En tiedä miksi aloin kirjoittamaan,etenkin kun ympäristöni luovaan tekstin tuottamiseen on tällä hetkellä varsin köyhä. Istun sängyllä ja katselen loputonta South Park mäjätystä,mieheni innostuneen pelaamisen muodossa. Sarja itsessään ei ole koskaan itseäni kiinnostanut mutta toisen vuoksi olen kyseistä ilmiötä suostunut kaudellisen todistamaan.
Pari huvittavaa kohtausta tuosta sekopäisestä heinäsuovasta olen onnistunut seulomaan,mutta niiden lisäksi en oikeastaan yltiöpäisen ärsyttävää, mautonta huumoria kummempaa katsottavaa.
Minua on sivistetty useaan otteeseen siitä,miten kyseisen sarjan jaksoilla on ihmisten mielestä syvällisempiä merkityksiä, opetuksia sekä piilevää nerokkuutta.
Itse en kuitenkaan kykene näkemään muuta, kuin kasan kynä suussa piirrettyjä hahmoja, joiden ainoa tarkoitus on farttailla kilpaa toistensa naamoille,huutaa törkeyksiä sopivin väliajoin,sekä pilkata kaikkia ja kaikkea.
Pelin teema mukailee samaa meininkiä ja jo toista päivää jatkuvat liiankin innokkaat äänitehosteet saavat tosiaan aivoni pehmentymään ja viimeisetkin älykkyyden rippeet valumaan korvista pihalle. Olen siis hyvinkin tietoinen omasta mielipiteestäni ja siitä miten tuon pelin joutaisi heittää ulos ikkunasta.
Silti istun toisen vieressä hänen pelatessaan,etsin pelistä hauskoja asioita ja paneudun hänen selostukseensa siitä,mitä kaikkea peli antaa sarjan fanille ja minkälaisia asioita kätkeytyy pelissä vilisevien objektien taakse. Kuuntelen toisen naurua ja katselen hymyä,kohtaan tyytyväisyyttä siitä että peli on saanut talouteemme tulla,asenteestani huolimatta.
Ilmeisesti tämä on arkirakkautta ja tilan antamista puhtaimmillaan,sillä toisen lapsenomaisen innostuksen nähtyäni,ei minulla ole sydäntä lohkaista mitään ilkeää,vaikka peli raivostuttaisi itseäni kuinka. Nalkuttamisen vaihtaminen toisenlaiseen lähestymistapaan ei ole ollut lainkaan hullumpi idea,sillä se pistää näemmä positiivisen kehän kiertämään ja tiedän että toinen antaa minulle myös saman tilan,sen tarvitessani.
Olen huomannut pelaamisen olevan meillä muutenkin enemmän ja vähemmän yhteistä toimintaa,sillä kohdatessamme peleissä vaikeita kohtia,toinen auttaa ja usein tyynnyttelee,jos hermostumisprosentti alkaa lähennellä kattoa. Erityisesti on kuitenkin mainittava mieheni olevan sillä kärsivällisemmällä puolella kun mietitään kumpi menettää hermonsa nopeammin.
Omistamme yhteisen innostuksen Assassin´s Creed-pelisarjaan ja kyseinen kokonaisuus haastaa toimintavalmiuden lisäksi myös aivonystyröitä,erilaisten glyph-tehtävien muodossa. Nämä turhauttavat itseäni sillä olen enemmän "ryminällä tappeluun"-pelaajatyyppiä,enkä jaksa innostua mielestäni liian vaikeiden älyllisten tehtävien suorittamisesta. Lopputuloksena voitte arvata olevan seinään lentelevän X-box ohjaimen lisäksi runsaasti turhautumista ja ärhäköitä kirosanoja. Tämä on hyvä esimerkki yllämainitusta tilanteesta jossa mieheni tyyneys on suuri apu ja usein myös ohjainten pelikunnon varmistus.
Aloittaessani tekstiä minulla taisi olla pelkkä tarve avautua,mutta huomasin sen sittemmin pitävän sisällään niin paljon välittämistä,että tämä ei sen suuren angstauksen kategoriaan yllä. Hyvä niin,sillä katkeruutta ja pimeää olen sisälläni kantanut yhden elämän tarpeiksi ja ylikin. Nykyään angstaan vain kehittymistarkoituksessa ja turhan vinkumisen pyrin saattamaan nolliin,sillä kaikki kuona mikä ei vie eteenpäin on vain painolasti.
-Ci