on nyt käsillä. Pääsin pariksi päiväksi vapauteen arkirutiineistani ja suunnistin tämän innoittamana Jyväskylään, taas kerran. Nyt on harvinaisesti koko perhe koossa, joten koen että tulemisellani oli tavallistakin enemmän arvoa. Meidän perheessämme kun puhaltavat täysin uuden tuulet.
Isääni ja äitiäni - ihmisiä jotka ovat asuneet koko elämänsä Jyväskylässä ja sen ympäristössä elämä vie taas aivan uuteen suuntaan faijan työn takia. Hetken aikaa vielä lapsuuden/nuoruuden paikkakuntani säilyy samana ja täällä on se koti, josta voin hyvällä omallatunnolla käyttää käsitettä "meidän porukoilla". Kesään kun tullaan niin sekin muuttuu - mielenkiinnolla odotan mihin suuret uudistukset "vanhusteni" elämässä johtavat ja vaikka itse seuraan vain sivusta, ehkä muutaman muuttolaatikon kantaen, tiedän täysin miltä heistä kummastakin tuntuu.
Tiedän miltä tuntuu lähteä toiselle paikkakunnalle työn perässä, järjestää koko elämä uusiin raameihin ja kestää se yksinäisyys joka kumpuaa siitä kokemuksesta, ettei siinä hetkessä tunne oikeastaan ketään koko kaupungista. Tyhjän päältä aloittaminen on aina raskasta ja se jättää tietynlaiset jäljet ihmiseen - ainakin itse koen että äkkilähtöni Treelle kasvatti minua suuresti, sillä viimeistään silloin oli selvittävä yksin. Kukaan ei ollut tasoittamassa tietäsi ja keksimässä ratkaisuja vaan kaikki oli kehiteltävä ja sovittava, hiottava ja mietittävä tarkoin. Minulle, joka en ole koskaan antanut kenenkään muun määritellä elämäänni, oli yksityiskohtien kuntoon hoitaminen vallan helppoa: sen kun vaan tahkosi menemään niin ettei kenellekään jäänyt nokan koputtamista. Kaikille se ei kuitenkaan ole tätä.
Epäilevyys selviämiseen ja tietynlainen pelko uutta ja tuntematonta kohtaan voi olla monelle elämääkin suurempi kriisin paikka. Niin se vaan kuitenkin on että jos meinaa elämässään jotain saavuttaa, on karistettava pölyt jaloistaan ja uskallettava aloittaa: vaikka sitten aivan tyhjältä sivulta.
Muuten elämä on uomassaan. Töitä riittäisi enemmänkin kun tekeä ehtii ja koulupaikkaa jännitän yhä. Saisi jo tulla marraskuun loppu että olisin taas lähempänä tietoa siitä, meneekö elämäni eteenpäin vai junnaako se paikallaan vielä seuraavan vuoden. Kieltämättä tässä on huomannut itsensä ihmiseksi joka ei siedä liikaa tasaisuutta, saati päämäärättömyyttä. En voisi kuvitella itseäni tuossa työssä ja vain eläväni päivästä toiseen, tasaisesti "ei-mihinkään"-pyrkien! Siinä selittyy elämäni uudistamisen jano.
Haluan että minusta on muuhunkin kuin "vain" lastenhoitajaksi. Toki tuo lause ei tarkoita aliarvioimista: minä jos kuka arvostan työtäni ja kaikkia jotka sitä tekevät - itselläni on vaan kunnianhimoa ja visioita jostakin muusta, vielä enemmän minua itseäni olevasta työstä ja sen tekemisestä jolloin koen että nykyinen työni on "vain"-käsitteellä läsnä omassa käsityksessä urastani.
Toki siirtymistä parempiin palkkoihin lisäkouluttautuminen tuskin tietää, sillä hoitoalahan on (ainakin joidenkin keski-ikäisten paksukaisten joilla on ne citymaasturit, 10.000e/kk työ ja hulppeat talot) täyttä skeidaa josta ei tarvitse maksaa - mitä sitä lapsia, vanhuksia tai sairaita hoivaamaan kun nyky-yhteiskunta muovaa kaikista tunteettomia uratykkejä. Darvinismi korjaa ja sitä rataa, kyllä paska on näin ja sehän valuu alaspäin...
Onneksi minä olen asemassa jossa minulla on mahdollisuus valita työ joka minua oikeasti kiinnostaa, antaa sisältöä elämääni ja pitää henkisen balanssini hyvänä. Lisää palkkaa hoitajille- homma tulisi aidosti ja oikeasti tarpeeseen, mutta kolikolla on myös se toinen puoli: kun ala ei imuroi rahanahneita mulkkuja itseensä, jää tilaa persoonille jotka haluavat oikeasti auttaa ja joita kiinnostaa itse työ; ei pelkästään siitä saatava massi.
Well, well, paasaamisesta pikkusuolaiseen. Huomenna olisi luvassa mukava päivä rakkaiden ihmisten kanssa. Käydään todennäköisesti sukulaiskierros, näen parasta ystävääni ja illalla saan nauttia Entwinen musiikista paikassa joka on hyvin legendaarinen ja täynnä muistoja Jyväskylän ajoista.
Lutakkoon siitä fägärit, huomenna humpataan!
-Ci
torstai 21. lokakuuta 2010
lauantai 25. syyskuuta 2010
Öiset kadut
ovat alkaneet viikonloppuisin olla meikäläisen omaa maailmaa. Vaellan ympäriinsä ja nautin hiljaisuudesta,pimeydestä. Kai siitäkin voi nauttia kun tarpeeksi saa kasvoilleen viikolla loisteputkia ja hälinää. Viime yö meni ajellessa ympäri Tampesteria ja luukuttaessa Bullet For My Valetinea. Jollain tapaa kumman vapauttavaa ajaa vain ilman kiirettä ja määränpäätä.
Tämä viikonloppu ei ole sen parempi kuin edellinenkään ja pelottavaa kyllä myös viikkoni oli täsmälleen samanlainen kuin edelliseni. Ainoa asia mitä koko menneestä viikosta muistan oli se kun katsottiin Heidin kanssa Yksi lensi yli Marin pesän- viihdeohjelmaa jota suosittelen lämpimästi kaikille piilokamera - ja sarkastisen huumorin ystäville. Erityisesti joka jakson lopussa tapahtuva, jonkun suomalaisen julkkiksen grillaus jaksaa aina naurattaa - kyseessä on Ilari Johanssonin bravuuri johon hän on koonnut sarkasmian täyteisiä, ihania laukauksia millon kenellekin suomalaiselle julkulle. Siinä saavat kyytiä (mainoksen mukaan) niin Jone Nikulan nenä kuin Tommi Korpelan sympaattisen tyhjä katsekin. Syysapatiaa torjuu loistavasti sen tunnin ajan tuo show.
Apatiasta puheenollen, tämä viikko on tuntunut olevan tulvillaan kaikenmaailman kommelluksia jotka ovat ennestään kiristäneet jo hieman pinnalla olevaa hermorataani, mutta kirsikaksi kakkuun muodostui torstaina Rollan (Toyota Corollani, tietämättömille) hajoilu. Hetken olin kauhuissani, notta kolina joka hieman empiirisen tutkimustyön tuloksena paljastui tulevaksi jarruista, olisikin tullut moottorista. Onneksi karma tai joku vastaava taho päätti jättää moottorin kuitenkin rauhaan ja vika oli ainoastaan jarrupalojen, jotka tänään vaihdatin korjaamolla. Tämä aamu onkin ollut yhtä renkaiden ja muiden autonosien keskellä ravaamista, mutta lopputulokseen olen ihan tyytyväinen - Rolla on kotona ja kunnossa taas. Auto on yksi murheenkryyni, mutta siinä sitä vasta vittumaisuutta onkin kun sitä autoa ei sitten ole, valitse nyt kahdesta paskakikkareesta se pienempi...
Duhh, päivä jatkuu todennäköisesti Idioottiparkin reissulla ja illalla myös mahdollisesti naisseuralla. Saa nähdä mitä illan tiimoilta tuleman pitää, vai tuleeko oikeastaan yhtään mitään...Pläh.
-Ci
Tämä viikonloppu ei ole sen parempi kuin edellinenkään ja pelottavaa kyllä myös viikkoni oli täsmälleen samanlainen kuin edelliseni. Ainoa asia mitä koko menneestä viikosta muistan oli se kun katsottiin Heidin kanssa Yksi lensi yli Marin pesän- viihdeohjelmaa jota suosittelen lämpimästi kaikille piilokamera - ja sarkastisen huumorin ystäville. Erityisesti joka jakson lopussa tapahtuva, jonkun suomalaisen julkkiksen grillaus jaksaa aina naurattaa - kyseessä on Ilari Johanssonin bravuuri johon hän on koonnut sarkasmian täyteisiä, ihania laukauksia millon kenellekin suomalaiselle julkulle. Siinä saavat kyytiä (mainoksen mukaan) niin Jone Nikulan nenä kuin Tommi Korpelan sympaattisen tyhjä katsekin. Syysapatiaa torjuu loistavasti sen tunnin ajan tuo show.
Apatiasta puheenollen, tämä viikko on tuntunut olevan tulvillaan kaikenmaailman kommelluksia jotka ovat ennestään kiristäneet jo hieman pinnalla olevaa hermorataani, mutta kirsikaksi kakkuun muodostui torstaina Rollan (Toyota Corollani, tietämättömille) hajoilu. Hetken olin kauhuissani, notta kolina joka hieman empiirisen tutkimustyön tuloksena paljastui tulevaksi jarruista, olisikin tullut moottorista. Onneksi karma tai joku vastaava taho päätti jättää moottorin kuitenkin rauhaan ja vika oli ainoastaan jarrupalojen, jotka tänään vaihdatin korjaamolla. Tämä aamu onkin ollut yhtä renkaiden ja muiden autonosien keskellä ravaamista, mutta lopputulokseen olen ihan tyytyväinen - Rolla on kotona ja kunnossa taas. Auto on yksi murheenkryyni, mutta siinä sitä vasta vittumaisuutta onkin kun sitä autoa ei sitten ole, valitse nyt kahdesta paskakikkareesta se pienempi...
Duhh, päivä jatkuu todennäköisesti Idioottiparkin reissulla ja illalla myös mahdollisesti naisseuralla. Saa nähdä mitä illan tiimoilta tuleman pitää, vai tuleeko oikeastaan yhtään mitään...Pläh.
-Ci
perjantai 17. syyskuuta 2010
Tiltissä
alkaa olla pääni tällähetkellä. Syysapatian iskettyä on ollut vaikeaa saada oikeastaan kiinni mistään. Mennyt viikko on täyttä blurria, pitkä kuin nälkävuosi. Ei kiinteitä pisteitä, ei muistikuvia, ei kohokohtia eikä varsinkaan arjen pieniä iloja. Vain syyllisyys omasta saamattomuudesta.
Edellisen kerran muistan olleeni elossa, hengittäneeni, pienessä sievässä(humaltumistilassa siis, ei Pori ole sievä!) Porissa, keinumassa Speedyn kanssa melkein ympäri keinuntangon.
Niin, en saa kiinni mistään. Enkös vasta iloinnut päästessäni salille/Combatiin?
Body combat antaa energiaa...juujuu, toki suorittaa kaikkea sitä mihin minun pitäisi kyetä viikon aikana. Se antaa myös valheellisen tunteen terveellisyydestä, hoikkuudesta sekä hyvästä elämäntavasta - liikunnasta. Oikeasti - for real, siitä ei heru tällähetkellä minulle tipan vertaa mielihyvää: ainoastaan pian haihtuvaa energiaa joka ärsyttää minua sanoinkuvaamattoman paljon.
En tiedä puskeeko kaikki tämä apatia syksystä vai mistä, mutta viikot ja päivät sulautuvat toisiinsa ja elän kuin jossain putkessa vailla sitä elämäniloa joka aiemmin päässäni vallitsi. Ehkä tämä pimeys ottaa aluksi kesän lapselle liian koville.
Työpäivä niinkuin koko mennyt viikko meni siinä samassa suorittamisen humussa jossa jokainen päivä alkaa ja loppuu. Matkasta Jyväskylään en oikeastaan kamalasti edes muista - autopilottini oli päällä koko matkan joka ei kai ole hyvä asia.
Rakkaimman ystäväni Merin näkemien oli se juttu jonka takia jaksoin koko viikon. Edelliset tunnit olivat taas sellaista aikaa jota kannattaa taltioida mielensä sopukoihin. Siinä vain on nainen jonka kanssa voin vaikka istua tunteja sanomatta sanaakaan ja silti tuntuu että olen saanut osakseni jotain mittaamattoman arvokasta. Rakastan tuota naista, ihan yksinkertaisesti!
Ehkä huomenna jaksaisin taas innostua edes jostain, se olisi mukavaa, sillä Aito Innostus ei ole vieraillut luonani hetkeen jos toiseen...
-Ci
Edellisen kerran muistan olleeni elossa, hengittäneeni, pienessä sievässä(humaltumistilassa siis, ei Pori ole sievä!) Porissa, keinumassa Speedyn kanssa melkein ympäri keinuntangon.
Niin, en saa kiinni mistään. Enkös vasta iloinnut päästessäni salille/Combatiin?
Body combat antaa energiaa...juujuu, toki suorittaa kaikkea sitä mihin minun pitäisi kyetä viikon aikana. Se antaa myös valheellisen tunteen terveellisyydestä, hoikkuudesta sekä hyvästä elämäntavasta - liikunnasta. Oikeasti - for real, siitä ei heru tällähetkellä minulle tipan vertaa mielihyvää: ainoastaan pian haihtuvaa energiaa joka ärsyttää minua sanoinkuvaamattoman paljon.
En tiedä puskeeko kaikki tämä apatia syksystä vai mistä, mutta viikot ja päivät sulautuvat toisiinsa ja elän kuin jossain putkessa vailla sitä elämäniloa joka aiemmin päässäni vallitsi. Ehkä tämä pimeys ottaa aluksi kesän lapselle liian koville.
Työpäivä niinkuin koko mennyt viikko meni siinä samassa suorittamisen humussa jossa jokainen päivä alkaa ja loppuu. Matkasta Jyväskylään en oikeastaan kamalasti edes muista - autopilottini oli päällä koko matkan joka ei kai ole hyvä asia.
Rakkaimman ystäväni Merin näkemien oli se juttu jonka takia jaksoin koko viikon. Edelliset tunnit olivat taas sellaista aikaa jota kannattaa taltioida mielensä sopukoihin. Siinä vain on nainen jonka kanssa voin vaikka istua tunteja sanomatta sanaakaan ja silti tuntuu että olen saanut osakseni jotain mittaamattoman arvokasta. Rakastan tuota naista, ihan yksinkertaisesti!
Ehkä huomenna jaksaisin taas innostua edes jostain, se olisi mukavaa, sillä Aito Innostus ei ole vieraillut luonani hetkeen jos toiseen...
-Ci
perjantai 20. elokuuta 2010
Syksyn syliin
käy kieltämättä kulku tällä hetkellä. Elokuun toisiksi viimeinen viikonloppu alkaa olla käsillä ja jopa tuulesta voi aistia syksyn tunnun.
Syksy on aina tarkoittanut minulle montaa asiaa. Syksyllä asiat, ihmiset ja oma elämä muuttuvat aina jollakin tapaa ja tälläkertaa voin sanoa, että muutos on ollut työ. Kuten niin monena muunakin syksynä olen lyllertänyt töihin silmät ristissä, haikaillen lomapäiviä, mutta tälläkertaa paletti onkin toisin päin. Kun lahnaat paikoillasi liian kauan,passivoidut etkä saa enää vapaudestasi mitään irti. Niinpä nyt kun työrupeamani taas alkoi, olen ollut innosta piukeana aamuisin hyppäämään autooni ja kaasuttamaan töihin.
Ensimmäinen työviikko on takana ja alkaa hiljalleen tuntua että tuosta apinalaumasta jota tililleni valuvien killinkien eteen paimennan, muodostuu vielä vallan sympaattinen joukkio. Onneksi seassa on aina näitä nk. "vanhoja konkareita", jotka tietävät humpan juonen (siis sen, notta Suskulle ei ryppyillä ja muitakin aikuisia uskotaan) ja näinollen ovat hyvinkin oman arvonsa tuntevina valmiita opastamaan ummikkoja ryhmämme tavoille. Tästä tämä taas lähtee rullaamaan, enkä tyytyväisempi voisi olla niin työpaikkaani, kersoihin kuin työkavereihinikaan! AH!
Toinen muuttuva asia on tuo ikä, josta onneksi saan kuulla roimasti vittuilua töissä, joten sen lisääntyminen ei tunnu laisinkaan negatiiviselta. Suosittelen jokaiselle ikäkriisiselle - hakeudu töihin sinua vanhempien seuraan ja huomaat pian, että oma ikäsi on vain numero muiden joukossa, se ei määritä persoonaasi saati sitten henkistä ikääsi. Olen joskus saanut pyyhkiä kuolaa naamaltani kun joku on räjähtänyt iästäni suureen ääneen notta ETHÄN SINÄ VOIOLLANOINNUORI??!, joten luulenpa että minulla on asiat varsin hyvin tuon vanhenemisen suhteen.
Saa nähdä mitä tämä vkl tuo tullessaan. Tänään rakkaimman kanssa lenkille ja illalla istuskelemaan hämärään Valoon. Heidillä olisi myös tuparit jonne suunnistan tällä kertaa aivan energiajuoma linjalla, sillä kyllästyin siihen että tunnen itseni jatkuvasti valaaksi. Salitreeniä lisää ja vähemmän tuota ölppöä. Samaan hengenvetoon täytyy toki muistuttaa että synttäreillä ei säästellä, MUHAHA!
-Ci
Syksy on aina tarkoittanut minulle montaa asiaa. Syksyllä asiat, ihmiset ja oma elämä muuttuvat aina jollakin tapaa ja tälläkertaa voin sanoa, että muutos on ollut työ. Kuten niin monena muunakin syksynä olen lyllertänyt töihin silmät ristissä, haikaillen lomapäiviä, mutta tälläkertaa paletti onkin toisin päin. Kun lahnaat paikoillasi liian kauan,passivoidut etkä saa enää vapaudestasi mitään irti. Niinpä nyt kun työrupeamani taas alkoi, olen ollut innosta piukeana aamuisin hyppäämään autooni ja kaasuttamaan töihin.
Ensimmäinen työviikko on takana ja alkaa hiljalleen tuntua että tuosta apinalaumasta jota tililleni valuvien killinkien eteen paimennan, muodostuu vielä vallan sympaattinen joukkio. Onneksi seassa on aina näitä nk. "vanhoja konkareita", jotka tietävät humpan juonen (siis sen, notta Suskulle ei ryppyillä ja muitakin aikuisia uskotaan) ja näinollen ovat hyvinkin oman arvonsa tuntevina valmiita opastamaan ummikkoja ryhmämme tavoille. Tästä tämä taas lähtee rullaamaan, enkä tyytyväisempi voisi olla niin työpaikkaani, kersoihin kuin työkavereihinikaan! AH!
Toinen muuttuva asia on tuo ikä, josta onneksi saan kuulla roimasti vittuilua töissä, joten sen lisääntyminen ei tunnu laisinkaan negatiiviselta. Suosittelen jokaiselle ikäkriisiselle - hakeudu töihin sinua vanhempien seuraan ja huomaat pian, että oma ikäsi on vain numero muiden joukossa, se ei määritä persoonaasi saati sitten henkistä ikääsi. Olen joskus saanut pyyhkiä kuolaa naamaltani kun joku on räjähtänyt iästäni suureen ääneen notta ETHÄN SINÄ VOIOLLANOINNUORI??!, joten luulenpa että minulla on asiat varsin hyvin tuon vanhenemisen suhteen.
Saa nähdä mitä tämä vkl tuo tullessaan. Tänään rakkaimman kanssa lenkille ja illalla istuskelemaan hämärään Valoon. Heidillä olisi myös tuparit jonne suunnistan tällä kertaa aivan energiajuoma linjalla, sillä kyllästyin siihen että tunnen itseni jatkuvasti valaaksi. Salitreeniä lisää ja vähemmän tuota ölppöä. Samaan hengenvetoon täytyy toki muistuttaa että synttäreillä ei säästellä, MUHAHA!
-Ci
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Vituttaa
tämä nykyajan tyylisuuntaus ihmisen työelämästä.
Ensnnäkin, okei, ahkeruus on hyve ja se rankataan usein halutuimpien piirteiden joukkoon työntekijää etsittäessä. Työnhakijat haluavat ahkeran, jämptin ja vastuuntuntoisen työntekijän joka hoitaa hommansa hyvin ja siinä sivussa omaa pelisilmää työn vaatimalle syklille, jossa asioita hoidetaan. On totta, että ahkeralla työllä pääsee pitkälle, saavuttaa arvostusta sekä kohottaa omaa itsetuntoaan kun huomaa osaavansa tehdä työnsä hyvin. Tähän asti homma skulaakin, sillä ahkeruudella saadaan paljon aikaan.
Kolikon toisella puolella onkin sitten jotain aivan muuta. Ahkera työntekijä huomataan hyväksi ja aikaansaavaksi(=voittoa tekeväksi) voimavaraksi, jolloin ahkeruuden merkitystä työelämässä korostetaan. Nostetaan ahkeruus jalustalle ja toitotetaan miten kovalla työllä luodaan mitä vain tyhjästä. Pian halutaan yhä enemmän, nälkä kasvaa syödessä ja ahkeruudesta tulee normi, joka taotaan jokaikisen työelämään yrittävän nuorukaisenkin päähän. Vaatimukset nousevat, panokset kovenevat ja pian ollaan pisteessä jossa ahkeran ihmisen täytyisi olla enemmän - potenssiin viisi ainakin ja lähellä robottia, konetta joka tekee työn nopeasti ja tuottavasti.
Ihmiseltä aletaan kuoria pois inhimillisyyttä - mitä nuorempi olet, sitä pidempää työputkea sinun täytyy jaksaa painaa ilman taukoja, työpäiviä voidaan pidentää mahdollisuuksien mukaan aina sieltä 7:stä tunnista sinne 12 tuntiin, sairaslomat sekä työssä väsyminen ovat pahaa karmaa ja yhdessä LOMIEN kanssa muodostavat kasvaimen joka täytyisi saada rankata pois - ajan tuhlausta, rahan hukkaa.Jos ihminen ei kykene tuottavuuteen, hänet ongelmineen on syytä lakaista maton alle. Syrjäytyneet, fyysisesti työelämään kykenemättömät, vanhukset ja mielisairaat ovat kuonaa jolle ei tässä koneistossa ole tilaa.
Jumalauta, missä välissä Suomalainen yhteiskunta on päästänyt valloille tuollaista paskaa? Missä vaiheessa meistä on tullut koneen osia, joilla ei ole yksityiselämää, tunteita saati niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin tarpeita? Missä välissä loma on alkanut olla pahasta, jos et roiku vähintään toisella jalallasi työpaikalla, valmiina pomppimaan sätkynukkena ympäriinsä pienimmästäkin käskystä? Nollautuminen ja työstä irroittautuminen ovat pahoja asioita.
Ja mitä tuolla tuottavuudella saadaan aikaan? Ketkä siitä hyötyvät ja ketkä saavat tehdä likaisen työn? Onko Suomalainen jollain tavalla parempi ihminen jos hän uhraa perheensä, ystävyyssuhteensa, mielenterveytensä sekä fyysisen jaksamisensa koneistolle? Mitä hän siitä saa, paperilappusten lisäksi.
Raha, sitähän me kaikki haluamme. Sillä saa paljon mukavuutta elämäänsä, jopa tajunnan räjäyttäviä asioita, huikeita juttuja, joista unelmoidaan kylminä talviaamuina kun raahaudutaan töihin aamuvuoroon, parin tunnin unien jälkeen, jotka jäivät vapaa-ajasta jäljelle kiitos iltavuoron. Minun kysymykseni kuuluukin MISSÄ välissä sinä käytät rahasi ja MITEN? Koneisto vaatii paljon ja työtä on yllin kyllin vaikka vuorokauden ympäri. Hankit toki sillä paljon rahaa mutta missä, mihin ja kenen kanssa sitä jaat, kun olet töissä lähes 24/7? Kerrankin kysymykseni taitaa antaa vaustauksen; raha ei tuo onnea, jaksamista, lepposia muistoja, hyviä yöunia sekä antoisia ihmissuhteita, joista ihminen voisi ammentaa voimaa työelämään.
Yksilön on tänäpäivänä taisteltava oikeuksistaan raivolla, pitkillä kynsillä ja hampailla, jotta saisi edes jotakin osakseen. Yhteisöllisyys on sanahelinää ja avuliaisuus jotain aivan urbaania. Tämän kaiken keskellä vielä jaksavat isoilla kengillä ympäriinsä tallustelevat, päiväkahvipöydässään presidentin kanssa ihmetellä että mikä kumma nykyään ihmisiä vaivaa; he väsyvät, masentuvat, palavat loppuun ja pahimmassa tapauksessa syrjäytyvät.Itsemurhatilastot ovat omiaan kertomaan karun lopun tuolle, jo niin monesti toistuneelle tarinalle.
On se hienoa nähdä, millaiseen polttopisteeseen tämän mallin työelämäkulttuuri ihmiset vielä ajaakaan.
Kun vain itse muistaisi toimia toisin, eikä suostuisi siihen marionetin rooliin mitä niin helposti nykyään, etenkin nuorille aikuisille työelämässä tarjotaan.
*nappaa jääkaapista lonkeron ja menee parvekkeelle päästelemään höyryjä*
-Ci
Ensnnäkin, okei, ahkeruus on hyve ja se rankataan usein halutuimpien piirteiden joukkoon työntekijää etsittäessä. Työnhakijat haluavat ahkeran, jämptin ja vastuuntuntoisen työntekijän joka hoitaa hommansa hyvin ja siinä sivussa omaa pelisilmää työn vaatimalle syklille, jossa asioita hoidetaan. On totta, että ahkeralla työllä pääsee pitkälle, saavuttaa arvostusta sekä kohottaa omaa itsetuntoaan kun huomaa osaavansa tehdä työnsä hyvin. Tähän asti homma skulaakin, sillä ahkeruudella saadaan paljon aikaan.
Kolikon toisella puolella onkin sitten jotain aivan muuta. Ahkera työntekijä huomataan hyväksi ja aikaansaavaksi(=voittoa tekeväksi) voimavaraksi, jolloin ahkeruuden merkitystä työelämässä korostetaan. Nostetaan ahkeruus jalustalle ja toitotetaan miten kovalla työllä luodaan mitä vain tyhjästä. Pian halutaan yhä enemmän, nälkä kasvaa syödessä ja ahkeruudesta tulee normi, joka taotaan jokaikisen työelämään yrittävän nuorukaisenkin päähän. Vaatimukset nousevat, panokset kovenevat ja pian ollaan pisteessä jossa ahkeran ihmisen täytyisi olla enemmän - potenssiin viisi ainakin ja lähellä robottia, konetta joka tekee työn nopeasti ja tuottavasti.
Ihmiseltä aletaan kuoria pois inhimillisyyttä - mitä nuorempi olet, sitä pidempää työputkea sinun täytyy jaksaa painaa ilman taukoja, työpäiviä voidaan pidentää mahdollisuuksien mukaan aina sieltä 7:stä tunnista sinne 12 tuntiin, sairaslomat sekä työssä väsyminen ovat pahaa karmaa ja yhdessä LOMIEN kanssa muodostavat kasvaimen joka täytyisi saada rankata pois - ajan tuhlausta, rahan hukkaa.Jos ihminen ei kykene tuottavuuteen, hänet ongelmineen on syytä lakaista maton alle. Syrjäytyneet, fyysisesti työelämään kykenemättömät, vanhukset ja mielisairaat ovat kuonaa jolle ei tässä koneistossa ole tilaa.
Jumalauta, missä välissä Suomalainen yhteiskunta on päästänyt valloille tuollaista paskaa? Missä vaiheessa meistä on tullut koneen osia, joilla ei ole yksityiselämää, tunteita saati niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin tarpeita? Missä välissä loma on alkanut olla pahasta, jos et roiku vähintään toisella jalallasi työpaikalla, valmiina pomppimaan sätkynukkena ympäriinsä pienimmästäkin käskystä? Nollautuminen ja työstä irroittautuminen ovat pahoja asioita.
Ja mitä tuolla tuottavuudella saadaan aikaan? Ketkä siitä hyötyvät ja ketkä saavat tehdä likaisen työn? Onko Suomalainen jollain tavalla parempi ihminen jos hän uhraa perheensä, ystävyyssuhteensa, mielenterveytensä sekä fyysisen jaksamisensa koneistolle? Mitä hän siitä saa, paperilappusten lisäksi.
Raha, sitähän me kaikki haluamme. Sillä saa paljon mukavuutta elämäänsä, jopa tajunnan räjäyttäviä asioita, huikeita juttuja, joista unelmoidaan kylminä talviaamuina kun raahaudutaan töihin aamuvuoroon, parin tunnin unien jälkeen, jotka jäivät vapaa-ajasta jäljelle kiitos iltavuoron. Minun kysymykseni kuuluukin MISSÄ välissä sinä käytät rahasi ja MITEN? Koneisto vaatii paljon ja työtä on yllin kyllin vaikka vuorokauden ympäri. Hankit toki sillä paljon rahaa mutta missä, mihin ja kenen kanssa sitä jaat, kun olet töissä lähes 24/7? Kerrankin kysymykseni taitaa antaa vaustauksen; raha ei tuo onnea, jaksamista, lepposia muistoja, hyviä yöunia sekä antoisia ihmissuhteita, joista ihminen voisi ammentaa voimaa työelämään.
Yksilön on tänäpäivänä taisteltava oikeuksistaan raivolla, pitkillä kynsillä ja hampailla, jotta saisi edes jotakin osakseen. Yhteisöllisyys on sanahelinää ja avuliaisuus jotain aivan urbaania. Tämän kaiken keskellä vielä jaksavat isoilla kengillä ympäriinsä tallustelevat, päiväkahvipöydässään presidentin kanssa ihmetellä että mikä kumma nykyään ihmisiä vaivaa; he väsyvät, masentuvat, palavat loppuun ja pahimmassa tapauksessa syrjäytyvät.Itsemurhatilastot ovat omiaan kertomaan karun lopun tuolle, jo niin monesti toistuneelle tarinalle.
On se hienoa nähdä, millaiseen polttopisteeseen tämän mallin työelämäkulttuuri ihmiset vielä ajaakaan.
Kun vain itse muistaisi toimia toisin, eikä suostuisi siihen marionetin rooliin mitä niin helposti nykyään, etenkin nuorille aikuisille työelämässä tarjotaan.
*nappaa jääkaapista lonkeron ja menee parvekkeelle päästelemään höyryjä*
-Ci
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Sitä sun tätä
on elämäni tällähetkellä. Taiteilijaelämän aloittamisen jälkeen, olen alkanut olla yhä enenevämmässä(ihana sana!) määrin sekaisin päivistä, päivämääristä ja jopa vuorokaudenajoista. Kun rutiini ei pakota menemään nukkumaan tietyllä kellonlyömällä, ovat illat alkaneet kummasti venyä, siitä huolimatta, että vannoin itselleni pitäväni kiinni aikaisemmasta vuorokausirytmistä. No eihän se ole ihan niin helposti onnistunut, mutta toisaalta väliäkö sen, sillä tälläinen taiteilijanelämä on hyvin uniikki tilanne omassa, yleensä niin työntäyteisessä elämässäni.
Syksyllä olisi minulle taas tiedossa töitä samasta paikasta kuin tähänkin asti ja jos hyvä lykky käy, kirmaan ensivuoden puolella koulun penkille, sillä nyt jos koskaan on se toinen ammatti luettava ja suuntaa elämässänsä vaihdettava jos meinaa. Lähitulevaisuus on siis pulkassa, mutta tämä hetki onkin toinen juttu.
Minulla on tällä hetkellä aikaa hieman liiankin kanssa nauttia olemisesta. Toisaalta itse olemisen keveys on mukava tunne, mutta välillä kun kaikilla muilla on töitä ja arkisia menoja, itse tunnen oloni vallan ahdistuneeksi, vaikken ole ollut jouten kuin vasta vähän aikaa. Onkohan päähäni taottu liian kovaksimuovailtu kuva siitä, miten pitää ihmisen elää jotta hän voi tuntea olonsa arvokkaaksi? Kai se on tämän yhteiskunnan suorituskeskeisyys mikä löyhyää naamalleni kaiken tuon olemisen keskellä. Ehkäpä pyykkipoika nenään toisi helpotusta tuon löyhkän hajuun?
Tämä hetki on kuitenkin se, mihin pitäisi panostaa. Juuri nyt nautin saadessani kirjoittaa ajatukseni virtaa ylös ilman sen kummempia aikatauluja. Ainoa asia mikä varjostaa lunkkiuttani on havainto jonka tein hetki sitten.
Porukkani olivat käymässä luonamme ja vietettiin eilen vallan hauska päivä ulkona syömisineen, delfinaatioesityksineen ja paikallisinen kantakuppiloineen. Minä, joka kammoan jollain tasolla yleisesti laulamista, rohkaisin itseni ja karautin tulemaan biisin, jonka isäni niin kovasti tahtoi kuulla. Myöhemmin totesin että mikin kanssa lavalle nouseminen oli minulle itselleni suurempi ponnistus kuin benji-hypyn hyppääminen, joka kertoo kai paljon siitä miten suhtaudun omaan lauluääneeni. Faijalle kuitenkin laulan vaikka päälläni seisoen Suomen kansallislaulua ja illasta tuli tuon laulun myötä vallan hauska, kun päästiin rentoon tunnelmaan faijan ja M:n kanssa. Myöhemmin ilta jatkui saunoen ja partsilla maailmaa parantaen.
Ehkä tuosta mahtavasta illasta johtuen tajusin äsken heidän lähdettyään miten kova IKÄVÄ minulla oli heitä ollut ja miten suuri ikävä heidän jälkeensä jäi. Yleensä en paljoa ikävöi, mutta nyt tuon ikävän musta möykky on kätkeytyneenä rintani alle, saaden tajuamaan paremmin sen, millaista hintaa aloin maksamaan sinä päivänä kun päätin Treelle muuttaa. Samalla kuitenkin tiedän, että tämä on kotini enkä vain yksinkertaisesti voi enää mennä taksisin synnyinseuduilleni, sillä siellä pelkästään ahdistuisin. Oman elämän hinta toisella paikkakunnalla tämä ikävä ehdottomasti on. Onneksi puhelimet, liikkumisvälineet - ja keinot ovat keksitty joiden avulla pääsen näkemään perhettäni aina kuin ikävä kasvaa liian suureksi.
Tänään on ilta täysi äksöniä grillausbileiden ja reivien ansiosta, joka on oikein hyvä tilanne tähän saumaan, kun mustat pilvet valtaavat pääni yläpuolelta alaa. Ystävien kanssa on kuitenkin aina hyvä olla, sillä jopa minä saan tuossa porukassa olla täysin (ihana) paskamainen itseni!
Illan mielenkiintoisin juttu on kyllä ehdottomasti se, miten oma kasaamani grilli pelittää, etenkään kun emme ole sitä vielä kerinneet testaamaan. Sen kasaamiseen kului vain hetki aikaa, mutta puhekuplani oli tuolloin täysi kirosanoja, joiden takia toivon tosissani että se kaikki kiroaminen ja turhautuneisuuden hikoilu eivät menneet hukkaan ja saadaan pötyä pöytään.
Jääkaapissa olisi tilaa vielä makkaralle(yrgh, meitsi syö kyllä maissia!), sekä nipulle energiajuomia lantrikkeeksi. Taitaapa tämän neidin tei viedä seuraavaksi salin kautta kaupoille.
Lätisemisiin!
-Ci
Syksyllä olisi minulle taas tiedossa töitä samasta paikasta kuin tähänkin asti ja jos hyvä lykky käy, kirmaan ensivuoden puolella koulun penkille, sillä nyt jos koskaan on se toinen ammatti luettava ja suuntaa elämässänsä vaihdettava jos meinaa. Lähitulevaisuus on siis pulkassa, mutta tämä hetki onkin toinen juttu.
Minulla on tällä hetkellä aikaa hieman liiankin kanssa nauttia olemisesta. Toisaalta itse olemisen keveys on mukava tunne, mutta välillä kun kaikilla muilla on töitä ja arkisia menoja, itse tunnen oloni vallan ahdistuneeksi, vaikken ole ollut jouten kuin vasta vähän aikaa. Onkohan päähäni taottu liian kovaksimuovailtu kuva siitä, miten pitää ihmisen elää jotta hän voi tuntea olonsa arvokkaaksi? Kai se on tämän yhteiskunnan suorituskeskeisyys mikä löyhyää naamalleni kaiken tuon olemisen keskellä. Ehkäpä pyykkipoika nenään toisi helpotusta tuon löyhkän hajuun?
Tämä hetki on kuitenkin se, mihin pitäisi panostaa. Juuri nyt nautin saadessani kirjoittaa ajatukseni virtaa ylös ilman sen kummempia aikatauluja. Ainoa asia mikä varjostaa lunkkiuttani on havainto jonka tein hetki sitten.
Porukkani olivat käymässä luonamme ja vietettiin eilen vallan hauska päivä ulkona syömisineen, delfinaatioesityksineen ja paikallisinen kantakuppiloineen. Minä, joka kammoan jollain tasolla yleisesti laulamista, rohkaisin itseni ja karautin tulemaan biisin, jonka isäni niin kovasti tahtoi kuulla. Myöhemmin totesin että mikin kanssa lavalle nouseminen oli minulle itselleni suurempi ponnistus kuin benji-hypyn hyppääminen, joka kertoo kai paljon siitä miten suhtaudun omaan lauluääneeni. Faijalle kuitenkin laulan vaikka päälläni seisoen Suomen kansallislaulua ja illasta tuli tuon laulun myötä vallan hauska, kun päästiin rentoon tunnelmaan faijan ja M:n kanssa. Myöhemmin ilta jatkui saunoen ja partsilla maailmaa parantaen.
Ehkä tuosta mahtavasta illasta johtuen tajusin äsken heidän lähdettyään miten kova IKÄVÄ minulla oli heitä ollut ja miten suuri ikävä heidän jälkeensä jäi. Yleensä en paljoa ikävöi, mutta nyt tuon ikävän musta möykky on kätkeytyneenä rintani alle, saaden tajuamaan paremmin sen, millaista hintaa aloin maksamaan sinä päivänä kun päätin Treelle muuttaa. Samalla kuitenkin tiedän, että tämä on kotini enkä vain yksinkertaisesti voi enää mennä taksisin synnyinseuduilleni, sillä siellä pelkästään ahdistuisin. Oman elämän hinta toisella paikkakunnalla tämä ikävä ehdottomasti on. Onneksi puhelimet, liikkumisvälineet - ja keinot ovat keksitty joiden avulla pääsen näkemään perhettäni aina kuin ikävä kasvaa liian suureksi.
Tänään on ilta täysi äksöniä grillausbileiden ja reivien ansiosta, joka on oikein hyvä tilanne tähän saumaan, kun mustat pilvet valtaavat pääni yläpuolelta alaa. Ystävien kanssa on kuitenkin aina hyvä olla, sillä jopa minä saan tuossa porukassa olla täysin (ihana) paskamainen itseni!
Illan mielenkiintoisin juttu on kyllä ehdottomasti se, miten oma kasaamani grilli pelittää, etenkään kun emme ole sitä vielä kerinneet testaamaan. Sen kasaamiseen kului vain hetki aikaa, mutta puhekuplani oli tuolloin täysi kirosanoja, joiden takia toivon tosissani että se kaikki kiroaminen ja turhautuneisuuden hikoilu eivät menneet hukkaan ja saadaan pötyä pöytään.
Jääkaapissa olisi tilaa vielä makkaralle(yrgh, meitsi syö kyllä maissia!), sekä nipulle energiajuomia lantrikkeeksi. Taitaapa tämän neidin tei viedä seuraavaksi salin kautta kaupoille.
Lätisemisiin!
-Ci
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Ryppyyntymisjuhlia
on ollut tänä viikonloppuna oikein kaksin kappalein ja juotavaa on riittänyt sille viidellekin kädelle.
Jake oli vuorossa ensin ja hänen kemunsa ovat jo melkein elävä legenda ihan sen takia että jos niissä ei satu ja tapahdu, porukka on joko koomassa tahi sammuneena. Perjantainen boogie ei ollut kumpaakaan ja huomasin miten hiton hauskaa on viettää aikaa kokoonpanolla, johon on lutvittu kaikki hauskimmat, häröimmät ja sympaattisimmat ihmiset samoihin geimeihin. Lisäksi kun pistetään pari mukavaa puolirandomia päälle, alkaa kemujen tunnelma olemaan jännittävä. Jake sai niin KAUAN toivomansa lahjan minulta ja Makelta - kyseessä oli kaunissilmäinen, vaaleanpunainen My Little Pony, jolle tuli kaupan päälle komea harja messiin. Tuon nättimyksen kylkeen kun heivattiin viinapullo ja hyvä insinöörivitsi, alkoi illan ikimuistoisin lahja olla kasassa. Ilmeessä oli näkemistä - uskokaa pois!
Ainoa miinus kemuissa olivat mopoautokansa, jotka kekseliäinä heppuina olivat pistäneet omat bileensä pystyyn Jaken asuttaman talon RAPPUKÄYTÄVÄÄN. Sieltä he sitten yrittivät tulla kuokkimaan - haistoivat kai Jarkon vahvemmanlaatuisen boolin, mutta hävisivät onneksi äkkiä kun tajusivat, ettei nesteytystä ole saatavilla meidän kemuistamme.
Bladebladeblah, baariin paskaa jauhamaan ja semi aikaisin kotiin. Perus basic loppuilta, laadullista aikaa kaikenkaikkiaan. Liika känni ei vaivannut, onneksi!
Sittemmin jonkintasoinen kohmelo kumminkin voitti ja nukuin sievät yöunet(takaraivossa painoi Entwinen keikka torstailta, joka meni niinikään hieman pitkäksi) jotka meinasivat kurata meikäläisen aikataulun kokonaan eilisen osalta. Well, ei hätää, kaikki reilassa - puuttui vain viinat, lahja, löpö auton tankista, ilmapatja, ruoat,pizzat,yökamppeet ja well...kaikki jotka siis viisaana yksilönä olisin pakannut jo viikolla valmiiksi, mutta kun pää ei toimi, niin se on sitten totaalisesti offlinetilassa.
Lahteen kuitenkin päästiin ja pippalointipaikkana oli tälläkertaa Idan kämppä jossa juhlittiin yhden Pdexien ryppyyntymistä. Idalla ja minulla on aivan saatanallisen samanlainen aallonpituus mitä tulee kemioihin, joten voinette kuvitella että nauroin välistä melkein paskat housussa kyseisen naisen jutuille. Idalla on kummallinen, varsin riehaannuttava vaikutus meikäläiseen joka on hyvin harvinaista, mutta se johtaa usein legendaarisiin väläytyksiin ja keskustelunaiheisiin, joita mieleltään siveämpi ja muutenkin korrektimpi ihminen kauhistelisi silmät suurina. (Vai mitä mieltä olette paskomisesta ruokapöytäkeskusteluna?) Lyön vaikka hanurini vetoa että jopa seurueen jätkiltä ei lähtenyt noin roisia läppää mitä meiltä kahdelta yhteensä. Kun cock_tailiin lisättiin vielä yksi varsin sympaattinen Hellu, oli valmiina sellainen keitos, että sen nielemiseen tarvitaan kunnon kitarisat. Minulla ei ole kemuissa ollut vähään aikaan noin hauskaa, saati sitten että olisin nauranut viiden aikaan aamuyöstä itseäni tärviölle. Hitto, nuo neidit kasataan messiin kyllä uudestaan - senverta legendaksi muodostui tämä reissu!
Aamu jatkoi samaa rataa, naurettiin ihan kipeänä ja syötiin pakastepizzaa, Stondis Ohi-kakkua ja pari elovenakeksiä aaminaiseksi, jonka jälkeen oli vuorossa, pienen kooman jälkeen lähtö takaisin Treelle. Wilson piti heittää Lahden rautatieasemalle, syystä josta hän lähtisi sieltä jatkamaan takaisin Stadiin. No, homma ei onnistunut kuitenkaan ihan näin helposti - huomattiin parinkymmenen kilsan baanan jälkeen olevamme menossa kovaa vauhtia takaisin Tampereelle, Will takapenkillä. Allekirjoittanut kuski kun vain ajoi navigaattorin ohjeiden mukaan, pää jäässä, olettaen että se veisi samaa reittiä takaisin kuin tullessakin. Tuon reitin varrella olisi ollut asemakin, joten ei auttanut muu kuin kurvata hakemaan löpöä randon huoltoasemalta, josta päästiin samalla kätevästi kääntymään takaisin. Onneksi RA löytyi Lahteen takaisin päästyämme nopeasti, eikä aikaa mennyt kovinkaan paljoa hukkaan. Baana johti sittemmin meidän takaisin tänne ja voin taas virnistellä itsekseni viikonlopun tapahtumia seuraavan viikon. Onneksi minulla on todistusaineistona videon muodossa kuvattua K18 stuffia, HAHA!
-Ci
Jake oli vuorossa ensin ja hänen kemunsa ovat jo melkein elävä legenda ihan sen takia että jos niissä ei satu ja tapahdu, porukka on joko koomassa tahi sammuneena. Perjantainen boogie ei ollut kumpaakaan ja huomasin miten hiton hauskaa on viettää aikaa kokoonpanolla, johon on lutvittu kaikki hauskimmat, häröimmät ja sympaattisimmat ihmiset samoihin geimeihin. Lisäksi kun pistetään pari mukavaa puolirandomia päälle, alkaa kemujen tunnelma olemaan jännittävä. Jake sai niin KAUAN toivomansa lahjan minulta ja Makelta - kyseessä oli kaunissilmäinen, vaaleanpunainen My Little Pony, jolle tuli kaupan päälle komea harja messiin. Tuon nättimyksen kylkeen kun heivattiin viinapullo ja hyvä insinöörivitsi, alkoi illan ikimuistoisin lahja olla kasassa. Ilmeessä oli näkemistä - uskokaa pois!
Ainoa miinus kemuissa olivat mopoautokansa, jotka kekseliäinä heppuina olivat pistäneet omat bileensä pystyyn Jaken asuttaman talon RAPPUKÄYTÄVÄÄN. Sieltä he sitten yrittivät tulla kuokkimaan - haistoivat kai Jarkon vahvemmanlaatuisen boolin, mutta hävisivät onneksi äkkiä kun tajusivat, ettei nesteytystä ole saatavilla meidän kemuistamme.
Bladebladeblah, baariin paskaa jauhamaan ja semi aikaisin kotiin. Perus basic loppuilta, laadullista aikaa kaikenkaikkiaan. Liika känni ei vaivannut, onneksi!
Sittemmin jonkintasoinen kohmelo kumminkin voitti ja nukuin sievät yöunet(takaraivossa painoi Entwinen keikka torstailta, joka meni niinikään hieman pitkäksi) jotka meinasivat kurata meikäläisen aikataulun kokonaan eilisen osalta. Well, ei hätää, kaikki reilassa - puuttui vain viinat, lahja, löpö auton tankista, ilmapatja, ruoat,pizzat,yökamppeet ja well...kaikki jotka siis viisaana yksilönä olisin pakannut jo viikolla valmiiksi, mutta kun pää ei toimi, niin se on sitten totaalisesti offlinetilassa.
Lahteen kuitenkin päästiin ja pippalointipaikkana oli tälläkertaa Idan kämppä jossa juhlittiin yhden Pdexien ryppyyntymistä. Idalla ja minulla on aivan saatanallisen samanlainen aallonpituus mitä tulee kemioihin, joten voinette kuvitella että nauroin välistä melkein paskat housussa kyseisen naisen jutuille. Idalla on kummallinen, varsin riehaannuttava vaikutus meikäläiseen joka on hyvin harvinaista, mutta se johtaa usein legendaarisiin väläytyksiin ja keskustelunaiheisiin, joita mieleltään siveämpi ja muutenkin korrektimpi ihminen kauhistelisi silmät suurina. (Vai mitä mieltä olette paskomisesta ruokapöytäkeskusteluna?) Lyön vaikka hanurini vetoa että jopa seurueen jätkiltä ei lähtenyt noin roisia läppää mitä meiltä kahdelta yhteensä. Kun cock_tailiin lisättiin vielä yksi varsin sympaattinen Hellu, oli valmiina sellainen keitos, että sen nielemiseen tarvitaan kunnon kitarisat. Minulla ei ole kemuissa ollut vähään aikaan noin hauskaa, saati sitten että olisin nauranut viiden aikaan aamuyöstä itseäni tärviölle. Hitto, nuo neidit kasataan messiin kyllä uudestaan - senverta legendaksi muodostui tämä reissu!
Aamu jatkoi samaa rataa, naurettiin ihan kipeänä ja syötiin pakastepizzaa, Stondis Ohi-kakkua ja pari elovenakeksiä aaminaiseksi, jonka jälkeen oli vuorossa, pienen kooman jälkeen lähtö takaisin Treelle. Wilson piti heittää Lahden rautatieasemalle, syystä josta hän lähtisi sieltä jatkamaan takaisin Stadiin. No, homma ei onnistunut kuitenkaan ihan näin helposti - huomattiin parinkymmenen kilsan baanan jälkeen olevamme menossa kovaa vauhtia takaisin Tampereelle, Will takapenkillä. Allekirjoittanut kuski kun vain ajoi navigaattorin ohjeiden mukaan, pää jäässä, olettaen että se veisi samaa reittiä takaisin kuin tullessakin. Tuon reitin varrella olisi ollut asemakin, joten ei auttanut muu kuin kurvata hakemaan löpöä randon huoltoasemalta, josta päästiin samalla kätevästi kääntymään takaisin. Onneksi RA löytyi Lahteen takaisin päästyämme nopeasti, eikä aikaa mennyt kovinkaan paljoa hukkaan. Baana johti sittemmin meidän takaisin tänne ja voin taas virnistellä itsekseni viikonlopun tapahtumia seuraavan viikon. Onneksi minulla on todistusaineistona videon muodossa kuvattua K18 stuffia, HAHA!
-Ci
torstai 18. helmikuuta 2010
Ugauga
lähtisi tämä sepustukseni. Viime viikonloppu oli ja meni ja boogie oli lauantainakin hyvä, vaikka väsähdys perjantain takia tulikin semi aikaisin.
Shitten nykypäivään ja PIENIIN mutta sitäkin ilahduttavampiin asioihin. Tänään ei ole tapahtunut oikeastaan mitään erityistä - päivä on ollut samanlainen kuin kaikki muutkin. Se vain on jostain syystä sisältänyt enemmän tyytyväisyyttä, kuin olen tuntenut pitkään aikaan. Kuten sanottu onnellisuus ja niin myös tyytyväisyys koostuu pienistä asioista.
Sain eilen aikaiseksi viimein ostaa uuden sängyn. Olin illalla tultuani töistä vielä sitä mieltä, etten millään jaksaisi lähteä tetsaamaan mihinkään, mutta potkittuani itseni Sotkaan asti, löysinkin vallan ihanan jenkin(whah)jossa kelpaa tänään sen saavuttua tuhista. Sotkan pojat vaan paiskoo töitä myöhään joten lähetykseni saapunee vasta ennen ilta ysiä.
Tänään aamuvuorosta päästyäni siivosin kämppäni kunnolla - pienellä apinanraivolla sekä kaiken sen perfektionistin energiani käyttäen, mitä minulta oli jäänyt vielä töistä varastoon. Saatuani tavarat paikoilleen ja kämpän kuosiin, läksin alkuperäisestä salille- suunnitelmastani poiketen hölkkälenkille, joka olikin itseasiassa vallan vapauttavaa pitkästä aikaa. Pakkanen ei pureskellut naamaa, enkä voinut kuin nauttia hämärällä lenkkipolulla juoksentelusta.
Nyt minulla on hyvää, hiljaista aikaa kirjoittaa blogiin ja toimittaa muutenkin tyhjää, joka on varsin eksoottinen käsite arjessani yleensä - ilmeisesti tämä päivä on ollut organisoimiseni taidonnäyte.
Mutta nyt, tyytyväisyyteni palasia olkaa hyvät(samalla kehotan, kuten edellisessäkin listassani ihmisiä miettimään samanlaisen: joskus se avaa todella silmiä sille miten paljon mukavaa siitä paska-arjesta löytyykään)
* Murot ja maito
* Siisti asunto!
* Kunnollinen sänky ja tarpeeksi tyynyjä + 2xpeittoa
* Hämärä lenkkipolku + mp3
* Salilla käynti ilman aikataulua
* Lämmin tee illalla
* Syli
* Jotain mukavaa ja arjesta poikkeavaa jota odottaa
* Toimivat työkaverisuhteet
* Punainen tukka
* Uusia kirjoja
* Hyvä leffa
* Tyhjäntoimittaminen
* Pieni hajuvesikokoelma
Suddenly little things matter so much more.
-Ci
Shitten nykypäivään ja PIENIIN mutta sitäkin ilahduttavampiin asioihin. Tänään ei ole tapahtunut oikeastaan mitään erityistä - päivä on ollut samanlainen kuin kaikki muutkin. Se vain on jostain syystä sisältänyt enemmän tyytyväisyyttä, kuin olen tuntenut pitkään aikaan. Kuten sanottu onnellisuus ja niin myös tyytyväisyys koostuu pienistä asioista.
Sain eilen aikaiseksi viimein ostaa uuden sängyn. Olin illalla tultuani töistä vielä sitä mieltä, etten millään jaksaisi lähteä tetsaamaan mihinkään, mutta potkittuani itseni Sotkaan asti, löysinkin vallan ihanan jenkin(whah)jossa kelpaa tänään sen saavuttua tuhista. Sotkan pojat vaan paiskoo töitä myöhään joten lähetykseni saapunee vasta ennen ilta ysiä.
Tänään aamuvuorosta päästyäni siivosin kämppäni kunnolla - pienellä apinanraivolla sekä kaiken sen perfektionistin energiani käyttäen, mitä minulta oli jäänyt vielä töistä varastoon. Saatuani tavarat paikoilleen ja kämpän kuosiin, läksin alkuperäisestä salille- suunnitelmastani poiketen hölkkälenkille, joka olikin itseasiassa vallan vapauttavaa pitkästä aikaa. Pakkanen ei pureskellut naamaa, enkä voinut kuin nauttia hämärällä lenkkipolulla juoksentelusta.
Nyt minulla on hyvää, hiljaista aikaa kirjoittaa blogiin ja toimittaa muutenkin tyhjää, joka on varsin eksoottinen käsite arjessani yleensä - ilmeisesti tämä päivä on ollut organisoimiseni taidonnäyte.
Mutta nyt, tyytyväisyyteni palasia olkaa hyvät(samalla kehotan, kuten edellisessäkin listassani ihmisiä miettimään samanlaisen: joskus se avaa todella silmiä sille miten paljon mukavaa siitä paska-arjesta löytyykään)
* Murot ja maito
* Siisti asunto!
* Kunnollinen sänky ja tarpeeksi tyynyjä + 2xpeittoa
* Hämärä lenkkipolku + mp3
* Salilla käynti ilman aikataulua
* Lämmin tee illalla
* Syli
* Jotain mukavaa ja arjesta poikkeavaa jota odottaa
* Toimivat työkaverisuhteet
* Punainen tukka
* Uusia kirjoja
* Hyvä leffa
* Tyhjäntoimittaminen
* Pieni hajuvesikokoelma
Suddenly little things matter so much more.
-Ci
lauantai 13. helmikuuta 2010
Sepä oli sitten
helmikuu ja tipattomuuden loppumista on todennettu jo parin viikonlopun verran. Viime vkl meni Jyväskylässä taas kerran. Siellä tein tärkeän huomion itsestäni ja siitä mistä asioista oikeasti nautin. Olen mennyt liian nopeasti eteenpäin, kahmien kaikkea uutta ja elämyksellistä kaksin käsin. Käteen ei ole kuitenkaan loppupeleissä jäänyt mitään aitoa - ei sellaisia asioita joista oikeasti nauttisin, vaikka helvetin hauskaa on ollut. Paluu alkulähteille, omien juttujeni juureen alkoikin näinollen taas viime viikonloppuna.
Mutta asiasta ripsenkihartimeen: Tänä viikonloppuna pääsimme itse asiayhteyteen, eli pippaloimiseen Tampereella, pitkästä -hemmetin- aikaa!
Asialla oli Kauhea Kankkunen- leffa jonka minä ja Heisku kävimme katsastamassa leffateatterissa muistikuvieni mukaan loka-marraskuussa. En ole vuosiin nauranut niin saatanasti kuin tuota leffaa katsoessani ja vaikka leffa kertoo krapulasta, oli meidän suunnistettava jälkimaininkeja ruotimaan ensimmäiseen vastaantulevaan baariin. Silloin mieleeni välkähti idea, että kun kyseinen pätkä tulee dvd:lle, ostan sen omakseni ja näytän kaikille muillekin. Eilen sitten idea pantiin käytäntöön, jonka jälkeen oli tunnetusti edessä lähtö Treen yöelämään.
En ole kuukausiin ollut Tampereella ihan nk. normaalissa baarissa, ilman reivihuumaa. Kokemus tuo taas sinällään ja totesin vielä kerran uudelleen että minun kohdaltani ovat totaalisen kuolleita kaikki paikat joiden muu väestö sijoittuu pissaliisa/lasse arsenaalille. Onneksi ympärillä oli ykköshyvä porukka, ihan Lahden vahvistuksia myöten (Pdex ja I, kiitos vierailusta, oli hemmetin hauskaa - ainakin meillä muijilla aamuyöstä :D), joten sinällään korkokengät, glitteritopit ja patella(paella, mikä hitto se on?) vyöt eivät häirinneet. Bailattiin kunnes väsähdettiin ja raahauduttiin nukkumaan, eli siis jauhamaan paskaa meikäläisen asunnolle.
Tänään onkin olo ollut zombie päästä varpaisiin, eikä aivotoiminnassa voi huomata vieläkään eroja aamuiseen tilaan verrattuna. Pää on aivan jäässä, järkevän rationaalinen ajattelu on täyttä hepreaa - itse mahdottomuus. Huono olo ei ole ollut, siitä kyllä pidin huolen lopettaessani kaatamisen hyvään pisteeseen, mutta ajattelua en ole voinut estää jäätymästä. "No ei siinä muuta kuin bisseä niskaan" - sanotaan, sillä tänään on vuorossa taas kemutusta.
Suunta on reivijohdannainen, mitään muuta en osaa vielä illasta sanoa - saa nähdä mikä boogie lopputulokseksi muodostuukaan.
-Ci
Mutta asiasta ripsenkihartimeen: Tänä viikonloppuna pääsimme itse asiayhteyteen, eli pippaloimiseen Tampereella, pitkästä -hemmetin- aikaa!
Asialla oli Kauhea Kankkunen- leffa jonka minä ja Heisku kävimme katsastamassa leffateatterissa muistikuvieni mukaan loka-marraskuussa. En ole vuosiin nauranut niin saatanasti kuin tuota leffaa katsoessani ja vaikka leffa kertoo krapulasta, oli meidän suunnistettava jälkimaininkeja ruotimaan ensimmäiseen vastaantulevaan baariin. Silloin mieleeni välkähti idea, että kun kyseinen pätkä tulee dvd:lle, ostan sen omakseni ja näytän kaikille muillekin. Eilen sitten idea pantiin käytäntöön, jonka jälkeen oli tunnetusti edessä lähtö Treen yöelämään.
En ole kuukausiin ollut Tampereella ihan nk. normaalissa baarissa, ilman reivihuumaa. Kokemus tuo taas sinällään ja totesin vielä kerran uudelleen että minun kohdaltani ovat totaalisen kuolleita kaikki paikat joiden muu väestö sijoittuu pissaliisa/lasse arsenaalille. Onneksi ympärillä oli ykköshyvä porukka, ihan Lahden vahvistuksia myöten (Pdex ja I, kiitos vierailusta, oli hemmetin hauskaa - ainakin meillä muijilla aamuyöstä :D), joten sinällään korkokengät, glitteritopit ja patella(paella, mikä hitto se on?) vyöt eivät häirinneet. Bailattiin kunnes väsähdettiin ja raahauduttiin nukkumaan, eli siis jauhamaan paskaa meikäläisen asunnolle.
Tänään onkin olo ollut zombie päästä varpaisiin, eikä aivotoiminnassa voi huomata vieläkään eroja aamuiseen tilaan verrattuna. Pää on aivan jäässä, järkevän rationaalinen ajattelu on täyttä hepreaa - itse mahdottomuus. Huono olo ei ole ollut, siitä kyllä pidin huolen lopettaessani kaatamisen hyvään pisteeseen, mutta ajattelua en ole voinut estää jäätymästä. "No ei siinä muuta kuin bisseä niskaan" - sanotaan, sillä tänään on vuorossa taas kemutusta.
Suunta on reivijohdannainen, mitään muuta en osaa vielä illasta sanoa - saa nähdä mikä boogie lopputulokseksi muodostuukaan.
-Ci
torstai 28. tammikuuta 2010
2010
on vuosi jonka puolelle on pungerrettu sitkeästi, krapulasta selvittyä.
Vuosi alkoi varsin lunkisti lomailulla, jonka ihanuutta kesti sinne 10.1.asti, jonka jälkeen duuniin palaaminen tuntui varsin tuskaisalta - ei niinkään itse työn, vaan aikaisten aamuherätysten takia. Olen luonnoltani yöeläin, joten jos vain saisin, valvoisin yöt ja nukkuisin päivät. Tämä ei kuitenkaan käy suurimmalle osalle asiakaskunnastani, joten se on joka aamu ollut pungerrettava itsensä ylös sängystä. Nyt se alkaa vasta sujua, kun kuukausi lähentelee loppuaan.
Muuten meikäläisellä on alkanut pyöriä normaali arki - töihin, salille, nukkumaan. Olin jopa vähällä aloittaa uuden harrastuksen, Reaggettonin tanssimisen, mutta se meni erinäisistä syistä vallan mönkään ja sekös vituttaa edelleen. Onneksi salilla pääsen monenlaisille tunneille ja päätinkin nyt keskittyä ultimateinnokkaasti tuon Body Combatin mättämiseen (jos joku näyttää kysymysmerkiltä tämän luettuaan, tässä sivistystä http://keho.net/artikkelit/naytaartikkeli/Bodycombat-421 ).
BC on tarpeeksi väkivaltaista tyydyttämään turhautumiseni, agressioni ja muut patoumat joita arki välistä väkisinkin kerää pääkoppaan, mutta myös tarpeeksi turvallista jotta voin tehdä liikkeet huoletta. Haluaisin kovasti harrastaa jonkinlaista taistelulajia, sillä se antaisi vielä enemmän henkistä tyydytystä, jännitysmomenttia, lihaskuntoa, koordinaatiota ja joissain lajeissa jopa notkeutta, kuin mitä nykyinen BC. Syy siihen miksi en moista harrastetta voi aloittaa on tällähetkellä aivan vieressäni - oikea kyynärpääni murtui vuosia sitten ja kursittuaan sen kokoon lääkärit totesivat, notta no can do - siitä ei koskaan enää tule lähellekään entisenlaista. Normi elämänmenoa se kestää, mutta rajuja lyöntejä ja potkuja ei. Siinä siis tiiistettynä syy, miksi käyn mätkimässä BC:ssä kuvitteellista nyrkkeilysäkkiä/vihollista.
Mutta kukkaruukusta asianpuolikkaaseen. Meitsi piti -uskokaa tahi älkää- tipattoman tammikuun! Joku nurisija pistää kuitenkin heti tämän jälkeen viestiä, että eihän tammikuu vielä ole ohitse, mutta minulle tuo on yhtä kuin onnistunut. Jos päätän jotain päätös pitää, eikä se horju edes tulevana viikonloppuna, jolloin olisi taas vuorossa biletystä. Olen huomannut että selvinpäin kekkeröinti on välistä ihan mukavaa, mutta ei minua loppujenlopuksi ole luotu lähellekkään absolutistia tahi vastaavaan kuivasuuta(toki onneksi baarissa ei asbonkaan tarvitse kuivin suin olla, mutta u catch the point, ha?) - viinan vetämisessä minulla vaan pistää vastaan sen jumalaton kalorimäärä. Siksi en kovin usein ranttaliksi pistäkään, vaan juon sellaisella käsimäärällä, että pystyn selviytymään itsekseni kotiin ja ajattelemaankin suhteellisen järkevästi. Kontrollin menettäminen on minulle vallan suuri häpeä ja juuri sen takia taannoiset Uudenvuoden pippalot ovat hyvin kirkkaasti takaraivossani kun seuraavan kerran rupean viinaa kittaamaan. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että on hauskaa, olit sitten päissäsi tahi et.
Onneksi meikäläisen juomaseurue on aina sellaista sakkia, että tuosta hauskuudesta ei ooooleee puutetta. Silmät kiiltäen vain odottelen tulevaa "Kauhea Kankkunen"-leffailtaa, jossa siis katsomme kyseisen elokuvan, nauramme itsemme kipeäksi(tai ainakin minä :DD) ja niinsanotusti siemailemme alkoholipitoisia juomia - saa nähdä mitä tulee tuostakin, sillä seuraavana iltana koittaakin sitten taas reivit, toiset laatuaan tälle vuodelle. Kuten olen varmaan ehkä joskus sanonutkin, tai sitten en, AINA pitää olla jotain mitä odottaa, vaikka se ei olisi leffailtaa suurempi keissi.
-Ci
Vuosi alkoi varsin lunkisti lomailulla, jonka ihanuutta kesti sinne 10.1.asti, jonka jälkeen duuniin palaaminen tuntui varsin tuskaisalta - ei niinkään itse työn, vaan aikaisten aamuherätysten takia. Olen luonnoltani yöeläin, joten jos vain saisin, valvoisin yöt ja nukkuisin päivät. Tämä ei kuitenkaan käy suurimmalle osalle asiakaskunnastani, joten se on joka aamu ollut pungerrettava itsensä ylös sängystä. Nyt se alkaa vasta sujua, kun kuukausi lähentelee loppuaan.
Muuten meikäläisellä on alkanut pyöriä normaali arki - töihin, salille, nukkumaan. Olin jopa vähällä aloittaa uuden harrastuksen, Reaggettonin tanssimisen, mutta se meni erinäisistä syistä vallan mönkään ja sekös vituttaa edelleen. Onneksi salilla pääsen monenlaisille tunneille ja päätinkin nyt keskittyä ultimateinnokkaasti tuon Body Combatin mättämiseen (jos joku näyttää kysymysmerkiltä tämän luettuaan, tässä sivistystä http://keho.net/artikkelit/naytaartikkeli/Bodycombat-421 ).
BC on tarpeeksi väkivaltaista tyydyttämään turhautumiseni, agressioni ja muut patoumat joita arki välistä väkisinkin kerää pääkoppaan, mutta myös tarpeeksi turvallista jotta voin tehdä liikkeet huoletta. Haluaisin kovasti harrastaa jonkinlaista taistelulajia, sillä se antaisi vielä enemmän henkistä tyydytystä, jännitysmomenttia, lihaskuntoa, koordinaatiota ja joissain lajeissa jopa notkeutta, kuin mitä nykyinen BC. Syy siihen miksi en moista harrastetta voi aloittaa on tällähetkellä aivan vieressäni - oikea kyynärpääni murtui vuosia sitten ja kursittuaan sen kokoon lääkärit totesivat, notta no can do - siitä ei koskaan enää tule lähellekään entisenlaista. Normi elämänmenoa se kestää, mutta rajuja lyöntejä ja potkuja ei. Siinä siis tiiistettynä syy, miksi käyn mätkimässä BC:ssä kuvitteellista nyrkkeilysäkkiä/vihollista.
Mutta kukkaruukusta asianpuolikkaaseen. Meitsi piti -uskokaa tahi älkää- tipattoman tammikuun! Joku nurisija pistää kuitenkin heti tämän jälkeen viestiä, että eihän tammikuu vielä ole ohitse, mutta minulle tuo on yhtä kuin onnistunut. Jos päätän jotain päätös pitää, eikä se horju edes tulevana viikonloppuna, jolloin olisi taas vuorossa biletystä. Olen huomannut että selvinpäin kekkeröinti on välistä ihan mukavaa, mutta ei minua loppujenlopuksi ole luotu lähellekkään absolutistia tahi vastaavaan kuivasuuta(toki onneksi baarissa ei asbonkaan tarvitse kuivin suin olla, mutta u catch the point, ha?) - viinan vetämisessä minulla vaan pistää vastaan sen jumalaton kalorimäärä. Siksi en kovin usein ranttaliksi pistäkään, vaan juon sellaisella käsimäärällä, että pystyn selviytymään itsekseni kotiin ja ajattelemaankin suhteellisen järkevästi. Kontrollin menettäminen on minulle vallan suuri häpeä ja juuri sen takia taannoiset Uudenvuoden pippalot ovat hyvin kirkkaasti takaraivossani kun seuraavan kerran rupean viinaa kittaamaan. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että on hauskaa, olit sitten päissäsi tahi et.
Onneksi meikäläisen juomaseurue on aina sellaista sakkia, että tuosta hauskuudesta ei ooooleee puutetta. Silmät kiiltäen vain odottelen tulevaa "Kauhea Kankkunen"-leffailtaa, jossa siis katsomme kyseisen elokuvan, nauramme itsemme kipeäksi(tai ainakin minä :DD) ja niinsanotusti siemailemme alkoholipitoisia juomia - saa nähdä mitä tulee tuostakin, sillä seuraavana iltana koittaakin sitten taas reivit, toiset laatuaan tälle vuodelle. Kuten olen varmaan ehkä joskus sanonutkin, tai sitten en, AINA pitää olla jotain mitä odottaa, vaikka se ei olisi leffailtaa suurempi keissi.
-Ci
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Malta pt. 3
jossa käy ilmi uudenvuoden yöstä paljon jänniä asioita, kummastellaan täkäläisiä busseja, sekä tehdään ilmianto koti-ikävästä.
Njuu, taisi olla päivä tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen, kun olimme menossa erääseen lähikaupunkiin shoppailemaan. Tuon matkan aikana kohtasimme jotain joka on Suomessa varsin harvinaista - bussi hajosi kesken matkan. Se ei sinällään ollut ihme, sillä täällä bussit ovat varmaan jostain 50-luvulta säästettyjä vanhoja raatoja, joita ajavat jonkinlaisen rallikärpäsen pureman saaneet "ammattilaiset". Meno on siis vallan hurjaa ahtaalla kadulla, vasemmanpuoleisen liikenteen kera ja näyttää tälläisen turistin silmään aivan hullulta kaahaamiselta. Kaikilta pieniltäkin kolareilta kuitenkin vältyttiin, mutta pysähdyttyään ylämäkeen, hyytyi koneen moottori täysin.
Pienet kysymysmerkit pään yläpuolella(Speedyllekään ei ollut ennen käynyt näin) siirryimme muiden mukana ulos bussista ja hyppäsimme seuraavaan joka tuli pysäkille ja sattui menemään samaan suuntaan. Siihenkään eivät kaikki matkustajat mahtuneet, joten osa jäi talsimaan kassiensa kanssa. Naureskeltiin tapahtumalle päästyämme pääkallopaikalle ja keskityimme olennaiseen, eli rahojemme tuhlaamiseen. Löysin kaksi uutta hienoa paitaa, aurinkolasit sekä paljon kaikenlaista mukavaa ja mieltä piristävää pikkusälää.
Yllättäen kun on kyseessä Speedy, Saku ja Wilson, koko päivä hurahti kaupungilla shoppaillessa ja illala lähdettiin suuntaamaan takaisin Speedyn kaupunkiin. Hypättiin bussiin ja matkattiin pari hassua kilometriä kun aamulla sattunut accident uusi itsensä ja olimme yhtäkkiä taas ulkona bussista. Tässä vaiheessa aloin manaamaan (onneksi Suomeksi) Maltan liikennejärjestelyjä alimpaan helvettiin, sillä verensokerin taso oli tuossavaiheessa alhainen, eivätkä painavat kassit olkapäillä helpottaneet asiaa. Parilta seuraavalta linkiltä kysyimme, menevätkö haluamaamme suuntaan, muttemme päässeet asiassa puusta pitkään, sillä kyseiset linkit kiersivät toista reittiä. Vihdoin kahden vuoden odottelun(siltä se tuntui, uskokaa pois) jälkeen bussimme saapui ja pääsimme onnellisesti takaisin "Maltan kotiin", josta emme jostain kumman syystä liikahtaneet enää tuona iltana mihinkään.
Sittemmin saapui myös ystävämme uusivuosi. Päivän käytimme taas tavalliseen tapaan kaupungissa X(menevät jo sekaisin kun nämä tuppaavat olemaan kaikki vierekkäin pienellä saarella), syöden, shoppaillen ja paikkoja kuvaillen. Tälläkertaa jopa bussi piti itsensä kasassa ja saavuimme välissä Speedyn kämpille jossa oli vuorossa pikainen naaman harjaus ja vaatteiden vaihto. Sitten ei muuta kuin St. Juliansiin, jossa meidän bileidemme oli määrä olla. Saavuttuamme paikalle, ei väkeä vielä ollut paljoakaan baareissa, vaan suurinosa oli tyhjillään, joten riitti aluetta mistä valita. Illan tullen kuitenkin alkoi tunnelma tiivistymään.
St. Juliansin yöelämä on siis rakennettu ahtaiden katujen varteen moneen kerrokseen, joten jossain vaiheessa tuntui kuin kadut olisivat olleet täydellisen ylikansoitettuja ja liikkuminen eteenpäin oli tuolloin sairaan hidasta. Loppuillasta eteenpäin oli mentävä kyynärpäätaktiikalla ja tiukasti kaverin kädestä kiinni pitäen letkamuodostelmassa. Kokemus tuokin, varsinkin kun olet kunnon kännissä.
Oma kännini tosin lähti loppuillasta hieman lapasesta - erehdyin nähkääs baariin josta on syytä varoittaa jokaista Suomalaista kittaajaa; olemme omassa kulttuurissamme tottuneet että otetaan paljon, mutta pienissä erissä. Tämä baari hitto soikoon vaan myi paljon mutta isossa erässä ja eri vodkien sekoituksella, jolloin pään sekoitus on aivan taattu ja alleviivattu. Lisäksi se sekoitti meikäläisen pakin täysin, jolloin tuloksena oli jumalaton oksentaminen koko loppuillan ja suurimman osan yöstä. Huono vaan Wilsonille ja Speedylle jotka joutuivat kaitsemaan meikäläistä ja siitä esitän anteeksipyyntöni heille vielä moneen kertaan. (Anteeksipyyntö meni myös Chrisille, jonka autossa oli varmasti miellyttävä haju, vaikkein sinne suoraan oksentanutkaan....) Ei ollut aikomustakaan juoda kolmin käsin, mutta joko uudenvuodenillan paha karma tai jokin sisäinen n0llauksen tarve pani kiskomaan viinaa naamioon ihan liikaa. Perjantain olinkin sitten käytännössä katsoen _kuollut_, pois elävien kirjoilta - sellainen susikrapula vavisteli meikäläistä, eikä huono olo loppunut kun seuraavana yönä kun sain viimeisetkin viinanrippeet oksennettua pihalle.
ONNEKSI tuo kaikki tapahtui vasta vallan loppuillasta - alkuilta meni hauskasti baareja vaihdellen ja paskaa jauhaen niin Wilsonin, Speedyn kuin Sipenkin kanssa. Varsinainen uudenvuodenvaihde jäi parhaiten mieleen; Speedyn ja minun yhteinen maku erään baarin suhteen oli ainokaista laatuaan, joten porukka jakaantui ja jäätiin Speedyn kanssa hetkiseksi kahdestaan. Tuossa baarissa drinkkejä ostaessa sai vaikka minkälaista uudenvuoden härpäketta itselleen ja pian olikin syli täynä torvia, hawaji tyylisiä kaulanauhoja sekä höyhenkoristeisia pantoja, joissa toivoteltiin englanniksi hyvää uuttavuotta. Lisäksi juuri ennen H-hetkeä joku jakoi meille tähtisadetikkuja ja tuo vuorokaudenvaihdos jäi mieleeni hyvinkin säihkyvänä kokemuksena.
Toivuttuani kanuunasta josta olin varma etten koskaan toivu(tyylini oli siis että ampukaa minut pliis), olin taas iskussa. Käytiin uusi shoppailukierros, pööpöilemässä rannalla sekä syötiin aivan sikahyvää roukaa ja maisteltiin mahtavia leivoksia eräässä pikkukahvilassa. Sain ihania valokuvia, joita on kameran muistissa miljoona.
Viikko on tehnyt vallan hyvää meille kaikille kolmelle - on tapeltu, kinaseltu, naurettu kuseet housussa, innostuttu yhdessä ja ennenkaikkea puhuttu toisillemme kunnolla moneen kuukauteen! Olen huomannut paljon uusia asioista ystävistäni ja pystynyt antamaan heille taas yhden palan lisää itsestäni. Kun elät viikonkin toisten kanssa 24/7 kommuunielämää aivan vieraassa maassa ja kulttuurissa, koet tasanvarmasti jotakin uutta ja ainutlaatuista!
Trippi on ollut loistava kokemus, enkä haluaisi täältä toisaalta vielä pois, mutta sitten on myös päähäni alkanut hiipiä kumma koti-ikävä. Olen koko pienen ikäni ollut kyläluuta, rakastanut menoa ja meininkiä, uusia kokemuksia ja matkustamista paikasta toiseen. Paikallaan olo on ollut minusta vallan tylsää ja elämänjanoni on vaan kasvanut vuosien saatossa, jolloin hakeudun entistä enemmän aktiivisempaan elämään. Matkustaminen on kuitenkin opettanut myös minulle sen toisen läksyn - kotiin palaamisen ihanuuden. Sen, että kuljet missä vaan ja koet miten hienoja asioita tahansa, koti on aina se turvasatama johon sinun on välillä päästävä vetäytymään ja lataamaan akkuja.
Lisäksi matkustaminen itsessään on kokenut mielessäni muodonmuutoksen: siitä on tämän viikon aikana tullut vain kasa järjestelykysymyksiä, jotka tulen setvimään vielä monta kertaa kaukokaipuun yllättäessä.
Onneksi on vielä vuorossa yksi ihanan aurinkoinen päivä Maltalla,ennen kylmään Suomeen palaamista. Tämän päivän jälkeen kykenee rentoutuneena keskittämään kaiken energiansa huomiseen ja massiiviseen, 10 tunnin lentomatkaan jonka jälkeen ollaan taaaaas kotona ^_^
-Ci
Njuu, taisi olla päivä tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen, kun olimme menossa erääseen lähikaupunkiin shoppailemaan. Tuon matkan aikana kohtasimme jotain joka on Suomessa varsin harvinaista - bussi hajosi kesken matkan. Se ei sinällään ollut ihme, sillä täällä bussit ovat varmaan jostain 50-luvulta säästettyjä vanhoja raatoja, joita ajavat jonkinlaisen rallikärpäsen pureman saaneet "ammattilaiset". Meno on siis vallan hurjaa ahtaalla kadulla, vasemmanpuoleisen liikenteen kera ja näyttää tälläisen turistin silmään aivan hullulta kaahaamiselta. Kaikilta pieniltäkin kolareilta kuitenkin vältyttiin, mutta pysähdyttyään ylämäkeen, hyytyi koneen moottori täysin.
Pienet kysymysmerkit pään yläpuolella(Speedyllekään ei ollut ennen käynyt näin) siirryimme muiden mukana ulos bussista ja hyppäsimme seuraavaan joka tuli pysäkille ja sattui menemään samaan suuntaan. Siihenkään eivät kaikki matkustajat mahtuneet, joten osa jäi talsimaan kassiensa kanssa. Naureskeltiin tapahtumalle päästyämme pääkallopaikalle ja keskityimme olennaiseen, eli rahojemme tuhlaamiseen. Löysin kaksi uutta hienoa paitaa, aurinkolasit sekä paljon kaikenlaista mukavaa ja mieltä piristävää pikkusälää.
Yllättäen kun on kyseessä Speedy, Saku ja Wilson, koko päivä hurahti kaupungilla shoppaillessa ja illala lähdettiin suuntaamaan takaisin Speedyn kaupunkiin. Hypättiin bussiin ja matkattiin pari hassua kilometriä kun aamulla sattunut accident uusi itsensä ja olimme yhtäkkiä taas ulkona bussista. Tässä vaiheessa aloin manaamaan (onneksi Suomeksi) Maltan liikennejärjestelyjä alimpaan helvettiin, sillä verensokerin taso oli tuossavaiheessa alhainen, eivätkä painavat kassit olkapäillä helpottaneet asiaa. Parilta seuraavalta linkiltä kysyimme, menevätkö haluamaamme suuntaan, muttemme päässeet asiassa puusta pitkään, sillä kyseiset linkit kiersivät toista reittiä. Vihdoin kahden vuoden odottelun(siltä se tuntui, uskokaa pois) jälkeen bussimme saapui ja pääsimme onnellisesti takaisin "Maltan kotiin", josta emme jostain kumman syystä liikahtaneet enää tuona iltana mihinkään.
Sittemmin saapui myös ystävämme uusivuosi. Päivän käytimme taas tavalliseen tapaan kaupungissa X(menevät jo sekaisin kun nämä tuppaavat olemaan kaikki vierekkäin pienellä saarella), syöden, shoppaillen ja paikkoja kuvaillen. Tälläkertaa jopa bussi piti itsensä kasassa ja saavuimme välissä Speedyn kämpille jossa oli vuorossa pikainen naaman harjaus ja vaatteiden vaihto. Sitten ei muuta kuin St. Juliansiin, jossa meidän bileidemme oli määrä olla. Saavuttuamme paikalle, ei väkeä vielä ollut paljoakaan baareissa, vaan suurinosa oli tyhjillään, joten riitti aluetta mistä valita. Illan tullen kuitenkin alkoi tunnelma tiivistymään.
St. Juliansin yöelämä on siis rakennettu ahtaiden katujen varteen moneen kerrokseen, joten jossain vaiheessa tuntui kuin kadut olisivat olleet täydellisen ylikansoitettuja ja liikkuminen eteenpäin oli tuolloin sairaan hidasta. Loppuillasta eteenpäin oli mentävä kyynärpäätaktiikalla ja tiukasti kaverin kädestä kiinni pitäen letkamuodostelmassa. Kokemus tuokin, varsinkin kun olet kunnon kännissä.
Oma kännini tosin lähti loppuillasta hieman lapasesta - erehdyin nähkääs baariin josta on syytä varoittaa jokaista Suomalaista kittaajaa; olemme omassa kulttuurissamme tottuneet että otetaan paljon, mutta pienissä erissä. Tämä baari hitto soikoon vaan myi paljon mutta isossa erässä ja eri vodkien sekoituksella, jolloin pään sekoitus on aivan taattu ja alleviivattu. Lisäksi se sekoitti meikäläisen pakin täysin, jolloin tuloksena oli jumalaton oksentaminen koko loppuillan ja suurimman osan yöstä. Huono vaan Wilsonille ja Speedylle jotka joutuivat kaitsemaan meikäläistä ja siitä esitän anteeksipyyntöni heille vielä moneen kertaan. (Anteeksipyyntö meni myös Chrisille, jonka autossa oli varmasti miellyttävä haju, vaikkein sinne suoraan oksentanutkaan....) Ei ollut aikomustakaan juoda kolmin käsin, mutta joko uudenvuodenillan paha karma tai jokin sisäinen n0llauksen tarve pani kiskomaan viinaa naamioon ihan liikaa. Perjantain olinkin sitten käytännössä katsoen _kuollut_, pois elävien kirjoilta - sellainen susikrapula vavisteli meikäläistä, eikä huono olo loppunut kun seuraavana yönä kun sain viimeisetkin viinanrippeet oksennettua pihalle.
ONNEKSI tuo kaikki tapahtui vasta vallan loppuillasta - alkuilta meni hauskasti baareja vaihdellen ja paskaa jauhaen niin Wilsonin, Speedyn kuin Sipenkin kanssa. Varsinainen uudenvuodenvaihde jäi parhaiten mieleen; Speedyn ja minun yhteinen maku erään baarin suhteen oli ainokaista laatuaan, joten porukka jakaantui ja jäätiin Speedyn kanssa hetkiseksi kahdestaan. Tuossa baarissa drinkkejä ostaessa sai vaikka minkälaista uudenvuoden härpäketta itselleen ja pian olikin syli täynä torvia, hawaji tyylisiä kaulanauhoja sekä höyhenkoristeisia pantoja, joissa toivoteltiin englanniksi hyvää uuttavuotta. Lisäksi juuri ennen H-hetkeä joku jakoi meille tähtisadetikkuja ja tuo vuorokaudenvaihdos jäi mieleeni hyvinkin säihkyvänä kokemuksena.
Toivuttuani kanuunasta josta olin varma etten koskaan toivu(tyylini oli siis että ampukaa minut pliis), olin taas iskussa. Käytiin uusi shoppailukierros, pööpöilemässä rannalla sekä syötiin aivan sikahyvää roukaa ja maisteltiin mahtavia leivoksia eräässä pikkukahvilassa. Sain ihania valokuvia, joita on kameran muistissa miljoona.
Viikko on tehnyt vallan hyvää meille kaikille kolmelle - on tapeltu, kinaseltu, naurettu kuseet housussa, innostuttu yhdessä ja ennenkaikkea puhuttu toisillemme kunnolla moneen kuukauteen! Olen huomannut paljon uusia asioista ystävistäni ja pystynyt antamaan heille taas yhden palan lisää itsestäni. Kun elät viikonkin toisten kanssa 24/7 kommuunielämää aivan vieraassa maassa ja kulttuurissa, koet tasanvarmasti jotakin uutta ja ainutlaatuista!
Trippi on ollut loistava kokemus, enkä haluaisi täältä toisaalta vielä pois, mutta sitten on myös päähäni alkanut hiipiä kumma koti-ikävä. Olen koko pienen ikäni ollut kyläluuta, rakastanut menoa ja meininkiä, uusia kokemuksia ja matkustamista paikasta toiseen. Paikallaan olo on ollut minusta vallan tylsää ja elämänjanoni on vaan kasvanut vuosien saatossa, jolloin hakeudun entistä enemmän aktiivisempaan elämään. Matkustaminen on kuitenkin opettanut myös minulle sen toisen läksyn - kotiin palaamisen ihanuuden. Sen, että kuljet missä vaan ja koet miten hienoja asioita tahansa, koti on aina se turvasatama johon sinun on välillä päästävä vetäytymään ja lataamaan akkuja.
Lisäksi matkustaminen itsessään on kokenut mielessäni muodonmuutoksen: siitä on tämän viikon aikana tullut vain kasa järjestelykysymyksiä, jotka tulen setvimään vielä monta kertaa kaukokaipuun yllättäessä.
Onneksi on vielä vuorossa yksi ihanan aurinkoinen päivä Maltalla,ennen kylmään Suomeen palaamista. Tämän päivän jälkeen kykenee rentoutuneena keskittämään kaiken energiansa huomiseen ja massiiviseen, 10 tunnin lentomatkaan jonka jälkeen ollaan taaaaas kotona ^_^
-Ci
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)