Joulu- ja muuta tohinaa

Syksy. Mennyt. Kuukaudet lipuivat alta ja nyt on taas se aika vuodesta jota rakastan eniten tunnelmansa takia: joulun aika. Tänä vuonna on maa aikalailla yön timo (Ensimmäisestä Vares - elokuvasta lainatakseni) ja lunta ei ole juurikaan, mutta siitä huolimatta aika suuri joulufiilis ja piparin tuoksu hiuksissa. Istuin eilen auton kyydissä sen matkatessa lävitse vilkkaan kaupunkini pääkadun. Tuulilasiin heijastuvat, kadun ylitse kaartuvat suuret valot olivat kauneinta mitä olin hetkeen nähnyt ja nautin joka solullani mielettömästä tunnelmasta joka hehkui kauneutta, pimeydestä huolimatta.

Katseeni osui olohuoneessani loistaviin kynttilöihin ja jouluvaloihin, enkä voi olla miettimättä mennyttä vuotta - sen vastoinkäymisiä, suruja, mutta myös kuplivan innostuksen, rakastumisen ja totaalisen...elämisen tunnetta. Kaikkia elämäni shakkinappuloita joita on riepoteltu ja hellitty samaan aikaan useasti vuoden varrella.

Nyt näen sen, millaisen jyrkän tien olen tänä vuonna kulkenut sen jälkeen kun lopetin ehkäisypillereiden syömisen tammi-helmikuun vaihteessa. Minusta kuoriutui täysin toinen ihminen - se joka oli hautautunut syvälle sisälleni ja jollainen oikeasti olen.
Löysin uudelleen lapsen itsestäni ja aloin taas tarkastella maailmaa laajasta näkökulmasta, kiinnostua, utelioitua (hähä mikä sana, jos edes on sellainen), nähdä värejä, pieniä, arkisia ja innostavia asioita, saamaan mielettömiä inspiraatioita. Luomaan ja ilmaisemaan itseäni.
Tajuan että olen ollut kuin tukahdutettu tulivuori, joka viimein kerättyään tarpeeksi painetta, pääsi räjähtämään.

Muistutin itselleni etten ole oikeasti pipo kireällä viipottava suorittaja joka elää elämänsä jo ennakkoon ja suhtautuu kaikkeen yltiöpäisen skeptisesti. Samalla pistin päreeksi myös koko entisen elämäni, parisuhteeni ja suunnitelmani jotka olivat alkaneet tuntua väärältä ja itselleen valehtelulta, muuttumiseni jälkeen. Vaikka tämä kaikki sattui, hetkeäkään en vaihtaisi pois, sillä rehellisyys ennenkaikkea itselleen on sen arvoista. Kulissi sen sijaan ei ole pystyssä pitämisen arvoinen - olen liian aito näytelläkseni eikä sitä kukaan oikeasti jaksa.

Aloin jo olla varma, ettei minulle sopivaa kumppania vaan ole, sillä tarvitsen sen kiehtovan vastakappaleen sijaan helvetin samanlaisen persoonan ja koska koen olevani aikalailla friikin uniikki, löin jo puolittain hanskoja tiskiin: ei ole olemassa ketään joka natsaisi minulle täysin.
Kuvittelin aiemmin että suhteissani erilaisuusasettelu on se, joka toimii ja sillä rakennetaan pitkä suhde.
Vähänpä tiesin, mutta onneksi opin.
Olen ihmisenä niin vaativa, etteivät suhteeni kestä(kuten on huomattu), jos kumppanini ei omaa samanlaista näkövinkkeliä, asennetta, ajatusmaailmaa sekä yksinkertaisesti nauti samoista asioista. Vain samaistumalla kykenet ymmärtämään toista täysin ja jos olet erilainen, et kykene samaistumaan tarpeeksi ymmärtääksesi - kieroa eikö?

Sanotaanko vaikka näin, että sain taas sittemmin niellä ajatukseni ja mielipiteeni suurina paloina, karma piti siitä totaalisesti huolen. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla on luoti päässä - tuli nopeasti, voimalla ja yhtäkkiä, mutten halua sitä koskaan pois kuten tuo hiirityttökään ei enää luovu korustaan <3


Tänään joulun viettoon vanhempieni luokse jossa tulee käymään aika vilske. Onnekseni minun ei tarvitse itse ajaa, saati istua junassa, vaan saan kyydin velipojalta. Tämä joulu tulee olemaan paras koskaan, olen siitä varma!

Hiljaisia askelia, kynttilänvaloa ja kauniita tuoksuja jokaisen jouluun!

-Ci



Kuvat: Huviopas.net 5.12.2011
Vectips.com 2.7.2010

Enkeleitä - on heitä.

Kyllä, viime yönä sain varmistuksen siitä, että enkeleitä on tosiaan olemassa, etenkin ihmisten keskuudessa, ihmisten lihana ja hahmoina. Päästäkseni enkeliin, on minun kuitenkin kuljettava eilisiltani lävitse.

Sihahdus oli kaunein ääni vähään aikaan kun pääsin töistä ja sain käteeni lonkeron. Olin koko viikon odottanut tätä iltaa, hihkunut ja hymyillyt poreilevasta innostuksesta. Saisin yllättää jälleen rakkaan ihmisen ja tarjota hänelle mahtavan illan, hieman erilaisilla mausteilla.

Kyseessä oli siis rakkauteni synttäriyllätys, jonka kehittelin menneinä viikkoina mielessäni monesta pienestä palasesta - olin ostanut liput stand upiin ja päätin että keikan jälkeen tarjoilen muutaman juoman seurallani höystettynä.
Yllätykseni osui nappiin ja yllätettävä tykkäsi kovin. Stand upin jälkeen jatkettiin baariin fiilistelemään helvetin hyvin alkanutta iltaa. Mukavan sumun ympäröimänä jatkettiin baarista toiseen ja päädyttiin joraamaan yhteen paikalliseen menomestaan. Kun tanssifiilis hiipui, päätimme suunnistaa taksijonon kautta takaisin kotiin.

Taksin jonotuksen aikana sain varmuuden enkelien olemassaolosta. Taaksemme jonottamaan tullut naishenkilö alkoi juttelemaan ajankuluksi ja puhe kääntyi ammatteihin. Hän oli työskennellyt kauan huostaanotettujen nuorten ja käytösongelmaisten lasten parissa josta saimme vilkkaan keskustelun aikaiseksi. Vakuutuin että tällä naisella on sydän paikallaan ja hän tekee mielettömän arvokasta työtä. Itse samalla alalla työskennelleenä tunsin syvää sympatiaa ja aivan sydäntäsärkevää samaistumista kuunnellessani tuon tosielämän enkelin tarinoita työstään - sen vaikeuksista ja pienistä onnistumisen palasista. Jokin nyrjähti sisälläni kun tajusin tapahtumajonon, johdatuksen.
Mietin taannoin itseäni ja henkistä vahvuuttani: olen niin kauan kun muistan ollut itse tukipilari. Se henkilö jolle vuodatetaan murheet ja surut. Olen nostanut monta ihmistä ylös syvistä vesistä ja ollut vierellä pitelemässä kiinni kun toinen murenee palasiksi ja saanut hiljalleen palaset taas kasaan. Olen nähnyt, kuullut paljon ja kohdannut asioita, joiden kanssa monella on ollut vaikeuksia kestää -rankkoja juttuja, kriisejä ja pahoja tuulia. Kaiken tuollaisen jälkeen olen kuitenkin aina pysynyt itse henkisesti kasassa ja tiennyt, ettei minua kaada kuin tsunamin lailla iskevä, korkea ja vaikea aalto.

Yön pimeydessä, muutama viikko takaperin, istuskellessani parvekkeella, tunsin läsnäolon. Se hehkui sisältäni ja silloin ymmärsin että sisälläni on jotain todella vahvaa - ei mitään tietoa mistä tuo vahvuus on kehittynyt, mutta tuona hetkenä se värähteli voimakkaana, kuin omana olentonaan ja viime yönä muistin sen, juteltuani tuon taksijonon naisen kanssa. Minun tarkoitukseni on jollain tavalla jatkaa hänen työtään, viedä sanomaansa eteenpäin - jos ei fyysisesti kentällä, niin ainakin tilaisuuden tullen mediassa. Se, miten lämpimästi nainen puhui työstään, sen vaikeistakin asioista ja sen tekemisen tärkeydestä, tunkeutui sydämeeni jäädäkseen ja tiesin tehtäväni jonka aion muistaa ja toteuttaa.




Ihmisillä joilla on noin vahva kutsutumus henkisesti aivan älyttömän rankkaan työhön on pakko olla tuo sama olento sisällään, vielä omaanikin voimakkaampana. Heidän olentonsa koostuvat suuresta ja vauraasta annoksesta hyvyyttä, empatiaa ja rakkautta, joita he eivät pelkää jakaa haastavissakaan tilanteissa.
Siinä, taksijonossa, seisova nainen, oli aivan tavallinen ja vaikken nähnyt suuria siipiään missään, tiesin että edessäni seisoi monen nuoren ja lapsen oma enkeli, joka oli lähetetty nostamaan heidät niistä syvistä vesistä, joissa monet heistä ovat saaneet uida syntymästään asti. Pakasta jaetut kortit olivat heidän kohdallaan alunperinkin olleet kehnot, mutta tämän ihmisen avulla niistä rakennettaisiin vielä kestävä ja vankka talo, jossa ei ole huojumisen häivääkään. Siinä on minusta kaikki - ei tarvita isoja asioita vaan paljon, paljon pieniä jotka tekevät edes yhden lapsen/nuoren elämästä parempaa.

Silloin tulevaisuutta varten on jo voitettu.

"Vaikka nuoret haukkuisivat sinut pystyyn, olisit kuinka paska ämmä ja mitä ikinä vaan, loppujenlopuksi he arvostavat asettamiasi rajoja ylitse kaiken ja rakastavat sinua omana itsenäsi"

-Ci

*Kuvat: Meidän perhe-lehti&Riitta Heiskanen, IL

Kun katsot valokuvaa, mitä näet?

Valokuva - vanha, jo haalistunut paperi.

Pieni, sekunnin palasista koostuva hetki.
Ilme, ele, asento pinnalla mutta heijastuksia, häivähdyksiä syvemmältä. Kun katsoo tarkemmin, huomaa.

Silmät kätkevät ja paljastavat samana hetkenä, hymy kuoriutuu muoviseksi, asento kääntyy varautuneeksi.
Olemuksen pelokas huoku.

Katseessa näky haavoista,kolhuista, siitä suuresta, joka on muovattu välinpitämättömyydestä, ilkeydestä,sihisevistä sanoista.

Jokaisella tarina, oma taakkansa ja suojansa,
valon ja varjojen spiraali.
Kaikki tuo tallentuu hetkessä filmiksi, joskus jopa silmien toiselle puolen.

-Ci

"We are broken people living with loaded gun"

Talvi hengittää ja valitettavasti tunnen sen hivelevän niskaani,hieman kuin epämiellyttävän vieraan. Talvessa toki on paljon enemmän hyvää kuin syksyssä, mutta silti tahtoisin liittyä karhujen leiriin ja nukkua talviunet synkimpien kuukausien ylitse. Enkä tosiaan ole ainoa.

Myös ihmiset muuttuvat talvisin. Kun kesä hiipuu, katoaa osaltaan myös elämänilo. Kai tuon kaiken voi selittää valon määrän muuttumisella tahi sillä, että pimeys pakottaa asennoitumaan uudelleen, ajattelemaan, eikä olemisen keveys enää päde, niinkuin kesällä. Ne samat dilemmat joiden kanssa painiskelee syksyisin, nousevat taas pintaan ja olen nähnyt niiden nousevan myös ympäröivissä ihmisissä, lähes kaikissa. Joka puolelta puskee ongelmaa toisensa perään ja olen mielessäni usein lainannut Viikatteen sanoja: "yksi uupuu eikä oikein jaksa toinenkaan" - siinä kai kiteytyvät henkiset olot suomen talvessa. Kun kaiken tuon keskellä pidät itsesi henkisesti kasassa, on määriteltynä missioni tälle(kin) talvelle.

Viime päivät olet kelaillut paljon talvea monesta erilaisesta näkökulmasta, mutta yksi ajatus heti mieleen tullessaan, meni ylitse muiden ja se synnytti ajatusjanan, joka vei minut tosiaan hankien keskelle.
Nostan nimittäin hattua vanhan sukupolven - isovanhempieni sukupolven- sitkeydelle. Heillä on tasan tarkkaan ollut haastavammat olosuhteet talvisin, aikoina joina taloihin kärrättiin perustuskivetkin itse, mutta siitä huolimatta he ovat selviytyneet tähän päivään kertomaan tarinoitaan. Näin selvästi hetken ajan vanhan torpan, syvien kinosten keskellä. Talo oli hieman rempallaan, mutta pihapiirin navetan ja aitan kanssa muodosti selkeästi kodin. Sisällä paloi takkatuli, kynttilät ja lyhdyt kun sähköä ei ollut: vanha tarina, puut kannettiin ja vesi haettiin kaivosta. Lumet luotiin pihalta omatekoisella lapiolla ja paaleiksi puitu heinä kannettiin pieninä kasoina hevosille ja lehmille syötäväksi. Huopatossut narskuivat hangella ja pakkanen vaati veroaan jokaiselta, joka uskaltautui ulos.

Tuosta näystä inspiroituneena pohdin, että mitä nykyajan ihmiset sitten "valittavat" ja masentelevat talvisin - heillähän kuitenkin todennäköisesti on lämmin asunto jossa viettää talvi ja ruoka on haettavissa kaupasta. Oivalsin että ehkä tuossa helppoudessa piileekin se vastaus:aikana jona kaikki oli tehtävä itse, selviytyminen riippui pitkälti siitä työstä minkä ihminen teki puitteidensa eteen. Oli työtä kaikille ihan lapsesta lähtien ja perhe oli laaja yhteisö johon saattoi kuulua monta sukupolvea, vähemmän yksinäisyyttä ja syrjäytymistä siis.
Vaikka suomalaiseen kulttuuriin on kautta aikain kuulunut tietty alavireys ja puhumattomuus, luulen kuitenkin ihmisten olleen päällisin puolin henkisesti vahvempia - ei ollut aikaa miettiä liikaa kun elikoista oli huolehdittava ja se gaddääm katto korjattava kun se päästi taas lava-autollisen lunta sisään. Elämä oli vaatimattomampaa, mutta jollain kierolla tavalla kai myös onnellisempaa, haastavista oloista huolimatta.

Niin ja tokihan tässä on myös sarkastisen humoristinen puoli, sillä nuo olot ovat takuulla synnyttäneet yhden fraasin, jonka taas jokainen minun ikäpolveni edustaja on varmasti kuullut omien vanhempiensa suusta, hieman marttyyrimaisesti lausuttuna "Joka talvi oli 50 astetta pakkasta ja aina hiihdettiin vähintään 10 km kouluun"
Talven syvin olemus, I guess.

Nykyhetki, tuon orastavan talven mietinnän jälkeen on varsin mukava. Olen pitkästä aikaa Joensuussa ja tunnen taas olevani paikassa jossa minua arvostetaan ja tarvitaan. Liian pitkä tauko näkemisessä, liikaa etääntymisen tunnetta ja ikävää - taas jaksan muistuttaa itseäni siitä, miksi ajan tuon vittumaisen kuuden tunnin matkan yhä uudelleen ja miksi minua tarvitaan juuri tänä viikonloppuna juuri täällä. Se tuntuu kovin hyvältä huomata olevansa kaivattu <3

Eilinen ilta oli yhtä naurunpurskeiden ja ihmissuhteiden ruotimisen ilotulitusta kun naiseni kanssa saunottiin, kokattiin, juotiin ja puhuttiin taas maailmasta hetkeksi valoisampi.
Fever tietenkin piti katsastaa ja tuntui mahtavalta päästä tuohon "olohuoneeseen" taas pitkän tauon jälkeen. Märfh, kaikki tuo ihana saisi vaan olla Tampereella. Ilta meni letkeästi, lukuunottamatta nenää joka veti sisäänsä herneen - minulla taitaa olla vanha taito edelleen hyppysissä ihmisten kyrpiinnyttämisen suhteen.
"Arvostan rehellisiä naisia, sillä rehellisyys maan perii",vaan kas kummaa kun ladon faktaa lautasella, ei rehellisyys enää kelpaakaan. Palkokasvi sieraimeen kaverille ja mulle taas yksi rasti lisää seinään, that´s the deal!

Treella minua taas odottaa koti, joka sai viime viikonloppuna käymään monta vierasta kun juhlistettiin tupareitani - kiitos vain edelleen kaikille jotka pääkallopaikalla näkyivät. Elämän itsenäisyys on nykyään asia, josta nautin suunnattomasti ja tuo kämppä alkaa hiljalleen näyttää kodilta - juuri minun näköiseltäni pieneltä pesältä, jollaisen olen halunnutkin. Onni on koti, sanotaan ja allekirjoitan syvään tuon lauseen.

Tänään missioni on hyvin yksinkertainen: ottaa kaikki irti olemisen mukavuudesta, katsoa leffoja ja läskittää ihan hulluna hyvää ruokaa, niin jaksaa sitten ensi viikolla taas leikkiä ihmistä.

Siinä pieni valonpilkahdus tähän elämään, enempää en hetkessä voi toivoa <3


"Vedän ilmaa keuhkoihin, taas läpi filtterin, jatkan matkaa alamäkeen."

-Ci

p.s. Kaikki tässä blogimerkinnässä olevat kuvat ovat joko minun tai ystävieni ottamia, joten tekijänoikeudet ovat hyvinvoivat. (Niin, en tosiaan yhtään ole opiskellut menneellä viikolla tekijänoikeuslakia ja kaikkea siihen liittyvää,muhaha!)

Öisin hengitän ja elän myös pääni sisällä.

Jos olisin puu, mikä puu olisin?

Olisin tammi, uurtaisin juureni syvälle maahan, kasvaisin tukevaksi, kestämään tuulet ja sateet.

Väriloistoni syksyn tullen olisi vailla vertaistaan, niin, olisin kaunis.

Tuntisin lämmön oksissani ja tuulen suurissa lehdissäni, talvehtisin paksun lumipeitteen alla, nukkuen puiden unta, vain hetkeksi havahtuen pieniin askeliin, jotka narskuvat rytmikkäästi hangella.

Tahtoisin elää suuren kukkulan laella, kuulla itkut, naurut sekä elämän äänet.

Haluaisin että joku kaivertaisi sydämen kuoreeni ja pitäisi rakkaastaan kiinni.

Tahtoisin seistä todistamassa vuosisatojen vaihtumista, uurteiden hiljaisuutta, tuntea ja tietää ajan paino.

Kukaan ei saisi harventaa oksiani, koskea lehviini vaan minun täytyisi saada kasvattaa ja luoda uutta omassa tahdissani, vaikka sitten lehti kerrallaan.

Kun aikani tässä maailmassa olisi ohi, kuivuisin nopeasti ja kelottuisin, kaatuen sitten raskaasti maahan.

Ehkä minun jälkeeni tuolla samalla kukkulalla versoisi taimi, uuden alku, valmiina näkemään tulevaisuuden hiljalleen hiipivän taivaan katoksi.

-Ci

"You´re still a sleep"

As the light, washes over the morning rise,
You're still asleep, and that's all right,
I can be still, cause you look so sweet,
And beautiful, next to me.

And all my life,
I've been waiting for someone like you,
To make me smile,
You make me feel alive,
And you're giving me everything,
I've ever wanted in life,
You make me smile,
And I forget to breathe,
What's an angel like you,
Ever do with a devil like me.

You make me smile,
You make me smile,
You make me smile,
Smile.

Still in bed, sun is beating down,
In a hotel room, on the edge of town,
Wake up baby, it's three hundred miles to drive,
And the truck-stop preacher, well he says God is on our side.

And all my life,
I've been waiting for someone like you,
To make me smile,
You make me feel alive,
And you're giving me everything,
I've ever wanted in life,
You make me smile,
And I forget to breathe,
What's an angel like you,
Ever do with a devil like me.

SiXX.A.M.- Smile

Henkeäsalpaavan upea kappale höystettynä elämänmakuisilla sanoilla - en kai tule koskaan pääsemään tämän levyn kappaleista ylitse, sillä tuolta levyltä löytyy toinen toistaan puhuttelevampia sanoituksia ja koukkuja joihin kompastut aina uudelleen. SiXX.A.M:n nousu omalla henkilökohtaisella levylistallani vain jatkuu ja jatkuu. Well God is on their side,what else I can say?

-Ci

"You make me smile."

Hymyilyttää. Se on kummallista sillä periaatteessa kaikki on päin hanuria: valuuttapolitiikkani kusee, muutto edessä, kamat levällään, koulussa taas ensi viikolla saa paahtaa pää punaisena ja töitä on vähänlaisesti ja ne vähät ajoittuvat viikonloppuihin.

Tästä kaikesta huolimatta oloni on verrattain tyyni:stressiä toki hieman, mutta verrattuna siihen, miten voisin menettää yöuneni,saada vatsahaavan ja pyörtyä stressin takia, tilanne on varsin hyvällä pohjalla. Tässä huomaan nyt selkeästi eron ns. "vanhaan"minääni, jonka hormonitasapainoa keikuteltiin nuoralla kiitos pillereiden. Enää minun ei tarvitse tuntea tiukoissa tilanteissa kuristavaa tunnetta rintakehässä ja hyppiä seinille pienistäkin muutoksista. Nyt otan jutun kerrallaan haltuun, hoidan homman loppuun ja kohtaan seuraavan - asiat asioina, kuten sanotaan ja kas kummaa piponi ei kiristä. Asenteella pääsee vaikka kuuhun ja sitä ajatusta haluan vaalia, vesittämättä sitä turhalla stressillä.

Lisäksi aika kulkee aina eteenpäin samaa tahtia, se ei koskaan hidastu tai nopeudu toisin kuin ihmisen kokemus siitä. Vaikka välistä vaikeuksien edessä aika tuntuu pysähtyvän, kipupisteeltä tuntuva hetki menee ohitse ja ratkeaa aina johonkin suuntaan.

Ulkona on syysauringon valtakunta ja elämäniloni pilkahtaa pinnassa vielä ennen masentavinta ajanjaksoa. Tuuli tuntuu julmemmalta kuin kuukausiin ja pimeä syöksyy ylle nopeaan, onneksi ei vielä muutamaan tuntiin.


Ennen jäätävää kylmyyttä, talvea ja etovaa loskakeliä on mukava katsella värejä - vaikka inhoan syksyä, en voi olla ihastumatta yhä uudelleen tässä osassa Suomea vallitsevaan ruskaan. Se on keltainen, oranssi ja punainen - hehkuvan täydellinen, kunnes pakkanen repii värit irti ja polkee ruskan jalkoihinsa. Jos maiseman osaisin maalata, yksi suurimmista ja intohimoisimmista tauluistani olisi takuulla joku ihmiselämän kohtauksista juuri syksyn ruskanlehtien seassa. Tekisin taulusta niin syvän, mielenkiintoisen ja intensiivisen että katsoja tuntisi kylmän tuulen kasvoillaan ja kuulisi lehtien kahinan korvissaan

Tänäiltana tahdon löytyä kynttilöiden keskeltä, huopaan kääriytyneenä ja katsella hämärän sylissä elokuvan jos toisenkin. Arkea, niin kovin pientä, mutta sitäkin merkityksellisempää

Nonpoint: What a day, pauhaa stereoista vieressäni ja se kuvaa aika hyvin tunnelmaa. Istun kirjoittamassa tätä laatikoiden keskellä joissa parveilevat tavarat ovat yhtäkkiä ilmestyneet tietoisuuteeni paremmin kuin ennen - menin nähkääs kuvittelemaan ettei minulla ole niin kovin paljon tavaraa. Kuka hitto sitä on haalinut näihinkin pieniin neliöihin näin juuttaasti ja vielä minun alaisuuteeni? Toki tämä on varmasti pienin muuttokuormani koskaan, mutta siitä huolimatta se tuntuu taas parin vuoden jälkeen uskomattoman suurelta.

Anyhow,tänään sain viimein tarpeeksi aikaa, intoa ja pahvilaatikoita kasaan aloittaakseni mittavan operaation kasatakseni elämäni irtaimiston kannettavaan muotoon. Teemu kirkasti lisäksi päiväni tuomalla minulle jesaria ja pääsin ihan työnteon makuun kasatessani, lajitellessani sekä karsiessani materialismiröykkiötäni. Huomenna sama samba jatkuu ja viikon päästä hikoilen roudatessani noita laatikoita autoon ja autosta pois, uuteen asuntooni.

Muutan ensimmäistä kertaa elämässäni rivitaloyksiöön! Hauska nähdä miten kerrostalojen asukki asettuu rivitaloon, joka ajatuksena oli heti ensi hetkestä lähtien vallan kiehtova. Tähän kämppää lisäksi sisältyy kaikki se mitä tarvitsen: paikka pyykkikoneelle, paikka autolle, oma piha ja jopa sauna - siis enemmän kuin uskalsin toivoa! Nyt on jo havainnoitavissa, mistä löydyn talvipakkasilla lämmittelemästä ja kuulen jo sähkölaskuni lihovan ja röyhtäilevän.

Myös lenkkitossuni käyvät huutelemaan eteisestä kutsuvasti korvaani(ja aurinko paistaa silmääni!) joten on se vielä pakkailun päätteeksi vedettävä releet ylle ja juostava syysilmasta lämpimämpi.

Doris Day - Autumn Leaves

-Ci

Erobileet

Been there,done that, check!

Eroaminen ei aina ole selkäpiitä karmivaa, kaikkien henkisten voimavarojen äärimmilleen viemistä. Ei tarvita katkeria itkuja, tai draamakuninkaalliseksi kruunaamista. Joskus ero voi olla hyvinkin sulava siirtyminen pariskunnasta kavereiksi. Tottakai ero on sattunut kumpaankin meistä, niinhän ne aina, mutta asian hauduttua tarpeeksi pitkään hyvässä hauteessa, tajusi kumpikin sen olevan oikea ratkaisu.

Kahden vuoden jälkeen pystyn kokemuksella sanomaan, että tuo ihminen on kultaa, aivan ihana mies, mutta loppupeleissä ei minun mieheni.
Ollaan aina ex-mieheni kanssa tykätty shokeerata kaveripiiriä: heittää likaisen härskejä (inside)juttuja yleisesti, tarttua ideoihin jotka muista tuntuvat aivan päättömiltä ja etenkin kokea yhdessä asioita joista monelle nousee väistämättä kysymysmerkki pään yläpuolelle. Niin teimme nytkin ja omalle raflaavalle tyylillemme uskollisena, pistimme parisuhteemme nasevasti pakettiin Erobileiden merkeissä, joiden tarkoituksena oli osaltaan nostattaa hämmennystä ihmisissä, mutta myös kertoa heille, että heidän ei tarvitse olla huolissaan väleistämme.

"Voi saatanan apinat teidän kanssa, olette ihan kahjoja" oli paras kommentti jonka erobilesuunnitelmista saimme ja kahjon hauskoissa merkeissä nuo bileet menivätkit. Moni sulatteli ensin erobileiden tarkoitusta hetkisen mutta lopulta aiheesta saatiin aikaan hyvä keskustelu. Yhdet mahtavimmista bileistä koskaan, porukkaa oli sopivasti ja tunnelma muutenkin aivan katossa! Miljoonat kiitokset siis kaikille paikalla olleille, teitte illasta tajuttoman hyvän.

Tänään olisi sitten vuorossa viinan kittaamisen sijaan äpöstämisen kekkerit. Saa nähdä mitä saadaan Teemun kanssa aikaan:kannetaanko pöytään kunnon gourmet-ateria vain karrelle palaineita kikkareita. Itse veikkaan tietenkin ensimmäistä, sillä kun kaksi näin hyvää kokkia lyö ontot päänsä yhteen, ei lopputulos voi olla kuin maistuva!

Ahdistus kolkuttelee takaraivossa, mutta yritän olla ojentamatta sille avaimia ja keskittyä makaamaan iltaan asti. Päivää tästä ei enää saa, mutta senverta lepakko olen, että yö saattaa toimia. Olen myös iloinen siitä, ettei tämä päässäni hakkaava ääni johdu millään tavalla erosta, saati erobileistä.

"Kylpyhuoneessasi yöllä puoli kaksi kun kaikki muut jo nukkuvat on sinun hetkesi. Olla vallassa olla olemassa, lamppu katossa on hetken valoisampi. Olet vallassa, olet olemassa, kipu rinnassa on hetken selkeämpi ja olet elossa"

"Minä lauluni lasken,
suruhunnuksi juhlaan,
tarinaan jää virhe
tuo morsian ei oo mun.
Tanssikaa te vieraat, laulakaa,
juokaa,
häävalssi mollissa kaikuu" -Happoradio

-Ci

New page and differend view

Maanantai 19.9

Katselen tylsistyneenä, lähes nukahtaneena opettajamme selityksiä videokameran käytöstä. Olen ihminen joka oppii asiat tekemällä, käytännössä ja teoriapuhe teknisistä laitteista aiheuttaa itselleni välittömän hiusten heilahduksen, asian syöksyessä yli tajuamiseni rajan.

Kamera käteen ja säätämään, on se tyyli jolla itse lähtisin lähestymään asiaa joten voinette arvata että nimenomaisena hetkenä mieleni huitelee kaikkialla muualla kuin opettajan jorinassa. Muutenkin tämä maanantai on lähes käsinkosteteltavan jähmeä sekoitus liiasta unen määrästä johtuvaa koomaa ja yli hilseen menevää puhetta. Tänään en vaan kykene oppimaan mitään, aamen.

Syksy on syöksynyt valtaan voimalla, jonka näkee helposti vain vilkaisemalla ulos. Ruska on vallannut maiseman,sade piiskaa maata ja ihmiset alkavat kiskomaan palttoita päälle. Inhottavaa, märkää ja kylmää. Huolimatta siitä, että olen syksyn lapsi, vuodenaikana olen aina eniten vihannut juuri syksyä - kaikki alkaa lipumaan horrokseen ja oma mieliala masentuneeseen pysähtyneisyyteen.

Kiitos kouluni pysyn kuitenkin järjissäni myös arkielämässä joka tulee pian muuttumaan radikaalisti. Taas kerran kerään oman elämäni palaset uudestaan kasaan ja vaikka pään sisällä ei tule vielä pitkään aikaan olemaan tasaista ja seesteistä,toimimisen avulla pääsen eteenpäin. Jopa negatiivisilla tapahtumajonoilla on aina tarkoituksensa ja onneksi karma huolehtii myös tasapainosta.

Miljoona käytännön selvitettävää asiaa yrittää koukkia itsensä stressipisteiden nostajaksi, mutta käsittelyyn päästän vain yhden kerrallaan. Tuolla tavalla pääset kummasti eteenpäin ja pian huomaat olevasi savottasi puolessa välissä ja viimein voiton puolella. Elämä on jatkuva taistelu jossa voittamisen jokainen määrittelee itse - onneksi jääräpäisyydellä pääsee ylitse vittumaisimmankin muurin.

"Ajatus luistaa yhtä nopeasti kuin pulkka ilman pohjaa" - Ville

Sosiaaliset suhteet ovat myös omiaan pitämään pään nykyhetkessä ja pakottavat siirtämään syysmasiksen ja stressin taka-alalle. Kuluva viikko tulee olemaan aika sosiaalinen, pitäisi nähdä montaa eri ihmistä ja käsitellä myös se tosiasia että yksi parhaista ystävistäni lähtee taas maailmalle kahdeksi kuukaudeksi. Heidi on vuosien aikana hienoilla kertomuksillaan päästänyt minutkin nojatuolimatkoille mitä hienoimpiin paikkoihin ja nostattanut pintaan itselläni pitkään uinuneen kaukokaipuun, hingun lähteä katselemaan maailmaa. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, starttaan itsekin ulkomaille vuoden 2013 alusta. Visiointi on puoli nautintoa ja myhäilen lämpimästi suunnitelmalle joka toteutuessaan on yksi elämäni hienoimpia. We´ll see miten käy! Vielä en uskalla tuota suunnitelmaa sanoa edes ääneen kuin muutamalle ihmiselle, saati kirjoittaa ylös, sillä konkretisoituessaan se on jotakin tajuntani räjäyttävää!



Keskiviikko 21.9

Kaikista edellisistä bloggauksistani poiketen niputan tähän postaukseen 2 päivän tunnelmat ja tarinat, sillä nyt teksti soljuu hyvin ulos pääkopastani, toisin kuin eilen.

Koomasta selvittyäni pääsin eilen vihdoin videokameran käytön ihmeelliseen maailmaan käytännön asteella. Tehtävien ollessa sinällään varsin yksinkertaisia, päästimme myös luovuuden kukkimaan joka johti siihen että iltapäivä meni repeillessä ja hajoillessa mitä villeimmille ideoille. Kuvasimme mm. Lórealin shampoomainosten hiustenheittelyt sekä teen juomisen Radiotalon(luokkatilamme) pervoimmasta, mulkun muotoisesta mukista. Lisäksi jokainen vuorollaan pääsi avautumaan päivän levottomuudesta sekä tehtävien yksinkertaisuudesta. Tästä voinemme yhtälönä laskea sen, että tuottamastamme materiaalista tuli yksinkeraisen tyylikästä mediakermaa. (Lukekaa: päätöntä sontaa)

Tänään palaamme hengetuotoksiin ja katsomme luokan kanssa lävitse joka tiimin kuvaukset. Siinä hujahtaa pitkälti koko päivä ja iltapäivästä kirmaan kotiin vastaamaan teen kutsuun Hannelen kanssa. Häntä olen viimeksi nähnyt synttäreilläni kuun alussa joten odotan iltapäiväsufeilua innolla. Hanneleen tutustuin alunperin Krav Magan kautta ja yhteydenpito jäi sittemmin päälle kun huomattiin että samoissa ajatuskuplissa meillä vilisee huumorintaju, elämänasenne että osittain myös musiikkimaku. Hannelen seura on kyllä aina päiväni piriste.

Illalla olisi sitten tarkoitus vetää kumpparibuutsit jalkaan ja suunnata opistolle Syysriehaantumaan. Mielenkiinnolla odotan millaisen menon leipovat keskiviikkobiletykseen erikoistuneet opiskelijat joille annetaan vapaat kädet suunnitella tapahtuma alkoholilla höystettynä. Rairai,kai pitäisi sanoa!

Viikko onneksi jo puolessavälissä, kyllä tästä tämänkin pienen ihmisen elämä vielä urkenee...ehkä!

-Ci

Things get damaged,things get broken

Kulminoituminen persoonallisuuden muutoksessani on nyt saavutettu, olo on kuin kirjalla jota selataan huimaa vauhtia eteenpäin. Vielä en tiedä miltä aukeamalta löydän itseni, mutta sillä ei kai matkan kannalta ole oleellisesti väliä. Ajoittain huomaan kompuroivani noihin sivuihin ja toivon osaavani horjahtaa niin etten syöksyisi maahan täyttä vauhtia. Asiat muuttuvat nyt nopeaan tahtiin enkä ole varma millä sivulla tällä hetkellä olen. Syysmasennus ja jumalaton levottomuus nakertavat takaraivoani ja yritän epätoivoisesti hukuttaa ne koulutehtäviin. Tiedän tästä syksystä tulevan taistelu, jossa on vain häviäjiä - aivan kuin shakissa jossa peliä on juuttaan vaikeaa jatkaa kuningasparin kuoltua, sillä peli menettää merkityksensä tuona hetkenä.

"I was on the wrong page
Of the wrong book" - Depeche Mode

Mutta show must go on:viime torstaina täytin 23v. ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani en miettinyt ikääni pätkääkään koko illan, saati viikonlopun aikana. Päinvastoin tuntuu hyvältä olla 23-vuotias. Olet vielä oikeasti nuori, kaikki elämän ovet avoinna, mutta hiljalleen myös vanhempi sukupolvi alkaa nähdä sinut: et ole enää täysi räkänokka jonka voi sivuuttaa ikänsä takia lähes missä vaan. Ainakin työelämässä olen huomannut, että 20-vuotiaat ja alle ovat ikänsä puolesta helppoa kauraa ikärasismille joka ei ulotu vain 50+ osastoon. Lisäksi ikäkriisi itsessään on tässä vaiheessa varsin turha, sillä olen oikeastaan aina halunnut olla juuri tämän ikäinen.

Perjantaina sitten juhlistettiin vanhenemistani ja valehtelematta voin sanoa nähneeni parhaimmat synttärit ikinä! Nuo kemut olivat tervetullut ja kaivattu virkistys.

Kämppä oli täysi jengiä, boolia oli riittävästi, ihmiset ihanat toivat pyytämättä nyyttärisyötäviä ja musiikki pauhasi - JUURI niikuin kunnon kotibileissä kuuluukin! Naapuri oli tosin jossakin välissä käynyt kyselemässä volan alentamisen perään mutta en oikeastaan omista muistikuvia siitä oliko nuppia käännetty alaspäin vaiko juuri vastakkaiseen suuntaan. Olen todella iloinen että noin jumalattoman moni pääsi synttäreilleni: meitä oli parhaimmillaan tässä kämpässä n.20-25 henkeä joten voinette arvata ettei elämän ääntä puuttunut! Eniten kuitenkin sydäntäni lämmitti notta nekin jotka arkailivat tulla ensiksi, uskaltautuivat kuitenkin paikalle <3 Se merkitsee minulle paljon ja viestii välittämistä. Kiitos edelleen <3


"My dream has always been the same since I was a kid, to somehow show people life through different -colored lenses. Now more rhan ever I feel it´s important to see that way" -Nikki Sixx

Olen lueskellut paljon prinsessalta synttärilahjaksi saamaani kirjaa Nikki Sixx:istä ja päässyt Heroiinipäiväkirjojen jälkeen taas uudelle matkalle tuon kiehtovan miehen päänsisäiseen maailmaan. On uskomatonta miten huumeiden,mielenterveysongelmien jopa kuoleman rajojen tuolla puolen käynyt mies on edelleen elossa ja luo musiikkia joka saa itselläni joka kerta niskavillat nousemaan pystyyn. Lisäksi hän valokuvaa ja kirjoittaa kaikesta tästä kirjoja jotka käsittelevät hyvin henkilökohtaisia, raadollisiakin aiheita. This is gonna hurt-kirja on kertakaikkisen parhaimmillaan juuri englanniksi, enkä koskaan halua lukea siitä suomennosta.


Jos The Heroin Diares:illa oli vaikuttavia sävellyksiä(ja niin kuinka monelle kirjalle on soundtrack?), This is gonna hurt, levy on tajunnanräjäyttävä pläjäys jossa "kauheinta" mielestäni oli svengaavan, jopa runnovien kappaleiden jälkeen pelkästään pianon ja upean äänen keinoin vaikuttavaksi saatu Skin
joka pudotti itseni täydellisesti. Itkin valehtelematta puolintuntia putkeen pois kaikki kerääntyneet itkut, enkä edelleenkään kykene kuuntelemaan kyseistä kappaletta itkemättä. Ai kamala, aivan kuin joku olisi vetänyt tuplan auki!

-´Cause they don´t even know you,all they see is scars. They don´t see the angel living in your heart. Let them find a real you buried deep within. Let them know with all you got that you´re not your skin




Kuinka monesti tuomitsemmekaan ihmisiä tuntematta heitä oikeasti? Kuinka monta kertaa tuomiomme osuu oikeaan, edes pinnallisesti? Kun tuntee ihmisiä joista itse tiedät heidän kantavan mukanaan tuota Sixx Am:n mainitsemaa enkeliä, tuntuvat ulkopuolelta tulevat tuomiot, ennakkokäsitykset ja haukkumiset niin kovin pinnallisilta ja turhilta. Pinnan alta voi löytää aivan uudenlaisen maailman kunhan vain riisuu laput silmiltään ja unhotaa ennakkoluulonsa hetkeksi - tiedän sillä se on tapahtunut itselleni useita kertoja.

Hitto, tuo aika juoksee taas. En ymmärrä miten aloin tuottamaan tekstiä itselleni helvetin epätyypilliseen aikaan eli aamulla 6, jolloin normaalisti aivotoimintani on zombien tasoa. Nyt kello on kuitenkin senverran että minun täytyisi tässä jaarittelun sijaan alkaa buustaamaan aamuisia toimia. Ehkä tämä levottomuus ja syysmasennus tästä vielä hellittää, huh -,-

-Ci

Rautakankia

sekä pari naurunpurskahdusta on saattanut päästä ilmoille koulussani tässä lähiaikoina.

Olen ollut opintiellä 2 viikkoa ja voin kertoa opiskelun olevan ihanaa vaikka se onkin alaa, josta minulla ei ole ennestään minkäänlaista hajua. Halusin kuitenkin oppia uutta ja olen pitkästä aikaa innostunut ottamaan opetusta vastaan. Samaan aikaan kuitenkin saan tehdä paljon töitä oppimiseni eteen sillä minulla, toisin kuin monilla muilla, ei ole taustaa media-alan parissa sitten yhtään. Onneksi tausta ei ole määrittävä tekijä, vaan kaikille annetaan yhtälainen mahdollisuus kehittyä ammattilaiseksi.

Nauhoitusten tekeminen oli yllättävän vaikeaa, sillä vaikka olen pelleillyt miljoonia kertoja videokameralle ja ollut ties missä höpöttämässä ties mitä, on radioeetterissä, sekä tv-kameran edessa oleskelu aikalailla toisesta maailmasta. Pikkuhiljaa kuitenkin jännitykseni asiasta hälvenee ja luulen että sen jälkeen alkaa jäätäminen nauhoituksissakin helpottua.

Myös uusia ihmisiä on tullut elämääni monta. Keväällä haaveilin siitä, miten kaveripiirini kasvaisi ja uudistuisi, saisi uutta virtaa ikäänkuin - vaikka koulua ei ole ollut kuin pari hassua viikkoa, tiedän juuri tuon asian tapahtuneen,yhtäkkiä, huomaamatta ja se saa minut usein hymyilemään itsekseni. Hieman äänekkään ja impulsiivisen persoonani vuoksi, huomaan että seuraani valikoituvat ihmiset omaavat samanlaista asennetta elämään ja ovat hyvin usein myös vinoutuneen ja pervon huumorin ystäviä. Heiltä myös sain parhaan kommentin itsestäni vähään aikaan: "Teikäläinen on tuollainen `all over the place´-tyyppi joka tullessaan täyttää persoonallaan koko huoneen" Läskiksikin voisi luulla, mutta ei, son se persoona ;>

Saa nähdä säilyykö yhtäkkiä muodostunut neljän ässän ydinporukka samanlaisena, kun Lehti- ja Radio&tv toimittajat haarautuvat omille opinteilleen, näiden kolmen viikon yhteiselelyn jälkeen. Onneksi tuossa porukassa on 50-50 tilanne, eli kaksi radion ja kaksi lehden puolella jolloin samaa perverssiä asennetta on kummassakin ryhmässä.

Tajusin juuri että ensiviikonloppu on minun:vanhenen jälleen vuodella. Uskomatonta että siitä on vuosi kun hypittiin pienellä, mutta niin energisellä porukalla pitkin Tabubarin tanssilattiaa. Sinä iltana fiilis oli aivan täysin Jukkapojan Silkkii-kappaleesta lainatakseni: "Dekin takana mun lemppari DJ ja se soittaa meille vain hyvii biisei,enkä vois toivoo parempaa seuraa"
Tänä vuonna kekkereistäni tulee kahta isommat, sillä kaveripiirini on sävykylläisempi kuin koskaan ja luullakseni meno sen mukaista.

Eilisilta oli täynä höpötystä, naurua ja tanssimista. Heidin luona olleet bileet alkoivat monipuolisella kokoonpanolla, mutta kumma kyllä, tällä(kin) kertaa baariin suuntasi vain tehokolmikko. Etkot olivat kuitenkin mukavimmat aikoihin ja oli hauska nähdä ihmisiä alkuperäisestä Tampereen kaveripiiristäni.

Reitti kulki Ylä-Alen kuumuuden kautta hyppimään Rodeoon, jossa totesin, että revin hyvin äkkiä pääni irti, sillä liikenteessä oli valitettavan paljon toinen toistaan tyhmemmin käyttäytyviä teinejä. Kertokaahan minulle mitä hienoa on lähteä baariin vesirajaa myötäilevällä mekolla, korkokengillä ja huolitellulla tukalla, vetää älyttömät persekännit, oksentaa pitkin vessaa, kaatuilla ympäriinsä paikkoja vilauttelemassa sekä käyttäytyä aivan täyden nartun tavoin?
Kun ajoittain katseli porukkaa tanssilattialla ulkopuolisen silmin, olo oli kuin H&M:n kuvastoa selaillessa: vaatteet olivat kopioita toisistaan ja näyttivät kaikki hyvältä jos tarkoitus on näyttää huoralta,vajaaälyiseltä tai maastoutua tapettiin. Näiden näkökulmien valossa, illanvietto Rodeossa päättyi semi nopeasti, matka jatkui ja Suskunkin hermoista säästyi suiroja.

Klubilla sen sijaan jo hienoiseksi mielikuvaksi muodostunut meininkitakuu jatkui ja huokasin mielessäni kävellessäni Klubin ovesta sisään: karman kiitos, musiikkia ihmisille. Tunnelmastamme tuli hetkessä poreilevaa tanssilattian kulutusta jollaisena se jatkui pilkkuun saakka.

Joraaminen - siinä yksinkertaisuudessaan terapiamuoto jolla itse pääsen sfääreihin, joista osittain koostuu mielenrauhani. Jorata täytyy päivittäin vaikka sitten vain luurit korvilla itsekseen, no can do!

Trust me,music is a key.



-Ci

"It´s friday, I´m in love!"

"Devil in a church"

A moment forever...never.

Jostain syystä syksy on tänä vuonna saapumassa arvaamattomampana kuin koskaan ennen. Niin arvaamattomana, että välistä tekisi mieleni vaan kiukutella ajatukselle kaiken muuttumisesta. Olen nyt uudella polulla, menossa oman elämäni tuntemattomaa kohti, mutta askeleeni eivät taitu keveästi. Paljon on harteilla ja vaikken epäilekään asioiden järjestyvyyttä ovat suuret muutokset aina jollain tavalla kipeitä. Ne koettelevat, satuttavatkin, mutta loppujenlopuksi niillä on tarkoitus.

Onnekseni pääsin kouluun ja vielä opiskelemaan alaa joka tuntuu elävän ja hengittävän minussa jo nyt - saan vihdoin tehdä sitä mitä sisimpäni on aina halunnut tehdä: kirjoittaa, maalailla asioita puheen keinoin sekä luoda. Vanha kollegani sanoi asian joka lämmitti sydäntä: olen muuttunut ja elekielessäni,puheessani sekä kaikessa ulosannissani on jo toimittajaa. Sellainen haluankin olla, mennä täysillä kiinnostavia asioita kohti ja jakaa niitä muidenkin nähtäviksi - koettaviksi.

Lisäksi sanomansa on syvää totuutta. Kaikille persoonallisuuteni muutokset eivät ole olleet positiivista kauraa mutta pääasia että olen itse tyytyväinen, sillä loppujenlopuksi minun luonteeni kokonaispakkauksena ansaitsevat ihmiset pysyvät mukana myös muutoksessa, jos niin haluavat. Toiset karsiutuvat, mutta after all: Don´t worry, I´ll find someone like you.

Tämä näkövinkkeli on juuri se mitä tulen opiskelussani tarvitsemaan sillä nyt myös niillä kaikkein pienimmillä asioilla on väliä. En enää koskaan halua herätä huomaamaan eläväni jatkuvasti tulevassa, ilman kykyä keskittyä hetkeen. Tämä kesä on muutoksineen todistanut sen, miten paljon enemmän saat elämästäsi irti kun näet asiat hetkissä, et ainoastaan suorituksena ja päämäärinä.

Lueskelin vanhoja tekstejäni ja oikein kurkkua kuristi se, millainen suorittaja sitä onkaan ollut: tuon pitää onnistua, tuon pitää hoitua määräaikaan mennessä ja tuota nyt ei ainakaan saa unohtaa - ei ihme että koko elämänsä kirjoittanut tyttölapsi jättää luomisen ja antaa sen hautuatua kiireen jalkoihin kun pää ja sielu ovat huomisessa.
Toki välistä elämä on hektistä ja asioita täytyy suunnitella etukäteen, mutta jos elät koko elämäsi tulevassa, sinulta menevät monet kokemisen arvoiset asiat ohitse aivan nenäsi alta, ilman että huomaatkaan niiden olevan olemassa. Hrrr...

Tämä aamu on ollut oudon energinen siihen nähden, että unta kaappiin on kerääntynyt vain muutama hassu tunti. Istun sängyllä, läppäri sylissäni ja katselen kahta sohva-asukkiani suorastaan hellästi: nuo rakkaat vain ovat ihmisiä täynä kultaa, timantteja ja paskaa oikeassa suhteessa. Jos tiedätte, että elämässänne on moisia pakkauksia jotka saavat aina olonne tuntumaan hyväksi, pyydän, kertokaa se heille, sillä loppujenlopuksi ihmissuhteilla vain on pirusti väliä.

Kaiuttimistani virtaavat ulos raskaat mutta haikeat sävelet. Kuuntelen taas erästä vanhaa lempibändiäni ja koen löytäneeni yhteyden heidän musiikkinsa pitkän tauon jälkeen. Jollain tavalla tämä melankolia sopii oikein hyvin hetkessä olevaan tunnetilaani. Taas tarvittaisiin Juttaa sanomaan minulle eilen monta kertaa kuullut sanat: "Susku turpa kiinni ja lakkaa ajattelemasta, se ei nyt sovi sinulle!" Yep, kellään tietoa mistä saa on/off kytkimiä ajattelun lopettamiseksi, edes hetken ajaksi?

No more to say, musiikki puhukoon puolestaan.

Sara - Yhtenä iltana "Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois. Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois. Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois. Yhtenä iltana vannoisi rakkauttaan, yhtenä iltana maailma ois kohdallaan. Yhtenä iltana aikuiset lapsia ois, laulaa ja leikkiä maailma vieläkin vois."

Volbeat - We "I remember a time I believe I was fine, but inside my heart broke down in two.
Something inside starts to burn like a fire and I knew it was you" <3

Virtauksia tunneista

Adele - Set fire to the rain

'Cause there's a side to you that I never knew, never knew. All the things you'd say, they were never true, never true. And the games you play, you would always win, always win.


Jos osaisin, soittaisin tuon biisin pianolla, huilulla, kitaralla, millä tahansa instrumentilla jolla pääsisin lähemmäs sen ydintä. En voi kun kuunnella ja yrittää tapailla jotakin säälittävää laulun tapaista sen muassa jonka suhteen usein luovutan ja kaiken tuon sijasta...no fiilistelen joka solullani. Saatan laskeutua makaamaan keskelle olohuoneemme suloisenpehmeää plyysimattoa, pistää silmät kiinni ja antaa tajunnan virrata. Ehkä sekin on omalla tavallaan biisin aina uudelleen kokemista

Tuon naisen ääni on jotain niin uskomatonta, että välillä kappaletta kuunnellessani jumiudun itseeni ja melkein unohdan hengittää. Set fire to the rain palauttaa mielenmaisemat, joita kaiken härvellyksen keskellä unohdan ajoittain tuijottaa ja miettiä.

Palaan usein kesään, sen tuoksuihin, tuntemuksiin ja ääniin. Yritän pimeimmänkin talven keskellä muistaa tuntea miltä lämmin tuuli tuntuu iholla, nurmikko jalkojen alla, hiekka hiuksissa tai järven sileäksi huuhtomat kivet käsissä. Tuo kaikki on tärkeä ympäristö etenkin kaamoksen aikaan ja olen taas löytäny uuden kappaleen jonka avulla pääsen pois tästä maailmasta.

Tuo pätkä lyriikkaa lisäksi kiteyttää skeptisyyteni muistutuksen siitä miten vaikeaa toisen ihmisen edes pintapuolinen tunteminen on ja mitä liiasta luottamuksesta seuraa. Onneksi minulla on elämässäni ihmisiä jotka jaksavat hetki,päivä,viikko, vuosi toisensa perään todistaa olevansa tuon kaiken arvoisia, sen sijaan että käyttäisivät luottamustani satuttaakseen minua. Suojamuuri on hyvä olemassa ja joidenkin ihmisten kohdalla se on vain pidettävä visusti ylhäällä.


Valvoin taas viime yön, onnekseni hyvässä seurassa. Olen alkanut tuntea yöt todella omaksi valtakunnakseni. Ollessani vanhempieni luona, livahdin kahden aikaan aamuyöstä terassilleen vain istumaan, lepuuttamaan silmiäni aidossa, katuvaloilta suojatussa pidemydessä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Olin täysin unohtanut miten maalla voit kuunnella hiljaisuutta ihan eri tavalla mitä kaupungissa koskaan: täällä hiljainen on etäistä autojen kohinaa ja satunnaista linnun liverrystä: maalla hiljaisuus on...kaikkeen kietoutuvaa, täydellisen vangitsevaa, ajoittain jopa painavaa,tiedättehän? Joidenkin ihmisten on vaikea käsitellä hiljaisuuden painoa, täytyy aiheuttaa ääntä kun hiljaisuus "särkee korvia". Minun ei tarvitse, käyn vain istumaan, vedän polvet syliini ja hengitän tuskin kuuluvasti. Silloin yksinäisyys on kauneimmillaan, tahdottua, toivottua. Tulee tunne siitä että olet yksin koko maailmassa koska sinä hetkenä maailma nukkuu ja ainoastaan sinä olet valveilla aistimassa hiljaisuuden.

Ensi viikolla ratkeaa moni asia syksyni suhteen, mutta uskomatonta kyllä, en vaan jaksa stressata. Aiemmin olisin ollut mahahaavan partaalla nykyisestä tilanteestani, ehkä masentunutkin, nyt vain...jotenkin luotan. Luotan että löydän tien, polun tai vaikka kivikkoisen kinttutien, aina jotain mikä vie minua eteenpäin. Jokaisen kiven ylitse haluan astua omin jaloin, mutta tasapainon horjuessa, olen kiitollinen käsistä jotka pitelevät pystyssä.


Would you know my name
If I saw you in heaven?
Will it be the same
If I saw you in heaven?
I must be strong, and carry on
Cause I know I don't belong
Here in heaven.


Nyt täytyy saada musiikkia ja plyysimattoa tänne, koitti sen aika.

-Ci

I´ll never learn to obey

Tämä kesä, voi mikä tapahtumien manifesti!
Olen elänyt enemmän kuin yhteensä menneen vuoden aikana ja tiedän tällä kaikella olevan tarkoituksensa: juuri tämä kesä, juuri nämä ihmiset lähelläni, juuri nämä tapahtumat ja asiat - hiljalleen alan hahmottaa sitä mihin elämä on minua seuraavaksi viemässä. Olen myös itse muuttunut, kasvanut uuteen suuntaan, avannut silmäni, kyseenalaistanut omia pinttyneitä arvojani, näkökantojani sekä tutustunut itseeni uudestaan. En edellenkään ole vinksahtanutta hullua kummempi, mutta asteen onnellisempi hullu? Kyllä vain, sitä on kannattanut tavoitella.

Nyt tiedän selvemmin sen, mitä tahdon elämältäni ja mitä en. Uranvaihtooni on aktiivisesti lyöty nyt toista vuotta kapuloita rattaisiin yhdeltä jos toiselta suunnalta joten on aika korottaa panoksia. Yhteiskunta ei saa määritellä minua ja sitä mitä elämälläni teen. Aloitan oman arkeni rakentamisen uudelleen pienistä palasista ja menen juuri sinne minne haluan vaikka sitten väliaikaisen työttömyyden ja toimettomuuden kautta. Se toki tarkoittaa rahallisesti vaatimattomampaa elämää mutta onneksi olen penniä venyttänyt ennenkin ja kehittynyt siinä arkielämän mestariksi joka budjetoinnilla pystyy elämään sellaista elämää kuin haluaa tarvitsematta tinkiä itselleen tärkeistä asioista. Kaikkea ei voi saada, mutta in the end - tarvitseeko?

Sicilian matkasta en tässä kirjoita sen kummempaa, sillä siitä on tulossa täysivaltainen matkapäiväkirja, kunhan saan moisen väännettyä loppuun. Sen vaan kerron että vaikka Finnair meni totaalisesti arvostusasteikossani vessasta alas sinne "annan mieluummin karhun kopeloida"-osastoon (kiitos vaan prinsessalleni mainiosta toteamuksesta!), itse matka, ihmiset, maisemat ja ennenkaikkea ILMASTO pyyhkivät pois viikoksi mielestäni kaikki huolet.

Palasimme Siciliasta 19.7 eikä taaskaan kauaa mennyt kun olin jälleen menossa. Seuraavana päivänä suuntasin askeleeni Särkänniemeen muuttumaan jälleen lapseksi joka silmät innosta loistaen käy laitteen jos toisenkin lävitse. Vielä kun seurani oli helposti innostuvaista, välitöntä ja kahjoa, ei reissusta hauskuutta puuttunut. Pelokkaiden ilmeidensä seuraaminen jonottaessamme Tornaadoon oli itselleni myös parasta stand-upia hetkeen ja myhäilin tyytyväisenä paskamaisuudelleni - minun kanssani lupaukset kun pidetään tahi itketään ja pidetään, jokainen saapi ihan itse valita ^_^

Särkästä selvittyäni hyppäsin junaan ja kiisin kohti Joensuuta, Jutan maisemiin. Matka meni mukavasti lukuunottamatta jumalattoman nopealla temmolla tekemääni junanvaihtoa jossa sai juosta ihan pää hiessä. Helvetin VR ja sen myöhästymiset, antaisivat edes Venailla
Rauhassa,prkle!



Sittemmin päästyäni seuraavaan junaan sain vaunukaverikseni mukavanoloisen naisen jolla oli mukanaan Espanjan vinttikoira nimeltä Belle. Suloinen, suuret silmät ja siron ulkomuodon omistava utelias koira kaunotar tuli nuuskimaan meikäläistä, eikä sitä sen koommin tuon matkan aikana kauheasti hetkiä ollut, milloin en olisi häntä rapsutellut. Omistajansa kanssa juteltiin koiran omistamisesta ja sain tietoa löytökoirista sekä siitä löytökoiratarhasta josta Belle oli alunperin nykyiselle omistajalleen päätynyt. Minua koiraihmisenä lämmitti huomata miten paljon pahaa elämässään kokenutta koiraa rakastettiin täydestä sydämestä ja annettiin koti jonka jokainen koira ansaitsisi.



Joensuussa meininkiä riitti ja kolmena iltana notkuimme kantikseksi muodostuneessa Fever baarissa, jossa riittää mielenkiintoisia ihmisiä sekä mainiota läppää jopa henkilökunnan kanssa heitettäväksi. Kuiteista taiteltiin milloin truusuja, apinoita kuin ankkojakin ja läppä oli sen mukaista! Myös Kata pääsi paikan päälle lauantaina ja ainoa mikä hermojani kiristi oli erään apinan "Hey I´m He-Man, I can FLY"- tyyppiset yltiöraivostuttavat kännit joiden takia sain leikkiä loppuillasta lapsenvahtia. No, eipä tullut seuraavana aamuna särkylääkettä vaan käsky pitää turpa kiinni ja laittaa sipuli takaisin tyynyyn - sitä kun saa mitä tilaa, HÄHÄ!


Jumalattoman koomaisen ajomatkan jälkeen päästiin takaisin Tampereelle, jossa en taaskaan hengaa kovin kauaa - tänään on nähkääs luvassa parituntinen terapiasessio kirjoittamisen muodossa kun matkustan junalla Helsinkiin ja sieltä Nummi-Pusulaan porukoideni luo. Siellä heidän asuntonsa on ollut jo pitkään täysin koti, ilman muuttolaatikoiden häivääkään. Mukavaa päästä viettämään aikaa vanhemman polven kanssa - en ole nähnyt vanhempiani taas kuukauteen ja etenkin äidin kanssa on paljon juteltavaa <3

Eiköhän se ole taas uusi viikko - roar sentähän!

-Ci

"Mikä eteen kun juttusi ei toiminutkaan"

"ainakaan et saa käydä luovuttamaan, luova tauko on paikallaan, kautta meditaation saavutetaan toteutus uusi, uuteen toiminta suunnitelmaan, se vain odottaa toteutumistaan" -Soul Captain Band

Olen suhteellisen tunnettu ihmisenä joka on aina tiennyt mitä tekee, mitä haluaa ja mihin pyrkii. Olen lapsesta asti ollut sellainen: kehittänyt suunnitelman ja painanut täysiä määränpäätäni kohti. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni on edessä kuilu, jonka ylle olen jo sarjakuvamaisesti juossut, sitä ensin huomaamatta ja nyt -kuten kaikki tietävät- ei ole kuin kaksi vahtoehtoa: juosta niin kovaa että pääset ylitse, tai lopettaa juokseminen ja tehdä vapaapudotus. Hassua että juuri nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni en tiedä mitä tehdä!

2/3 hakemistani kouluista totesi tylysti minun olevan epäsopiva heille opiskelijaksi:tiedätte miten se tuntuu aina yhtä mukavalta, etenkin kun sinua lynkataan jo toista vuotta peräkkäin. Yksi kortti olisi vielä jäljellä, mutta sen kortin kääntöä saan odotella loppu kesään ja sinä aikana minun olisi valittava huonomman ja vielä huonomman väliltä, jos en uskalla jättää peliä yhden kortin varaan. Jokaisessa vaihtoehdossani tuntuu olevan kymmenen "muttaa" ja mieleni kehittelee yksi toisensa jälkeen vain idioottimaisempia ideoita asiain ratkaisuun. Tuntuu turhauttavalta ja ennenkaikkea typerältä! Mikä minussa on niin perustavanlaatuisesti pielessä etten kelpaa, vai lähestynkö vain vääränlaista puuta pokasaha kädessä?

Sain tänään myös psykologisten testieni tulokset: tunteideni tasapaino suuri,itsevarma,suuri ihmiskiinnostus,hallitseva, suuri vaikuttamishalu, jämäkkyyttä,sosiaalisesti rohkea,paksunahkainen,voimakas itsekontrolli,perfektionisti,vaatii täydellisyyttä,käytännönläheinen. Lisäksi vahva ideiontikyky, vahva ymmärtävä lukeminen niin suomessa kuin englannissa(niin, siitäs sait yläasteen englanninopettaja joka olit sitä mieltä etten osaa!) sekä vahva tiimihenkisyys. Näillä tiedoilla sitä luulisi että täyttää fysioterapeutilta vaadittavat kriteerit, mutta ei. Pakassa oli vielä yksi vallitseva kortti joka huuteli ivallisesti heikosta matemaattisesta käsitys-ja päättelykyvystä, jonka ansiosta tulos jäi alle vaaditun rajan. No, mitään uutta ja ihmeellistä tuo testi ei tietoisuuteeni tuonut - se muistutti vain omasta henkilökohtaisesta "vammastani", johon ei valitettavasti ole parannuskeinoa. Case closed, I know...

Kaiken tuon vittuuntumisen vastapainoksi, nykytilanteessani on jotain hyvääkin, sillä se antaa minulle mahdollisuuden tosissaan pysähtyä miettimään mitä oikeasti haluan. Samalla suloisena bonuksena näen elämäni tärkeimpiä ihmisiä enemmän kuin normaalisti on mahdollista. Täytynee myöntää, että myös taiteilijaelämäni on vallassa, ah miten se rehottaakaan! Tietyllä tavalla nautin jokaisesta hetkestä, vaikkakin epävarmuus tulevasta nakertaa tietoisuuttani päivä päivältä enemmän. Kun pöydällä on huonoja kortteja ja vielä huonompia valintoja, on aika soveltaa.

Suureen ajatustyöskentelyyni avuksi hyppäsi yhtäkkiä ja aivan yllättäen matka Sisiliaan! Olen vieläkin aivan puulla päähän lyöty ja shokissa: pääsen ulkomaille ja vieläpä äkkilähdöllä, jollaisesta olen osannut vain uneksia! Jokainen matka ulkomaille on minulle tutkimusretki maailmaan, sillä olen matkustanut niin vähän, että jo lentokentällä oleskelu on minulle kokemus. Taannoinen laivareissu kaveriporukalla oli itselleni huikeaa, vaikkemme edes rantautuneet Ruotsin kamaralle. Nyt pääsenkin siis tutkimaan, mitä kaikkea hienoa voi viikossa löytää Sisiliasta - komeita mafiosoja voisin muutamalle sinkkunaiselleni tuoda, jos heitä paikan päältä onnistun kidnappaamaan! Vaikken tuota matkaa mielestäni vähäisimmässäkään määrin ansaitse, olen siitä silti iloinen ja kiitollinen...

Myös tänään on mukavaa tiedossa Lumous festivaalien muodossa. Illan esiintyjiä odotan innolla, sillä vaikka joukossa on ennestään tuttua revitystä, on tulossa myös itselleni uutta materiaalia ja yhtyeitä joista en tiedä mitään. Lumouksessa parasta onkin mennä vain paikan päälle ja katsastaa mikä toimii - liikaa en halua ennakkoon tietää, sillä yllätyksellinen tajunnanräjäytys on kaikkein parasta!



Saa nähdä mihin suuntaan syksyni lehdet alkavat tuulemaan vai jäätyvätkö roudan alle ennen aikojaan.

Nyt on tajunnanvirtani kera minun suunnattava ulos, musiikin ja minun yhteinen kävelyhetki alkaisi olla taas käsillä <3

-Ci

p.s. Ylläolevat komeat kuvat ovat Freakangel-yhtyeestä. Jos herätin jonkun mielenkiinnon, linkki kannattaa vilkaista ja musiikkia pistää kuunteluun-itselleni toimii kuin rakas luoti päähän!

Feel the Summer

Jos voisin,nappaisin tämän viikon jokaisen päivän pulloon tai kristallipalloon, johon voisin palata keskellä kylmintä ja pimeintä talvea. Koska en voi, yritän sanallisesti tiivistää menneet päivät mahdollisimman hyvin.

Joka aamu olen hiljalleen noussut vuoteestani ja tallustanut avaamaan joka ikisen räppänän ja ikkunan joka tästä kämpästä löytyy. Zombien nopeudella(kuten tiedätte aamulla ei kommunikoida) olen rakennellut itselleni aamupalan ja kantanut sen parvekkeelle. Syön hiljaa, hitaasti nautiskellen ilman kiirettä, ajattelematta mitään.

Edellisenä iltana lataamani läppärin akku skulaa taas ja voin hyvillä mielin irroittaa sen vakiopaikastaan, keittiön nurkasta. Aamuisin lämmintä on ollut 23-25 astetta ja aurinko vielä piilossa talon nurkan takana, jolloin parvekkeella läppärin kanssa oleskelu onnistuu kaikista parhaiten. Siinä sitten lueskelen uutisia, tarkastan naamakirjani ja muut sosiaaliset mediani- ehkä parin tunnin kuluttua aamukoomastani jopa juttelen muille samaan aikaan jalkeilla oleville ihmisille!

Äänimaailma aamuisessa Hervannassa koostuu lähinnä parista hassusta autosta ja valtaisan suuresta ja monipuolisesta linnunlaulun sinfoniasta! Tässä kuorossa on mukana epäilemättä koko asuinalueemme linnut ja se poreilee ja kuplii joka puolella parveketta. Jos suljen silmäni, kykenen näkemään linnut hyppimässä puissa ja pensaissa, suojassa ihmisten katseilta. Ainoastaan niiden ääni kuuluu ja se näin aamuisin, kun ei kaipaa hälinää, eikä musiikkia, on mukavaa vaihtelua korville.

Tuuli käy hiljalleen avoinaisien parvekelasien lomitse ja se tuntuu kuin silitykseltä, auringon käsittelemällä iholla. Aukaisen toisen ja kolmannenkin parvekelasin, tunteakseni tuulen vielä paremmin.

Ketään ei näy missään, joka puolella on autiota. Ihmisten läsnäolon tiedostan ainoastaan satunnaisesti ohiajavasta autosta ja pienistä, lähes kuulumattomista kolahduksista yläkerrasta. Eikai tälläisestä voi kun nauttia ja toivon muistavani mielihyvän, lämmön ja tuon silittävän tuulen vielä ankarina pakkasten aikoina lukiessani tätä tekstiä.


Tänään, kuumuudesta huolimatta olisi tarkoitus kurvata keskustan salille mietiskelemään potkuja,lyöntejä sekä otteista ja kuristuksista vapautumisia. Maanantain treenien jäätyä lahon pääni ja huonon aikamuistini takia välistä, on vapaa vuorolla käyminen tänään entistäkin tärkeämpää.

Huono aikamuistini ilmeni myös eilen, kun havahduin kahdeksan aikaan illalla siihen etten ollut muistanutkaan lähteä kannustamaan työpiirini muijia voittoon Kuorosota kisassa! Olin täydellisen flow-ilmiön vallassa ollut koko päivän ja aurinko sekä koneelta soiva hyvä musiikki, veivät minut täydellisesti mukanaan. Päiväni tunnit ikäänkuin haihtuivat savuna(ehkä hikenä) ilmaan enkä voinut ymmärtää, että minä, tarkasti tapaamisista kiinnipitävä ihminen, olin unohtanut totaalisesti edes LÄHTEÄ paikan päälle!!

Tästä harmitusta lieventämään onneksi saapui Kata, jonka kanssa katsottiin muutama jakso Criminal Minds:ia, johon olemme kummatkin aivan juuttaasti koukuttuneet! Ihanaa katsoa sarjaa ihmisen kanssa joka tuntee henkilöt ja tietää humpan juonen! Pari jaksoa katsottuamme lähdimme hakemaan Heidin (Tampereen)keskustasta, tarkoituksenamme pitää leffailta yhteistuumin.

Kuten joskus elämä muutenkin, myös tämän tehokolmikon ilta meni kaikkea muuta kuin suunnitellusti. Päätimme poiketa rannassa jossa tänään pidettävät rantabileemme starttaavat illalla, sillä halusin näyttää paikan Heidille joka ei kemuihin itsessään tänään pääse. Menomatkalla ahtaalla "kinttupolulla" oli ruuhkaa kun pari hyvässä simassa olevaa jannua käveli vastaamme. Ei muuten menossa mitään, mutta kun yksi heistä oli jättänyt aivojensa lisäksi narikkaan myös päättelykykynsä ja näinollen hylkäsi KESKELLE tietä pintin suuruisen kaljatölkin. Minua ei innostanut ajatus tölkistä murskautumassa autoni renkaisiin ja mahdollisesti naarmuttamassa etupuskuria, joten hidastin vauhtia minimiin, mulkaisin pahasti jannua joka oli tölkin keskelle tietä hyljännyt ja vinkkasin, että paas poika hakien tölkkisi. Kumma kyllä, lapsien kanssa varoittavaksi esimerkiksi opeteltu "ja nyt sitten kunnolla"- katse toimi tällä kertaa hieman suurempiinkin lapsiin ja maagisesti tölkki katosi tieltä.

Johtuen siitä, että polku rantaan on ahdas ja rannan "piha" vieläkin ahtaampi, jouduin isoperäisen Rollani kanssa lähtömme hetkellä vaikeuksiin: ranta vietti kunnolla alas, joten jouduin tekemään radikaalin peruutuksen taaksepäin, jota taas vaikeutti takanani kököttävä Renöön ruppana. Kirsikkana kakkuun juuri ennen lähtöämme, joku viisitoistakesäinen villikko päätti pysäköidä skootterinsa juuri siihen paikkaan, josta muuten olisin saanut auton käännettyä ilman "vääntelyä". Nyt nakutin vuoron perään pesään pakkia ja ykköstä päästäkseni kääntymään tuossa ahtaassa tilassa. Saimme osaksemme naurua "nainen ratissa"-huvittuneita katseita sekä nuoremmilta teini-ikäisiltä ihan puhdasta tajuamattomuutta sille, miksi hinkkasin autoani edestakaisin pienessä tilassa. Tukalasta paikasta kuitenkin selvittiin naurulla, "kaada tuo skootteri vaikka"-kommenteilla sekä muutamalla perkelleellä.

Allaolevassa kuvassa on tunnelmapalaa siitä, millaisesta miljööstä puhun - tiedän näyttää kauniilta ja viattomalta, mutta kuskille tuon rannan piha on itse kikkailun viidakko -,-



Tuosta iltamme jatkui Herwoodin parissa paikallisessa istuen ja yhteen asti tunnelmoiden Kultaisen Apinan terassilla. (Uskokaa tahi älkää, tuo on oikeasti paikallisbaarin nimi!) Yöllä saattaessani Heidiä bussipysäkille koin kovin maagisia kesäyön hetkiä: lämmintä oli vieläkin yli 20 astetta, valoisaa melkein kuin ilta-auringon laskiessa, sekä rauhan tila uskomaton. Jopa Hervannassa jossa yleensä sattuu ja tapahtuu oli tänä yönä yllättävän rauhallista.

Tulevan illan/yön vietänkin sitten rannalla tunnelmoimassa, hyvä porukan, hyvän juoman, hyvän ruuan ja ennenkaikkea PARHAAN musiikin kera. Saa nähdä saammeko tänä iltana vieraita -jopa lahdelman toiselta puolelta!

-Ci

Kesäaamun tuuli

kulkee parvekkeen lävitse ja poistaa unesta pörröiset hiukset naamaltani. Kiroilen piilareitani jotka edelleen tappelevat vastaan kun yritän niitä pitää silmissäni vuorokauden ympäri. Pah muka 24h piilarit - sietäisi olla mukana allergiakausitakuu: jos eivät pysy päässä saat rahasi takaisin.

Kohotan tuoppia ja juon, tosin tälläkertaa tuossa tuopissa on vain mehua. Jos sillä saisin aamun käyntiin ja silmäni auki.

Jo aamusta on niin lämmin että voin istua puolipukeisena partsilla kirjoittamassa tätä - mahtavaa! Edellisen viikon kelit ovat todellisesti hivelleet hipiääni ja värikin alkaa hiljalleen tarttumaan.

Eilen olin rannalla Katan kanssa ja retki tuli todella tarpeeseen, sillä yhtäkkiä huomasin miten paljon puhuttavaa minulla on, mutta asiat ovat olleet taas sitkeästi vaan oman pääni sisällä. Katalle hatunnostoja monta, sillä hän todella ymmärtää miten vaikeaa voi puhumisen aloittaminen olla missä vain ihmissuhteessa. Hänen rohkaisemana sain taas ajateltavaa ja tiedostettua sen, että muutaman ihmisen kanssa, on minun syytä suuni avata. Ihan näin asiain vierestä mutta kuitenkin siihen liittyen on karjaistava että Gosh, miten vihaan sitä, että minulle sanotaan yhtä mutta teoilla osoitetaan aivan jotain muuta.

"Its your age, it´s my rage. Think I´ll leave it all behind" -Placebo



Taivaan ja maan tasapuolisen jakamisen jälkeen ohjelmistoni suuntautui etsiskelemään maaleja kaupasta. Se mihin maaleja tarvitsen on minulle itselleni tämän kesän suurin juttu:satuin nimittäin saamaan hyppysiini tarpeettomana(!?) Jopon joka tosin oli tyyliini hieman väärän värinen.

Nyt sininen pohjavärinsä on hiljalleen vaihtumassa hiomisen ja tärpättikäsittelyn, sekä maalauksen ansiosta punaiseen ja mustaan - minun elementtiväreihini joita asettelemalla sopivasti vierekkäin saan pyörän jota takuulla ei ole kenelläkään muulla. Jos osaisin, leikkaisin vielä vinyylistä omistustekstin kylkeen, jotta kukaan ei voisi väittää pyörää omaksensa. Koska minussa on todella vähän oikeasti taiteilijaa, taidan tyytyä kirkuvanpunaiseen tarralappuseen joka povaa jokaiselle varastamista yrittävällekin oppitunnin siitä, miltä tuntuvat Krav Magan lyönnit ja potkut ilman toivettakaan hitaasta sparrauksesta.

Tänään on luvassa lisää rillausta - ei kuitenkaan makkaran vaan pikniköintiä hyvässä seurassa. Jos eiliset merkit paikkansa pitävät, saamme hothot piknikin aurinkoa täynä olevassa Koskipuistossa. Ehkä tästä tulee vielä hyvä päivä - tosin ei vielä hyvästi selvä päivä ;>

-Ci

Mietoksiini liittyen: Solid Base - Trust

Mietoksia syvällisempiä

on tänään risteillyt päässäni monenmoisia. Kun paljon tapahtuu kerralla, sitä jää aina hetkeksi miettimään mennyttä ja arvioimaan, värjäytyvätkö tapahtuneet asiat myrkynvihreiksi, pahoiksi möykyiksi muistisi perukoille, neutraaleiksi beigenväriseksi arkiseksi humuksi vai selkeästi positiiviseksi, kirkkaisiin väreihin pukeutuneiksi hyviksi muistoiksi.

Kaikkea tuota kirjoa vilahtelee mielessäni nyt jatkuvana filminä ja menee hetki ennenkuin pikakelaustahti rauhoittuu ja asettuu uomiinsa. Nyt viimein kun kevään stressikierrokseni laskevat, koen hetken ajan flow-ilmiöitä toistensa perään ja olen niin väsynyt, että nukun melkein valveillakin.

Kevät on ollut tiivis, voi taivas sentään mitä kaikkea siihen onkaan mahtunut ja miten puolessa vuodessa asiat voivat lähteä kehittymään täydellisen vastakkaiseen suuntaan siitä pisteestä jossa ne ovat aiemmin olleet! Jos työrintamalla on ollut vilkasta, niin siviilissä ollaan menty kiihdytysautojen lailla jatkuvasti.

Jotkut ihmiset ovat nousseet yhä tiiviimmäksi osaksi elämääni, toiset taas etääntyneet pelkiksi hyvän päivän tutuiksi, toisiin olen menettänyt uskoni ja toisiin taas luotan kuin kallioon. Olen väsynyt joidenkin valehteluun, tyhjiin lupauksiin, mutta saanut vanhoilta ja hyväksi todetuilta ystäviltäni lupauksia jotka on toteutettu korkealta ja kovaa!

Olen kevään aikana myös oppinut joka päivä lisää siitä, millaisiin ihmisiin kannattaa satsata voimavarojaan, aikaansa ja henkistä sitoutumistaan. Kuka kestää persoonasi, oikkusi ja hyvät puolesi kokonaisena pakettina ja kuka ei? Kuka lupaa sinulle tyhjyyksiä, valehtelee sujuvasti, aliarvioi tunteitasi ja kuka taas antaa itsestään alta pinnan, luottaa ja arvostaa? Miten voit parhaasi mukaan keskellä kiireisintä arkea auttaa, opettaa, arvostaa ja olla kuulolla ihmiselle joka sen ansaitsee? Entä vaan ilmaantua paikalle, olla hiljaa, tarpeen mukaan fyysisesti lähellä kun kriisi kohtaa tärkeää ihmistä?

Elämä on opettanut taas valtavasti lisää omassa koulussaan ja toivon, että oppia uppoaa tähänkin umpiluuhun yhtä napakalla tahdilla kun sitä minulle suodaan.

Tästä kaikesta ihmisten ja kanssaelämisen innoittamana ajattelin kirjoittaa ajatuksia lähimmistä ystävistäni, sillä he ovat parantaneet jaksamistani vain olemassaolollaan. Heidän muistamiseensa en onneksi tarvitse keinotekoista, siirappista ystävänpäivää.

Meri
- Vanhin, elämäni alkupoluilta kanssani kulkenut naikkonen on edelleen siinä, missä totesi joskus ponileikkiemme lomassa olevansa "mä oon kyllä aina sun kanssa". On nähnyt, kokenut ja kolunnut myös elämäni karikot. Sellaista luurankokoa ei minulta kaapista löydy, josta tämä nainen ei tietäisi. Nykypäivänä ystävyytemme on jatkuvalla testauksella välimatkan takia, mutta olen iloinen siitä, että olemme vaikeuksista huolimatta saaneet pidettyä homman jotenkuten kasassa.

Jutta
-Internetin syövereistä live-elämääni tullut ja jäänyt jo vuosia sitten. Nykyään yksi parhaista ystävistäni ja valehtelematta se nuorin ja pienin, josta minä saan pitää huolta, mutta joka on samalla myös henkisesti samalla asteella kanssani. Arvomaailmansa samanlaisuuden ansiosta koetaan ja nähdään monet asiat samasta vinkkelistä.

Katastrofi
-Ensimmäinen ystäväni Tampereelta! Kaksimielinen sienikissa jonka kanssa ei silmäkulmieni pilke varmasti koskaan sammu. Syvällisistä jutuista, tukemisista puolin ja toisin sekä henkisestä kasvamisesta, koostuu meidän ystävyytemme ydin. Vaikka päällepäin olemme täysin erilaisia, sisällä mylläävät samanlaiset ajatukset.

Heidi
-Sosiaalisuus, puheliaisuus, huumorintaju mutta kuitenkin omien asioiden paljastamisen varovaisuus yhdistävät meitä. Ystävyyden ja siihen kuuluvien asioiden listassa, arvoissa sekä asioiden hoitamisessa - jopa stressaamisessa löytyy meistä kahdesta mielettömän paljon samaa. Arvostan ja nautin sinun kyvystäsi nähdä meikäläinen kokonaisuutena- vikoineni päivineni. Koskaan sinun kanssasi ei ole tarvinnut mietiskellä sanamuotojen asettelua, sillä kestät myös ronskia palautetta ja puhetta.

Pdex

-Kieltämättä meidän ystävyyssuhteemme Dexter - aina välistä ilmaantuu milloin fesariin, milloin suoraan naamalle tappavaa kommenttia. Joskus jutut pitävät ihan paikkansa ja toisinaan ei voi sanoa kuin "turpa kiinni ja tee minulle voileipä". Jos pitäisi valita yksi ihminen jolle voin räiskyä miten paljon vain, eikä hän silti lähtisi naama norsun perbedoksella toiseen suuntaan, se olisit sinä. Luottoa, jota ei muuten saa rahalla, omaat myöskin nykyään kiitettävän paljon. Naapuruutesi on minulle kultaa, vaikka sanoinkin joskus helvetin olevan yhteinen.

Näitä ihmisiä on kourallinen, mutta tässä voin todeta ylpeänä, että määrä on kaukana yrittäessaan korvata laatua. En vaihtaisi heitä mihinkään, enkä kehenkään, senverta hyvin ovat henkilökohtaisen muurini lävitse kaivautuneet ja päässeet.

Kai tämän kevään tarkoitus on ollut avata silmiäni, tuulettaa ystävyyssuhteitani, punnita arvojani, antaa kaikkea hyvää itsestäni niin ystävyydessä. kuin työssäkin,testata paineensietokykyäni, itsekuriani sekä opettaa minua puhumaan hiljalleen yhä enemmän vaikeista asioista, helpoksi kokemani vaikenemisen sijaan. Ylös kirjoitettuna tuo lista hahmottuu entistä paremmin ja ymmärrän, mitä kaikkea sitä onkaan saanut itsestään tulostettua ulos.

Käytännön kautta oppiminen on tapa, jolla minä tahdon elämäni elää - toivottavasti saan pidettyä siitä kiinni, aina elämäni viime hetkille saakka.

-Ci

Muutosta

on nyt ilmassa kirjaimellisesti. Minulla oli eilen viimeinen työpäivä, eikä vaan tämän kevätpuoliskon viimeinen vaan viimeinen kokonaisuudessaan. Kolmen vuoden työrupeama on takana ja oloni vaihtelee jatkuvasti haikeasta - jopa surullisesta- sinne toiveikkaaseen ja iloiseen. Omalla tavalla rakastan tuota työtäni ja ikävöin paljon työpaikkani lapsia mutta samalla tiedän, että yksi ovi on sulkeutunut elämässäni ja minun on aika kävellä seuraavaa kohti. Jos en tee ammatinvaihdosta nyt, en tule tekemään sitä koskaan ja pärjätäkseni nykymaailmassa - jatkuvasti kovenevassa työelämässä- ei toinen ammatti ole laisinkaan pahaksi. Nyt jäänkin innolla odottamaan, mikä kolmesta opiskeluhaustani tärppää: fysioterapeutti, hieroja vaiko vartija. Ehkä viimein löydän sen ammatin joksi haluan tulla "isona".

Muutosten tuulet ovat tänään puhaltaneet myös siviilielämässäni, sillä olen ollut auttamassa vanhempiani muutossa.

Aamu kahdeksasta asti on juostu, kannettu, kirottu, juostu ja kannettu tavaraa ja VIIMEIN ollaan Nummi-Pusulan aroilla hallitusti hallitsemattoman kaaoksen keskellä.

Roudaaminen alkoi aamu kahdeksalta hivenen silmät ristissä. Valtava kuorma-auto peruutettiin melkein ovelle asti ja alettiin pelaamaan tetristä suuremmilla ja vähän pienemmillä tavaroilla. Vähällä oli kaatua puska jos toinen mutta säästyttiin sekä ympäristön että porukoideni kamojen vahingoittumiselta tällä kertaa.

Kun pelaaminen oltiin suoritettu, aloitettiin matka kohti Nummi-Pusulaa. Ei muuta kuin energiajuomaa koneeseen ja baanalle - pikkuhiljaa herättyään sitä tajusi että on hiestä märkä ja auton ratissa.

Määränpäässä toistettiin aamuinen kuvio ja arvottiin laatikoiden, sohvien, tuolien, pöytien ja hyllyköiden paikkaa. Tämä kämppä on vielä kaukana järjestyksestä - muistuttanee enemmän kaatopaikkaa, mutta äitini tuntien tästä tulee koti jossa kummallakin heistä on hyvä olla. Kai tässä pätee isäni ideologia yhdessä asumisesta: "ei niillä ulkoisilla puitteilla niin väliä - siellä missä äitisi on, siellä on myös koti"

Lauantaina sitten kuluttamaan Hervannan paikallisen penkkiä hyvällä porukalla!

Tästä voin rehellisesti sanoa kesäni alkavan - puuhantäyteistä tai ei, niin vaan "se kesäloma toimii"

-Ci