Elefantti olohuoneessa

Istun jähmettyneenä keittiön pöydän ääressä ja kuuntelen vaieten sanoja,niitä jotka osuvat ytimeen ja joiden painosta katse harhailee.

Olen aina ollut varma.
Vankalla uskolla suunnitelmiin ja elämään.
Kristallinkirkasta ja selkeää.

Olen ollut se jääräpäinen ämmä joka tarvittaessa repii jostain keinon päästä muurien toiselle puolelle,jos lävitse ei voi mennä.

Nyt olen saapunut laaksoon jossa pohdin (taas) asioita ilman niiden ajankohtaisuutta. Pistän painoa näkökulmille,joita ei pitäisi liiaksi ajatella. Katselen pidemmälle ja yritän nähdä sen kaiken realististen lasien lävitse - ei pinkkien,ei mustien,vaan realististen. Haluan ottaa huomioon kokonaiskuvan,nähdä syy-seuraussuhteet ja asioiden summat. Tahdon olla askeleen edellä ja pistää parastani. Tehdä paremmin,muistaa huomioida ja käsitellä,punnita ja mainita,nostaa kissan pöydälle ja puhua halki.

Mutta mitä jos se ei riitä?

Perkeleiden seinään maalaaminen on turhaa,sillä siinä kisassa ei ole voittajia.
Silti on pakko antaa tilaa epäonnistumiselle,pettymiselle,sellaiselle epätäydelliselle turhuudelle jota jokainen meistä kantaa harteillaan jossain vaiheessa elämäänsä. En tahdo shokeeraantua,vaikka tiedän että jossakin vaiheessa elämä lyö väkisinkin suoraan kasvoihin. Minun tehtäväkseni jää miettiä,miten suhtaudun ja mitä vasten nojaan kun alkaa huimata.

En välttämättä ole sitä mitä tarvitaan,en omista niitä piirteitä joita pitäisi tai ole sellainen kuin pitäisi. Toisaalta taas mitkä ne määreet ovat ja kuka ne asettaa? Ehkä oma pääni ympäristön vaikutuksesta tässä tapauksessa. Silti on vain jatkettava penkomista.

Uskoni on vahva selviämiseen,taisteluun kaiken sen puolesta mitä rakastan,eikä mikään pysäytä minua,mutta jos tarvitaankin toisenlaista taktiikkaa? Tunnenko tarpeeksi hyvin omat demonini ja tiedänkö miten hallita niitä? Mikä kaikki on omissa käsissäni ja mikä ulkona sormenpäideni ulottuvilta?

Vai olenko silti kaikesta varautumisestani ja etukäteen pohtimisestani huolimatta liian nuori ja naivi?

En yritä tavoitella kaikkitietävyyttä ja täydellisyyttä vielä vähemmän,haluaisin vain kyetä erottamaan varjot kirkkaan valon keskeltä,sillä sokeus koskien oman persoonan plussia ja miinuksia on se pahin vihollinen.

Tiedän että minulla on kaikki maailman aika,mutta se aika ei tule koskaan riittämään siihen,että saisin pohdintani valmiiksi. Ehkä hyväkin,sillä kaikki tietävät sanonnan vierivästä kivestä ja sammaleesta.

-Ci


"Entä jos se tuntuu tunkeilijalta,vuoteesamme vieraalta? Jos se meidät itkee mielipuoliksi,vallankumous kuudelta.
Entä jos se onkin täysin mulkvisti, Herttoniemen teinien.
Itsekäs ja penseä,riidansiemen ja kumma kiilto silmien.

Lupaa että jos se meidät hajottaa,kirkkaalla äänellään,se kaikki ehjäksi saadaan.
Jos se meidän hajottaa pienellä vasarallaan kai kaikki uudeksi saadaan?

Pallo puolikenttään jää,hermot herkillä ja maidot pitkin pintoja. Askeleita tyhjän päälle,kuusi jalkaa kevät jäälle" -Happoradio

Pieni osa yhtälöä Xbox + parisuhde( = ? )

En tiedä miksi aloin kirjoittamaan,etenkin kun ympäristöni luovaan tekstin tuottamiseen on tällä hetkellä varsin köyhä.

Istun sängyllä ja katselen loputonta South Park mäjätystä,mieheni innostuneen pelaamisen muodossa. Sarja itsessään ei ole koskaan itseäni kiinnostanut mutta toisen vuoksi olen kyseistä ilmiötä suostunut kaudellisen todistamaan.

Pari huvittavaa kohtausta tuosta sekopäisestä heinäsuovasta olen onnistunut seulomaan,mutta niiden lisäksi en oikeastaan yltiöpäisen ärsyttävää, mautonta huumoria kummempaa katsottavaa. 

Minua on sivistetty useaan otteeseen siitä,miten kyseisen sarjan jaksoilla on ihmisten mielestä syvällisempiä merkityksiä, opetuksia sekä piilevää nerokkuutta.
Itse en kuitenkaan kykene näkemään muuta, kuin kasan kynä suussa piirrettyjä hahmoja, joiden ainoa tarkoitus on farttailla kilpaa toistensa naamoille,huutaa törkeyksiä sopivin väliajoin,sekä pilkata kaikkia ja kaikkea.

Pelin teema mukailee samaa meininkiä ja jo toista päivää jatkuvat liiankin innokkaat äänitehosteet saavat tosiaan aivoni pehmentymään ja viimeisetkin älykkyyden rippeet valumaan korvista pihalle. Olen siis hyvinkin tietoinen omasta mielipiteestäni ja siitä miten tuon pelin joutaisi heittää ulos ikkunasta.

Silti istun toisen vieressä hänen pelatessaan,etsin pelistä hauskoja asioita ja paneudun hänen selostukseensa siitä,mitä kaikkea peli antaa sarjan fanille ja minkälaisia asioita kätkeytyy pelissä vilisevien objektien taakse. Kuuntelen toisen naurua ja katselen hymyä,kohtaan tyytyväisyyttä siitä että peli on saanut talouteemme tulla,asenteestani huolimatta.

Ilmeisesti tämä on arkirakkautta ja tilan antamista puhtaimmillaan,sillä toisen lapsenomaisen innostuksen nähtyäni,ei minulla ole sydäntä lohkaista mitään ilkeää,vaikka peli raivostuttaisi itseäni kuinka. Nalkuttamisen vaihtaminen toisenlaiseen lähestymistapaan ei ole ollut lainkaan hullumpi idea,sillä se pistää näemmä positiivisen kehän kiertämään ja tiedän että toinen antaa minulle myös saman tilan,sen tarvitessani.

Olen huomannut pelaamisen olevan meillä muutenkin enemmän ja vähemmän yhteistä toimintaa,sillä kohdatessamme peleissä vaikeita kohtia,toinen auttaa ja usein tyynnyttelee,jos hermostumisprosentti alkaa lähennellä kattoa. Erityisesti on kuitenkin mainittava mieheni olevan sillä kärsivällisemmällä puolella kun mietitään kumpi menettää hermonsa nopeammin.

Omistamme yhteisen innostuksen Assassin´s Creed-pelisarjaan ja kyseinen kokonaisuus haastaa toimintavalmiuden lisäksi myös aivonystyröitä,erilaisten glyph-tehtävien muodossa. Nämä turhauttavat itseäni sillä olen enemmän "ryminällä tappeluun"-pelaajatyyppiä,enkä jaksa innostua mielestäni liian vaikeiden älyllisten tehtävien suorittamisesta. Lopputuloksena voitte arvata olevan seinään lentelevän X-box ohjaimen lisäksi runsaasti turhautumista ja ärhäköitä kirosanoja. Tämä on hyvä esimerkki yllämainitusta tilanteesta jossa mieheni tyyneys on suuri apu ja usein myös ohjainten pelikunnon varmistus.

Aloittaessani tekstiä minulla taisi olla pelkkä tarve avautua,mutta huomasin sen sittemmin pitävän sisällään niin paljon välittämistä,että tämä ei sen suuren angstauksen kategoriaan yllä. Hyvä niin,sillä katkeruutta ja pimeää olen sisälläni kantanut yhden elämän tarpeiksi ja ylikin. Nykyään angstaan vain kehittymistarkoituksessa ja turhan vinkumisen pyrin saattamaan nolliin,sillä kaikki kuona mikä ei vie eteenpäin on vain painolasti.

-Ci