Sihahdus oli kaunein ääni vähään aikaan kun pääsin töistä ja sain käteeni lonkeron. Olin koko viikon odottanut tätä iltaa, hihkunut ja hymyillyt poreilevasta innostuksesta. Saisin yllättää jälleen rakkaan ihmisen ja tarjota hänelle mahtavan illan, hieman erilaisilla mausteilla.
Kyseessä oli siis rakkauteni synttäriyllätys, jonka kehittelin menneinä viikkoina mielessäni monesta pienestä palasesta - olin ostanut liput stand upiin ja päätin että keikan jälkeen tarjoilen muutaman juoman seurallani höystettynä.
Yllätykseni osui nappiin ja yllätettävä tykkäsi kovin. Stand upin jälkeen jatkettiin baariin fiilistelemään helvetin hyvin alkanutta iltaa. Mukavan sumun ympäröimänä jatkettiin baarista toiseen ja päädyttiin joraamaan yhteen paikalliseen menomestaan. Kun tanssifiilis hiipui, päätimme suunnistaa taksijonon kautta takaisin kotiin.
Taksin jonotuksen aikana sain varmuuden enkelien olemassaolosta. Taaksemme jonottamaan tullut naishenkilö alkoi juttelemaan ajankuluksi ja puhe kääntyi ammatteihin. Hän oli työskennellyt kauan huostaanotettujen nuorten ja käytösongelmaisten lasten parissa josta saimme vilkkaan keskustelun aikaiseksi. Vakuutuin että tällä naisella on sydän paikallaan ja hän tekee mielettömän arvokasta työtä. Itse samalla alalla työskennelleenä tunsin syvää sympatiaa ja aivan sydäntäsärkevää samaistumista kuunnellessani tuon tosielämän enkelin tarinoita työstään - sen vaikeuksista ja pienistä onnistumisen palasista. Jokin nyrjähti sisälläni kun tajusin tapahtumajonon, johdatuksen.
Mietin taannoin itseäni ja henkistä vahvuuttani: olen niin kauan kun muistan ollut itse tukipilari. Se henkilö jolle vuodatetaan murheet ja surut. Olen nostanut monta ihmistä ylös syvistä vesistä ja ollut vierellä pitelemässä kiinni kun toinen murenee palasiksi ja saanut hiljalleen palaset taas kasaan. Olen nähnyt, kuullut paljon ja kohdannut asioita, joiden kanssa monella on ollut vaikeuksia kestää -rankkoja juttuja, kriisejä ja pahoja tuulia. Kaiken tuollaisen jälkeen olen kuitenkin aina pysynyt itse henkisesti kasassa ja tiennyt, ettei minua kaada kuin tsunamin lailla iskevä, korkea ja vaikea aalto.
Yön pimeydessä, muutama viikko takaperin, istuskellessani parvekkeella, tunsin läsnäolon. Se hehkui sisältäni ja silloin ymmärsin että sisälläni on jotain todella vahvaa - ei mitään tietoa mistä tuo vahvuus on kehittynyt, mutta tuona hetkenä se värähteli voimakkaana, kuin omana olentonaan ja viime yönä muistin sen, juteltuani tuon taksijonon naisen kanssa. Minun tarkoitukseni on jollain tavalla jatkaa hänen työtään, viedä sanomaansa eteenpäin - jos ei fyysisesti kentällä, niin ainakin tilaisuuden tullen mediassa. Se, miten lämpimästi nainen puhui työstään, sen vaikeistakin asioista ja sen tekemisen tärkeydestä, tunkeutui sydämeeni jäädäkseen ja tiesin tehtäväni jonka aion muistaa ja toteuttaa.
Ihmisillä joilla on noin vahva kutsutumus henkisesti aivan älyttömän rankkaan työhön on pakko olla tuo sama olento sisällään, vielä omaanikin voimakkaampana. Heidän olentonsa koostuvat suuresta ja vauraasta annoksesta hyvyyttä, empatiaa ja rakkautta, joita he eivät pelkää jakaa haastavissakaan tilanteissa.
Siinä, taksijonossa, seisova nainen, oli aivan tavallinen ja vaikken nähnyt suuria siipiään missään, tiesin että edessäni seisoi monen nuoren ja lapsen oma enkeli, joka oli lähetetty nostamaan heidät niistä syvistä vesistä, joissa monet heistä ovat saaneet uida syntymästään asti. Pakasta jaetut kortit olivat heidän kohdallaan alunperinkin olleet kehnot, mutta tämän ihmisen avulla niistä rakennettaisiin vielä kestävä ja vankka talo, jossa ei ole huojumisen häivääkään. Siinä on minusta kaikki - ei tarvita isoja asioita vaan paljon, paljon pieniä jotka tekevät edes yhden lapsen/nuoren elämästä parempaa.
Silloin tulevaisuutta varten on jo voitettu.
"Vaikka nuoret haukkuisivat sinut pystyyn, olisit kuinka paska ämmä ja mitä ikinä vaan, loppujenlopuksi he arvostavat asettamiasi rajoja ylitse kaiken ja rakastavat sinua omana itsenäsi"
-Ci
*Kuvat: Meidän perhe-lehti&Riitta Heiskanen, IL