Istun jähmettyneenä keittiön pöydän ääressä ja kuuntelen vaieten sanoja,niitä jotka osuvat ytimeen ja joiden painosta katse harhailee.
Olen aina ollut varma.
Vankalla uskolla suunnitelmiin ja elämään.
Kristallinkirkasta ja selkeää.
Olen ollut se jääräpäinen ämmä joka tarvittaessa repii jostain keinon päästä muurien toiselle puolelle,jos lävitse ei voi mennä.
Nyt olen saapunut laaksoon jossa pohdin (taas) asioita ilman niiden ajankohtaisuutta. Pistän painoa näkökulmille,joita ei pitäisi liiaksi ajatella. Katselen pidemmälle ja yritän nähdä sen kaiken realististen lasien lävitse - ei pinkkien,ei mustien,vaan realististen. Haluan ottaa huomioon kokonaiskuvan,nähdä syy-seuraussuhteet ja asioiden summat. Tahdon olla askeleen edellä ja pistää parastani. Tehdä paremmin,muistaa huomioida ja käsitellä,punnita ja mainita,nostaa kissan pöydälle ja puhua halki.
Mutta mitä jos se ei riitä?
Perkeleiden seinään maalaaminen on turhaa,sillä siinä kisassa ei ole voittajia.
Silti on pakko antaa tilaa epäonnistumiselle,pettymiselle,sellaiselle epätäydelliselle turhuudelle jota jokainen meistä kantaa harteillaan jossain vaiheessa elämäänsä. En tahdo shokeeraantua,vaikka tiedän että jossakin vaiheessa elämä lyö väkisinkin suoraan kasvoihin. Minun tehtäväkseni jää miettiä,miten suhtaudun ja mitä vasten nojaan kun alkaa huimata.
En välttämättä ole sitä mitä tarvitaan,en omista niitä piirteitä joita pitäisi tai ole sellainen kuin pitäisi. Toisaalta taas mitkä ne määreet ovat ja kuka ne asettaa? Ehkä oma pääni ympäristön vaikutuksesta tässä tapauksessa. Silti on vain jatkettava penkomista.
Uskoni on vahva selviämiseen,taisteluun kaiken sen puolesta mitä rakastan,eikä mikään pysäytä minua,mutta jos tarvitaankin toisenlaista taktiikkaa? Tunnenko tarpeeksi hyvin omat demonini ja tiedänkö miten hallita niitä? Mikä kaikki on omissa käsissäni ja mikä ulkona sormenpäideni ulottuvilta?
Vai olenko silti kaikesta varautumisestani ja etukäteen pohtimisestani huolimatta liian nuori ja naivi?
En yritä tavoitella kaikkitietävyyttä ja täydellisyyttä vielä vähemmän,haluaisin vain kyetä erottamaan varjot kirkkaan valon keskeltä,sillä sokeus koskien oman persoonan plussia ja miinuksia on se pahin vihollinen.
Tiedän että minulla on kaikki maailman aika,mutta se aika ei tule koskaan riittämään siihen,että saisin pohdintani valmiiksi. Ehkä hyväkin,sillä kaikki tietävät sanonnan vierivästä kivestä ja sammaleesta.
-Ci
"Entä jos se tuntuu tunkeilijalta,vuoteesamme vieraalta? Jos se meidät itkee mielipuoliksi,vallankumous kuudelta.
Entä jos se onkin täysin mulkvisti, Herttoniemen teinien.
Itsekäs ja penseä,riidansiemen ja kumma kiilto silmien.
Lupaa että jos se meidät hajottaa,kirkkaalla äänellään,se kaikki ehjäksi saadaan.
Jos se meidän hajottaa pienellä vasarallaan kai kaikki uudeksi saadaan?
Pallo puolikenttään jää,hermot herkillä ja maidot pitkin pintoja. Askeleita tyhjän päälle,kuusi jalkaa kevät jäälle" -Happoradio