etten ole kuollut ja kuopattu kolmekymppisenä,joten elämän muutokset,niin työssä kuin siviilissäkin,ovat mahdollisia myös silloin kun ikäsi ei enää ala numerolla 2.
Olen niin paljon keskittynyt murehtimaan ja vatvomaan ikäkriisiäni että olen saattanut ajatukseni tilaan,jonka mukaan elämänlankani katkeaa kun astun pyöreiden vuosien tuolle puolen,aivan kuin kaikki loppuisi ja kello nollaantuisi. Tietyllä tapaa aika loppuukin,mutta kyse on vain aikakaudesta,ei koko elämästä.
Kun kyseenalaistin ajatukseni ja pohdin objektiivisemmalta kannalta "ikäkriiseilyni" taustoja,tajusin luoneeni itse itselleni tiimalasin jonka putoavan hiekan alta on mahdoton päästä pois ilman ymmärrystä siitä, että sinä itse ajatuksiasi muuttamalla, voit valita olevasi tuon lasin ulkopuolella ja paiskata kyseisen esineen halutessasi lattialle palasiksi.
Jos ajattelen että elämäni on ohi kun täytän 30-vuotta,elämäni todennäköisesti tulee olemaan ohi. Jos ajattelen että olen vanha ja hyödytön,todennäköisesti elämä kääntyy juuri niinkuin ajattelen.
Käytännössä höllennän panikointia tiedostamalla mieleni askartelevan jatkuvalla noidankehällä nykytilanteen ja epärealistisen ihannetilanteen välillä, pohtimassa ongelmaa ja yrittäen ratkoa sitä,jolloin taakse nojaaminen helpottuu. En ole enää ajatusteni ympäröimä vaan osaan suhteuttaa ja katsoa niitä ylhäältä käsin. Kykenen ottamaan etäisyyttä ja havainnoimaan milloin alan märehtiä ja kulkea samoja vanhoja ajatusratoja pitkin,jotka ovat pyöreitä muodoltaan - niillä ei ole loppua,eikä alkua ja kerran jouduttuasi kehälle,kierrät sitä aina toistuvasti uudelleen.
Olen tehnyt ns. huonoja elämänsuunnan valintoja aiemmin. Olen mennyt sieltä missä ei ole aitaa ollenkaan tai vastaavasti yrittänyt ylittää liian suurta muuria pelkkä haarukka kiipeämisvälineenäni. Nuo valinnat ovat kuitenkin johtaneet tilanteeseen jossa oikea elämä on se tärkein ja parhain eikä mikään unelmaduuni tule koskaan korvaamaan edes murto-osaa siitä. Ymmärrän etten tule koskaan olemaan yltiöpäisen menestyvä ja rikas - mutta entä sitten? En tarvitse huippuduunia,rahakasoja tai kallista materiaa ollakseni onnellinen. Päinvastoin ajattelen että mitä rikkaampi ihminen on,sitä ontompi kuori hänestä kehkeytyy vaikka päällepäin kaikki olisikin unelmaa. Joku porvari voisi ajatella että panettelen kuten kateelliset yleensä,mutta tuo ajatus itsessään kertoo ihmisestä jo enemmän kuin minun pienen mutta onnellisen elämäni totuuksien esittäminen ääneen voisi koskaan kertoa.
Tahdon työn joka innostaa ja kehittää,mutta samalla jää työpaikalle kun painan firman ulko-oven kiinni. Kuten aiemmin sanoin,merkityksellisyys ja käytännöllisyys ovat tärkeitä ja kun huonot puolet pysyvät ajoittaisessa hampaiden kiristyksessä massiivisen vitutuksen sijaan,ollaan aika hyvällä puolella suota.
Tänä vuonna tuota kaikkea on lähdettävä tavoittelemaan todennäköisesti itselleni ominaisella, yritys-erehdys taktiikalla. Lopulta aikaa on,muttei tuhlattavaksi asti. Olen pitkään antanut vanhojen vastoinkäymisten lannistaa itseni,tottunut ajattelemaan ettei minulla lopulta ole paikkaa,tai että olen liian tyhmä,liian sitä tai tätä päästäkseni kouluun tai ylipäätään opiskellakseni yhtään mitään.
Näinollen päätös mennä eteenpäin on kummunnut tyytymättömyydestä,päämäärättömyydestä sekä uusien unelmien koostamisen tarpeesta,vanhojen haihduttua pois. Se on täynä myös uuden elämäntilanteen tuomaa jännitystä sekä toivoa - toivoa siitä ettei ole myöhäistä millään osa-alueella. Paitsi ehkä maailmanmestariksi tulemisessa. Minkä tahansa lajin,haha!
"Voit ajatella, että pystyt johonkin tai sitten ajatella ettet pysty, kummin vain olet oikeassa"- Henry Ford