Olennaisuuksien tila

Jos joulun aikaa voisi halata,syleilisin sitä yhtä lämpöisesti kuin vanhaa ystävää. Se on taas täällä ja mieliala ajoittain kuin lapsella lelukaupassa. Huomaan olevani onnellinen,en pelkästään joulufiiliksen aiheuttamissa nostetiloissa,vaan ihan oikeasti. Yksinkertaisen onnellinen,tavallisessa elämässäni joka onkin pää alaspäin kiipeilytelineestä katsottuna vallan kiehtova erilaisine heijastuksineen.

Syy miksi olen alkanut hahmottamaan arkisia asioita uudella tavalla piilee siinä, että lakkasin tuijottamasta päätettä. Hiljensin somen,sen valtavan tietovirran joka tulvaan olen kahlannut lähes joka päivä jo vuosien ajan. Tajuttuani miten koukussa kyseiseen keksintöön olinkaan,päätin pitää taukoa,antaa mieleni,tirkistelynhaluni(myöntäkää pois,siksi te kaikki pikku nörtit somessa hinaatte) ja ennenkaikkea oman sisäisen maailmani levätä,laittaa tilalle tosielämän eetteriin oikeita,juuri minulle ja juuri tietyssä hetkessä tapahtuvia asioita ilman sijaintitoimintoa siitä missä milloinkin olen.

En vielä tiedä miten pitkään lärvikirjasivuni uinuvat,mutta sen voin luvata että ainakin vuoden loppuun sillä minulla ei ole mitään halua avata niitä aiemmin. Tahdon rauhaisan joulun,tahdon keskittyä olennaisiin asioihin elämässäni,olla enemmän hetkessä läsnä ja elää niinkuin lopulta jokaiselle olisi välistä hyväksi - omaa elämää juuri sellaisena kuin se on,ilman tarvetta raportoida kaikkea bittiavaruuteen tuttujen ja epätuttujen pällisteltäväksi.

Maailmani on käynyt todeksi. En osaa oikein selittää sitä hyvin,mutta aivan kuin arjen asiat näyttäisivät erilaisilta,aistit olisivat jotenkin enemmän auki ja sisään pääsisi ajatuksia,havaintoja sekä visuaalisia kuvia eri tavalla kuin aikaisemmin.
Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää paikallisen kauppakeskuksen jouluisia valoja. Ovat varmasti olleet paikoillaan jo hyvän aikaa, mutta huomasin ne koko kauneudessaan vasta eilen, kävellessäni käytäviä ristiin rastiin, ilman älyllistä laitetta kädessäni.

Ihan järkyttää miten paljon kaikenlaista kiehtovaa lipuu ohitsesi kun olet hautautunut puhelimesi suoltamaan rinnakkaistodellisuuteen. Elämä on lopulta ihan liian pieni ahdettavaksi tunneiksi ja taas tunneiksi yhden illuusion ääreen joka ei lopulta ruoki sosiaalisia suhteita,vaan kaventaa niitä.

Yksi huolestuttava piirre jonka myös huomasin taannoin ja jonka yhdistän alituiseen somessa maleksintaan,on mielikuvituksen köyhtyminen! Sitä seuraat itseäsi kiinnostavia asioita,katselet kuvia ja tuotat sisältöä,mutta lopulta se kaikki puuduttaa niin ettet enää jaksa pohtia ja hahmotella asioita,keksiä ja oivaltaa uutta. Ulkoinen maailma ei kiinnosta siinä määrin kuin se oma,helppo uutistarjotin jolloin ajatukset lakkaavat soljumasta,eikä ideoita ja visioita synny enää samaa tahtia. Olenkin päättänyt tauollani parantaa mielikuvitukseni oloja lukemalla,kirjoittamalla ja meditoimalla,joka ensimmäistä kertaa on sykähdyttänyt minut kokeilemaan itseään. Aiemmin olen ollut liian levoton,liian kiinni näkyvässä maailmassa,kokeillakseni meditaation vaikutusta mutta nyt on selkeästi sen aika. Mieli tyhjenee nopeammin ja rauhoittuminen on helpompaa. Bonuksena tulevat levännyt olo,henkisesti parempi kuosi ja hyvä yleisfiilis.

Entä jatko? Palaanko jossain vaiheessa somettamisen ääreen? Kyllä varmasti,mutta muutan siellä asiointia hitaammaksi,astun askeleen taaksepäin sen ääreltä tasaisin väliajoin ja blokkaan tarvittaessa liian voimakkaat uutisvirtaukset. Sivuni kätkevät sisälleen paljon mukavia muistoja joten osaltaan myös nostalgisista syistä tahdon oppia asettautumaan kyseisen median kanssa kohtuuteen.

Mutta joulun aika! Mikä inspiroivuuden,tunnelmoinnin ja tyytyväisen hyrinän aikakausi! Kotimme on koristeltu kyntteliköillä,ikkunatähdillä,valkoisilla valoilla ja sopiville pöytätasoille on aseteltu tuikkukuppeja. Kortit saavat runojen ja aforismien lisäksi pian osoitteet ja kuoret ja ostoslista joulun ruoista tulee olemaan pitkänhuiskea. Myös kuusi on tulossa ihanasti sisälle varistamaan niin että neulasia mönkii esiin vielä kesälläkin,eikä lahjapaperien rapistelulta voi välttyä.

On se lähdettävä keittämään glögiä,senverta ärsyttävänkin iloista joulutonttufiilistä pukkaa ja hyvä niin! Odotuksen ihanuutta joulunajasta pitäville,inhoajille markettien pirteitä joululauluja korvien täydeltä,muhaha!

-Ci

"Päivät niinkuin varisparvi,raahautuu"

Tajuntaani iskostui juuri fakta siitä että taas on vuosi mennyt. Kadonnut,pudonnut jonnekin käytetyn ajan laatikkoon,jota ei enää saa auki. Uskomatonta. Alkusyksy on omalla hiljaisella tavallaan vaan lipunut ohitseni,enkä koe saaneeni aikaiseksi mitään,en mistään kiinni,edes ajatusteni jäsentelystä.

Yhtäkkiä herään siihen miten kiire,työn paljous ja harmaantuva arki alkavat ottaa yhä enemmän tilaa elämäni ahtaalla käytävällä. Nyt pitäisi takoa,sillä rauta ei tämän hehkuvammaksi tule,mutta mitä jos en ole varma muovaanko miekkaa vai lusikkaa? Onko jokapäiväisyys muuttunut mitenkään,onko oikeastaan mitään tapahtunut?

Liikaa,eikä mitään. Niin sitä kuvailisin,kykenemättä löytämään järkevämpiä sanoja.

Katselen ympärilleni olohuoneessamme joka on vasta hetkiä aikaisemmin muodostunut valmiimmaksi. Enää ei televisio seiso pahvilaatikon päällä,eikä tarvitse kuvitella vanhan ilmapatjan olevan mukava sohva. Itselleni tärkeät elementit kuten valokuvat,kirjat ja lautapelit ovat taas näkyvillä,saatavilla niinkuin kodissa kuuluukin olla.
Muutettuamme muodostui päätös satsata tiettyjen mööpeleiden ostossa halvan sijasta laatuun eli pienituloisten näkökulmasta säästää,säästää ja säästää vuorollaan jokaiseen erikseen. Päätös on pitänyt ja olen aivan jumalattoman kiitollinen,jopa ylpeä realistisen budjetointimme tuloksista. Kun teet niska limassa työtä asioiden eteen, niitä arvostaa aivan eri tavalla kuin silloin jos ne putoavat syliisi kultalautasella,itsestäänselvyyden kera tarjoiltuna.

Työ,mitähän siitä sanoisin. Valtavasti erilaisia kiemuroita,kuvioita,päänsärkyä ja jumalatonta tahtia,joka kumminkaan ei ole henkisesti lähelläkään muutamien syksyjen taakse kokemaani burn-out-uupumusta. Olen huomannut itselläni työtyytyväisyyden kumpuavan merkityksellisyydestä - siitä että saan tehdä työtä jolla on jokin tarkoitus, mielellään muille ihmisille. Vuosiin ensimmäistä kertaa koen olevani oikeammassa paikassa tuon arvoni kanssa mutta edelleen sumu verhoaa suuntavaistoni ja sen myötä seuraavat askeleeni.

Samaan aikaan tekisi mieli repiä ylläoleva kappale kappaleiksi,sillä toistan itseäni. Olen toistanut jo vuoden,ellen kaksi tuota samaa asiaa ja sen tajuaminen raivostuttaa. Miksi en etene kuin millimetrin kerrallaan vaikka tavoite olisi ottaa parimetrisiä harppauksia? Täytynee postittaa kysymys jollekkin nettioraakkelille ja katsoa millaista viisauden hedelmää sieltä putoaa syliini. Ei se ainakaan vähemmän viisasta voi enää olla sillä ajatusteni urat ovat jo yhtä syvät kuin ruttuisen mummon rypyt.

Myös tämän blogin kohtaloa olen pomputellut mielessäni usein. Tarvitsen ajatuseulaani mutta tahtoisin sille selkeämmän funktion. Seuraava ajatus:millainen se sitten olisi? Onko jokin tietty tyylilaji jota osaisin bloginpidossani seurata?

Olen jumalattoman tyylitajuton pitääkseni muotiblogia. Pidän kyllä kaupoissa kiertelystä,mutta rehellisesti sanottuna äärettömän tylsänä ajatusta erilaisten ostamieni vaatteiden raportoinnista. Pissa-Liisan suunnittelemat korkkarit tai Polio!Markun tyylikkäät,virtaviivaiset kauluspaidat ja homohtavat v-aukot eivät saa suurta innostuksen paloa roihahtamaan kokoksi sisälmyksissäni.
Näinollen aikaansaannoksistani muodostuisi varsinainen karikatyyri muotibloggauksesta,sillä olen liian sarkastinen ja muodista tietämätön osatakseni kirjoittaa vakavasti otettavaa tekstiä aiheesta. Saattaisin jopa kyseisen kaltaisella lähestymistavalla saada jokusen palkokasvin painumaan muutamaankin sieraimeen,joka tosin olisi vain viihdyttävää,mutta ei sen kaiken vaivan arvoista.

No sitten käsityöt. Niiden suhteen nostan kädet pystyyn heti alkuunsa. En osaa edes virkata,saati neuloa joten ne ihanat pipot,lapaset ja sukat jäävät aivan takuulla tekemättä. Henkilökohtaisesti en jaksa edes lukea moisen mallin blogeja,sillä osaamiseni käsitöiden saralla on hieman sama kuin kaksivuotiaan nimikirjoitus - epäjärjellisiä,sattumanvaraisia viivoja sinne tänne vailla mahdollisuutta jäsentyä. Minulla ei ole käsivällisyyttä opetella,ei aikaa eikä ainakaan innostusta joten se kai lyö idean maahan jo alkuunsa.

Mites leipomiset,ruoanlaitot ja muu kyseisen mallin taituruus? En omista ja koska mieheni tekee meillä ruoat,minun bravuurinani on toimia ylimmäisenä ja valtuutettuna koemaistajana,jossa olen aikamoisen etevä,mutta josta ei oikein blogia aikaiseksi saa. Omat ruoka tai leipomusyritelmäni menevät lähinnä "Ei menny niinkun Strömssöössä"-osioon ja sen keittiöräjähdyksen siivoaminen repii viimeisetkin hermonriekaleeni palasiksi,joten ihan verenpaineeni vuoksi jätän väliin.

Valokuvaus,mites se? Sitä ainakin tykkään tehdä,mutta lopulta tyylini kuvata on enemmän hetkessä läsnäoleva ja vaatimattomampi mitä taas niillä kuvaajilla,jotka jaksavat odottaa täydellistä valaistusta ja nähdä vaivaa kuviensa eteen. En jaksa yrittää hahmottaa valon ja varjojen suhdetta,hakea täydellistä kuvakulmaa,eikä kärsivällisyyteni todellakaan riitä pohtia erilaisten olosuhteiden vaikutusta kuvaukseeni. En kykene välineurheiluun ja tahdon että kamera on helppo kuljettaa mukana. On kai todettava minun olevan enemmän ns. kotikansio kuvailija. Ovat huikean tärkeitä, kuvia on ihana ottaa ja nautin lopputulosten pläräämisestä ja järjestelystä mutta lopulta ne päätyvät omiin arkistoihini eivätkä ole tarpeeksi kiinnostavia omaksi aihealueekseen. Kirjoitusten höysteeksi korkeintaan.

Ideoita riittää ja aihealueitakin vähintään niiden mukana,mutta lopulta tämä blogi pystytettiin aikoinaan taltioimaan elämääni,sellaisena kuin se on. Tarkoituksenani ei ollut liimailla kiiltokuvia tai heittää soppaan suurella siveltimellä keksittyjä mausteita,saadakseni asioista kiinnostavia. Lukijalukujen suurentaminen ei ole ollut koskaan tavoitelistassani,sillä niiden olemassaolon tajuaminenkin vei tukun aikaa,joten siksi kai blogin ideologia on pysytellyt päänsisäisen maailmani tuotoksissa kiinnostavuuksineen ja epäkiinnostavuuksineen. Tai sitten se johtuu siitä etten omista harrastuksellisia kykyjä sanailoittelun ulkopuolelta,joten on pitäydyttävä hölmöjen lauseiden veistelyssä. Lopulta merkitystä on vain fiiliksellä ja olen iloinen että kipinä kirjoittamiseen on kulkenut kanssani kaikki vuodet siitä asti kun hataralla käsialalla raapustin ensimmäiset kirjaimet söpöön,sydämenmuotoiseen päiväkirjaan.


Marraskuu voi olla masentava ja hämmentävä sekoitus negatiivista tunnelatausta,stressikyhmyjä ja epävarmaa aaltoliikettä. Sen painavaan pimeyteen on kuitenkin tulossa valoa joulusta ja pussillisesta tuikkukynttilöitä,joita meillä kuluu runsaasti. Maailmasta tulee kauniimpi kynttilänvalossa ja pehmeämpi viltin alla.

-Ci

Se hetki

kun sormesi tuottaisivat tekstiä taas kuin itsestään,jopa kymmensormijärjestelmää nopeammin,mutta päässäsi risteilevät ajatukset ovat niin hataria tai irrallisia,että pelkäät tekstin olevan pelkkää surkeaa sotkua.

Sen jälkeen iskee kriittisyys,se sama tuomariääni päässäsi,jonka kuvittelit jo painuneen maan alle ja jonka olemassaoloa hieman häpeätkin. Mihin ovat kadonneet kaikki henkiset kehitysaskeleet,mielen hallinnalla saavutetut edut jos tuokin vielä notkuu tuossa? Enkö ole ottanut ensimmäistäkään oikeaa askelta,kuvitellut ainoastaan? Vai onko käynyt niin,että sen olomuoto on muuttunut ja vain tarpeellinen on jäänyt?

Sitä reagoi yli äyräiden,kuitenkin vain tuijottaen tyhjyyteen. Nyt pitäisi repiä itsensä irti,keskittää huomionsa johonkin konkreettiseen mutten malta,sillä tälläinen villin syöksähtelevä ja arvaamaton mielentila on harvinainen.

Olen ajatuksen äärellä joka on vieraillut monesti,mutta nyt seison toisella puolen poukamaa,sitä tyyntä osaa,josta katsottuna järvi näyttää taas aivan erilaiselta. Mietin miksi palaan aina kiertokulussa tähän,mutta ehkä vastaus piilee siinä,etten ole vielä(kään) oppinut tarpeeksi. Pohdinnat tämän aiheen tiimoilta tuntuvat aina palaavan luokseni,juuri kun luulen niiden päätyneen jonkinlaiseen lakipisteeseen.

Koen saaneeni monta mahdollisuutta alkaa alusta muuttomme jälkeen,varsinkin sosiaalisesti. Elämä on kieltämättä astunut askeleen,mutta missä minä olen? Mihin tässä kaikessa sijoitun? Kysymys iski tajuntaani erään turinatuokion päätteeksi,kun ymmärsin keskustelukumppanin kantavan mielessään kuvaa minusta,joka ei välttämättä enää vastaa todellisuutta.

Olen saanut kullanarvoisen tilaisuuden muokata tuota kuvaa,sillä täällä kukaan ei tunne minua,kellään ei ole ennakkokäsitystä siitä,millainen olen ollut. Millainen on se kunkin tuntema minä. Voin muuttua millaiseksi haluan,voin sanoa mitä haluan,tehdä mitä haluan. Voisin pistää pystyyn vaikka kokonaisen sirkuksen,eikä kukaan ymmärtäisi että se hiljainen varjo nurkassa on kaiken takana,kukaan ei tietäisi,kellään ei olisi vertailupohjaa.

Niin,voisin valita,mutta lopulta ketä se palvelisi? Ehkä ihmisiä jotka ihastuisivat kuvaan,hologrammiin jota oikeasti ei ole olemassa. Ja miksi hautaisin oman itseni,kun näkisin kumminkin naamion taa joka kerta katsoessani peiliin? Miksi ylipäätään punnitsen demonin ja enkelin välillä?

Syy on siinä,että minun on mentävä alitse,päästäkseni ylitse. Käytävä välistä pahan puolta,ennenkuin löydän hyvää. Tuo piirre on yksi persoonani häilyvyyksistä,joka toisaalta auttaa minua näkemään kumpaankin suuntaan,ennen suojatielle astumista.

Olen jo oikeastaan tehnyt valinnan heittäytyä vielä aidommaksi,pistää kahta kauheammin faktoja pöytään itsestäni ja antaa vastapuolen päättää,eteneekö vai vetäytyykö. Tyrkätä asiat siihen suuntaan,että minut löytävät ne ihmiset jotka kokevat oikeasti olonsa kotoiseksi seurassani. Annan myös itselleni samalla aikalisän määrittää oman persoonani hitaammaksi. En ole enää se yltiöpäinen rääväsuu,enkä myöskään rasittava hyperaktiivi(paitsi mieleltäni) joka olin aikaisemmin. Nyt haluan kuunnella,pysähtyä ja vaistota enemmän. Avata suuni silloin kun sille on oikeasti tarvetta. Osa minusta inhoaa tätä suuntaa,mutta niinhän uusia ideoitakin vastustetaan ja pidetään typerinä ennenkuin ne menestyvät. Lopulta on itseasiassa vapauttavaa ettei tiedä kaikkea - edes omasta kapasiteetistaan. Jää sauma yllättymiselle ja erilaisille sisäisille voimavaroille,joita normaalitilassa ei osaa edes visioida.

Ymmärrän nyt miksi minut on koettu varmasti jopa ärsyttävänä aikaisemmin,enkä sano että olisin sen epä-ärsyttävämpi jatkossakaan,mutta pyrin olemaan enemmän kaltaiseni,kuorimaan naamiota itseni ja maailman välistä. Sitä mikä on jo niin sekoittunut omaan persoonaani,etten ole ihan varma kumpi on kumpi,mutta luotan siihen että se valkenee minulle ajan myötä.

Todennäköisesti saan turpaani,olen jo itseasiassa saanutkin,mutta hyväksyn sen osana väistämättömyyttä. Tahdon oppia iskuista ja viisastua,en muurata itseäni piiloon skeptisyydellä ja kyynisellä asenteella. Nuo kaksi ovat onneksi olleet kiinteässä laskusuhdanteessa jo pidemmän aikaa enkä näe syytä pysäyttää kehitystä.

Kaiken tämän kulminaatio oli se,että haluan elämäni uusien ihmisten tuntevan myös sen hiljaisen,liikkumattoman puoleni. On ehkä aika astua valokeilaan kokonaisuutena,ei vain puoliksi. Se on tässä elämässäni todistettu, että ne joiden on tarkoitus jäädä,löytävät keinon jäädä.
Muut menköön ja jättäköön vain opin.

-Ci


Kuvat: Facebook, We are 1

Jotain aivan tavallista

on keskiössä tänään. Olen naarannut syväntöjä hetken tarpeiksi ja nyt keskityn hengittämään kevyemmin - onhan se kesä perhana vieköön! Arkista hömppää, syvällisten teemojen sijaan en ole tainnut pitkään aikaan kirjoittaa,joten nyt mennään enemmän ja vähemmän pääkopan jälkiruoalla.

Kokonainen päivä vapaalla ja tehtyjen asioiden listassa enemmän ajattelu-kuin konkreettista työtä ja paljon enemmän liikkumista kuin paikoillaan oloa.

Aamu alkoi epäterveellisesti kahvilla ja jäätelöllä jotka toimivat syntisen hyvänä combona ja erittäin ravitsemuksellisesti huonona aamiaisena. Siitä kuitenkin viis veisasin sillä tänään saisin olla kiireestä vapaa,joten miksi en olisi samalla rutiini syömisistäkin?

Ennen toisen puoliskon työrupeamaa laiskoteltiin tehokkaasti:sotkettiin peitot ja tyynyt pesäksi, katseltiin loputtomasta videotarjonnasta jotain aivotonta,syötiin herkkuja sängyssä ja hyödynnettiin toistemme ulkoista olemusta niskatyynyinä.

Yksin jäätyäni, koti oli kumiseva ja tyhjä joten päätin tappaa aikaa lenkkareiden vietävänä. Kesän tullen olen pyrkinyt suuntautumaan ulkoilmaan mahdollisimman usein sillä jos noita kulmia ei kolua nyt,sitä ei takuulla tule tekemään kun lunta sataa vaakatasossa ja tuuli yrittää kampata sinut joka askeleella.
Muuttomme jälkeen alkanut projekti lähialueen tutkimisesta on ollut hyvässä vauhdissa jo monta kuukautta ja päässäni kehittynyt alueen kartta täydentyy joka kerran uusilla paloilla. Olen toivottoman huono muistamaan teiden nimiä joten tarvitsen navigointiin maamerkkejä sekä tunnistettavia paikkoja jotka helpottavat urakkaa siinä vaiheessa kun oikeasti on löydettävä jonnekin.

Juostessa ja kävellessä minulla on askelten vauhdittajana pieni masiina,johon mahtuisi paljon enemmän musiikkia kuin siinä on ja jota ilman lenkki muuttuu helposti puurtamiseksi ja askelten laskemiseksi.

Aikaa kun oli,päätin kerrankin pysähtyä katselemaan ympärilleni ja löysin reitin varrelta kiehtovan puun,jota pitkin olisi niin mieli tehnyt yrittää kiivetä! Nyt kysyn itseltäni: miksi hitossa en kiivennyt? Liekö johtunut tikapuiden (ketteryyden) puutteesta todetessani haasteen mahdottomaksi tai sitten minulta puuttui apuvoima - se henkilö joka sysää sinut tarpeeksi korkealle,saadaksesi kiinni ensimmäisestä oksasta.
Jäin kuitenkin hetkeksi istumaan suureen varjoon ja katselemaan ylös lehvästöihin.

Etappi seuraava oli kuin seireenien poukama merimiehille - täynä houkutuksia ja virikettä jos jollekin aistille. Astelin siis sisään Vaasan leipomon tehtaanmyymälään jonka tuoksu jo itsessään lihottaa sinua sen pari kiloa.
Sieltä mukaan tarttui pullaa muutamaakin laatua (onnekseni kassi täyttyi tässä vaiheessa) ja inspiraatio maistaa vähintään neljää eri laatua lisää.
Syy, miksi menin harrastamaan pullashoppailua, piili iltapäivässäni - vanhempani olivat tulossa käymään ja isäni tietysti vanhaan suomalaiseen kyläilyetikettiin tottuneena oli tilannut itselleen kahvia ja pullaa

Taivallettuani takaisin lähtöruutuun, aiheelliseksi nousi samba imurin kanssa sekä muutama muu ärsyttävä mutta ah-niin-tarpeellinen kotityö-asia jonka jälkeen jatkoin itseni lellimistä vedentuhlauksen muodossa (Hei, älkää katsoko noin! Ihan ympäristöystävällinen minä oikeasti olen!) ja tekaisemalla mainiolla Dolce Gusto-rakkineella jäätävän teen.

Vanhempi polvi tuli,kävi ja lähti ja suureksi "yllätykseksi" pullaa jäi aivan liikaa pakkaseen odottamaan seuraavia kyläilijöitä. Todennäköisesti isken sitä jo ovella käteen jokaiselle vieraalle jotta oma silhuettini ei alkaisi muistuttaa epäilyttävästi plussa palloa kanelipuustien jäljiltä.

Internetin pläräystä ja nukkumaanmenoa,ei siitä vapaasta päivästäkään paljoa enempää tunteja käyttöön jää. Tässä kuitekin vielä feispuukissa pyörivän positiivisuushaasteen teemalla, anti-luovana jatkumona kolme päivän kivointa juttua jotka ovat pienuutensa ansiosta poimittu tekstin väleistä.


1. Minulla oli soittimella uusia biisejä, jotka olin täysin unohtanut. Uudet kappaleet "ämpärissäni" ovat kuin kaappiin unohtunut Dumle-pussi,aina yhtä mukavia löytää!

2. Sain porukoiltani tupaantuliaislahjaksi uuden kattilan,sopivan kokoisen ja vetoisen. Hauskinta on,etten itse pahemmin taloudessamme ruokaa laita,sillä hovikokkini hoitaa sen puolen huomattavasti itseäni paremmin!

3. Asunto alkaa hiljalleen muistuttaa kotia,sillä se täydentyy jatkuvasti uusilla huonekaluilla ja tavaroilla. Mahtava kehityssuunta pelkän laatikkomeren jälkeen joka tässä lukaalissa vallitsi muutettuamme.

Pintaraapaisuja kulissionnesta

Kahvinkeittimen sihahdus valmiin merkiksi tuottaa tutun liikesarjan. Kaadan eräänlaista mustaa kultaa kuppiin ja istahdan takaisin näytön taakse,sen jonka äärellä vietän nykyisin aivan liikaa aikaa. Vilisevältä tiedon valtatieltä alan erotella niitä itselleni merkityksellisimpiä faktoja ja tälläkertaa keveän selailun sijaan,mieleni valtaa ärsyyntyminen.

Voisin ärsyyntyä oikeastaan mistä tahansa sillä jos negatiiviselta kantilta katsoo,maailmassa ei muuta olekaan kuin epäkohtia. Minun on kuitenkin noudatettava sopimusta itseni kanssa, sisäisen pessimistini vallan heikentämisestä ja positiivisemman elämänasenteen omaksumisesta. En lähde vanhoille poluille lainkaan, vaan keskityn puutikun poistamiseen sormesta sen sijaan, että olisin valmiina amputoimaan koko käden.

Minusta on viime aikoina tullut raavaan rehellinen itselleni. Olen kai sitä aikaisemminkin jossain määrin ollut,mutta nyt tuo suoruus jopa viiltää, sillä olen luopunut asioiden uskottelusta.
Sen nätimmän pajunköyden syöttämisestä omalle mielelleni.
Tunnustan viimein tosiasiat,karutkin ja tästä syystä olen alkanut näkemään lopputuloksia, joskus ennen niiden toteenkäymistä.

Havainnoin aihealueita aikajanoina kun on kyse ihmisestä. Jatkan pohdintaani siitä, miksi jollakin tavalla toimitaan ja mistä se kielii:mitkä tarpeet tyydyttyvät,mitkä eivät ja ennenkaikkea mitä on lavasteiden takana?
Myös itse monta kertaa tekosyynä kuulemani "en mää tiiä"-lauseella perustellun toiminnan alla on aina kaava,syy sille mihin teot pohjautuvat ja miksi niin valitaan. Ja kyllä,valitaan sillä kukaan meistä ei käyttäydy tai toimi sattumanvaraisesti.

Kuten on miljoonasti todettu,olemme perimmiltämme eläimiä vaistojensa varassa.
Kuorrutusta riisuttaessa,jäljelle jäävästä osasta voi päätellä tarpeellisen ja joskus kaiken sen "järkeväaikuinenihminen"-käytöksen alta pilkahtelee sitä luontoa,eläinpuolta joka istuu kaikkea muuta tiukemmin,jokaisessa meistä.

Eläimellisyydestä on kuitenkin hyötyä oikein käytettynä(ja haittaa väärin toteutettuna) mutta sen hyödyntäminen tuntuu kutistuvan entisestään jokaisen uuden sukupolven myötä. Liian tiukka takertuminen vain näkyvään ja käsin kosketeltavaan todellisuuteen aiheuttaa sen,että yksilö lakkaa kuuntelemasta vaistojaan ympäröivää elämää mittaillessaan.

Lakataan luottamasta aistimukseen siitä, että jonkin on pielessä tai kieltäydytään kuuntelemasta hälytyskelloja joiden pitäisi soida,ei osata tulkita näkymättömiä viestejä tai onkia totuutta esiin kehonkieltä tarkastelemalla. Ei mietitä mitään sen syvemmin koska jokin/kaikki pinnan alta paljastunut voisi olla epämiellyttävää. Pidättäydytään liialliselta oman henkisen olemuksen tutkiskelulta ja ripustaudutaan konkreettisiin koristeisiin,vaikka maa niiden alla olisi juoksuhiekkaa. Havahdutaan vasta kun vehkeet on jo lyöty pöytään,eikä niiden näkymättömäksi tekeminen enää onnistu.

Onhan se helpompaa,en minä sitä sano. Kietoutuminen mukavuuteen houkuttaa, tottakai ja joskus olen itsekin kompastunut samaan ansaan,ollut jopa tyytyväinen tilanteeseen! Ehjää ei voinut korjata,kunnes tajusin ajattelumallini valtavat säröt enkä enää voinut pitää mietteitäni kokonaisina.

Tänään minua nimenomaan risoo tuo pinnallisuus. Annetaan valmiiksi luodun kuvan viedä,kaipuun sanella tahtilaji ja normien tanssittaa. Vaikeita tunteita kohdatessa ei edes yritetä jäsentää mistä todellisuudessa on kyse, vaan haudataan kaikki se mikä ei ole aurinkoista ja keskitytään kulissien ylläpitämiseen,hyysäten ihannetta valheesta. 

Raivostuttavinta on nähdä lopputulos,tajuta mutka tiessä,ihmisten jatkaessa eteenpäin silmät sidottuina. Mieli tekisi kiskaista se huivi silmiltä ja raivota: etkö jo näe?!
Se ei kuitenkaan ole minun oikeuteni,edes saman kokeneena. Virheitä on pakko saada jokaisen tehdä,sillä ainoastaan "Siperia opettaa" eikä kukaan halua kuulla toisen ihmisen suusta sitä yhtä faktaa minkä itse sisimmässään tietää,muttei halua tunnustaa.
Virheiden jälkipyykin kautta avautuu kuitenkin mahdollisuus kehitykselle,paremmin tekemiselle, jota ei taatusti tapahdu jos tie aina lakaistaan tasaiseksi.

Minun paikkani on tiedostavassa hiljaisuudessa ja jos henkilö sen ansaitsee,toteamuksessa:olen tässä. Jos haluat, kerro, voin ehkä auttaa. 


"Riivaajat ohjaa meitä,
päin suloisimpia esteitä,
joihin ei ollenkaan tee tuskaa jäädä kii.
Pimeät tunnit näyttää totuuden hetket pidempään.
Itsekkö me itsemme näin kirottiin?" -Apulanta

-Ci

Elefantti olohuoneessa

Istun jähmettyneenä keittiön pöydän ääressä ja kuuntelen vaieten sanoja,niitä jotka osuvat ytimeen ja joiden painosta katse harhailee.

Olen aina ollut varma.
Vankalla uskolla suunnitelmiin ja elämään.
Kristallinkirkasta ja selkeää.

Olen ollut se jääräpäinen ämmä joka tarvittaessa repii jostain keinon päästä muurien toiselle puolelle,jos lävitse ei voi mennä.

Nyt olen saapunut laaksoon jossa pohdin (taas) asioita ilman niiden ajankohtaisuutta. Pistän painoa näkökulmille,joita ei pitäisi liiaksi ajatella. Katselen pidemmälle ja yritän nähdä sen kaiken realististen lasien lävitse - ei pinkkien,ei mustien,vaan realististen. Haluan ottaa huomioon kokonaiskuvan,nähdä syy-seuraussuhteet ja asioiden summat. Tahdon olla askeleen edellä ja pistää parastani. Tehdä paremmin,muistaa huomioida ja käsitellä,punnita ja mainita,nostaa kissan pöydälle ja puhua halki.

Mutta mitä jos se ei riitä?

Perkeleiden seinään maalaaminen on turhaa,sillä siinä kisassa ei ole voittajia.
Silti on pakko antaa tilaa epäonnistumiselle,pettymiselle,sellaiselle epätäydelliselle turhuudelle jota jokainen meistä kantaa harteillaan jossain vaiheessa elämäänsä. En tahdo shokeeraantua,vaikka tiedän että jossakin vaiheessa elämä lyö väkisinkin suoraan kasvoihin. Minun tehtäväkseni jää miettiä,miten suhtaudun ja mitä vasten nojaan kun alkaa huimata.

En välttämättä ole sitä mitä tarvitaan,en omista niitä piirteitä joita pitäisi tai ole sellainen kuin pitäisi. Toisaalta taas mitkä ne määreet ovat ja kuka ne asettaa? Ehkä oma pääni ympäristön vaikutuksesta tässä tapauksessa. Silti on vain jatkettava penkomista.

Uskoni on vahva selviämiseen,taisteluun kaiken sen puolesta mitä rakastan,eikä mikään pysäytä minua,mutta jos tarvitaankin toisenlaista taktiikkaa? Tunnenko tarpeeksi hyvin omat demonini ja tiedänkö miten hallita niitä? Mikä kaikki on omissa käsissäni ja mikä ulkona sormenpäideni ulottuvilta?

Vai olenko silti kaikesta varautumisestani ja etukäteen pohtimisestani huolimatta liian nuori ja naivi?

En yritä tavoitella kaikkitietävyyttä ja täydellisyyttä vielä vähemmän,haluaisin vain kyetä erottamaan varjot kirkkaan valon keskeltä,sillä sokeus koskien oman persoonan plussia ja miinuksia on se pahin vihollinen.

Tiedän että minulla on kaikki maailman aika,mutta se aika ei tule koskaan riittämään siihen,että saisin pohdintani valmiiksi. Ehkä hyväkin,sillä kaikki tietävät sanonnan vierivästä kivestä ja sammaleesta.

-Ci


"Entä jos se tuntuu tunkeilijalta,vuoteesamme vieraalta? Jos se meidät itkee mielipuoliksi,vallankumous kuudelta.
Entä jos se onkin täysin mulkvisti, Herttoniemen teinien.
Itsekäs ja penseä,riidansiemen ja kumma kiilto silmien.

Lupaa että jos se meidät hajottaa,kirkkaalla äänellään,se kaikki ehjäksi saadaan.
Jos se meidän hajottaa pienellä vasarallaan kai kaikki uudeksi saadaan?

Pallo puolikenttään jää,hermot herkillä ja maidot pitkin pintoja. Askeleita tyhjän päälle,kuusi jalkaa kevät jäälle" -Happoradio

Pieni osa yhtälöä Xbox + parisuhde( = ? )

En tiedä miksi aloin kirjoittamaan,etenkin kun ympäristöni luovaan tekstin tuottamiseen on tällä hetkellä varsin köyhä.

Istun sängyllä ja katselen loputonta South Park mäjätystä,mieheni innostuneen pelaamisen muodossa. Sarja itsessään ei ole koskaan itseäni kiinnostanut mutta toisen vuoksi olen kyseistä ilmiötä suostunut kaudellisen todistamaan.

Pari huvittavaa kohtausta tuosta sekopäisestä heinäsuovasta olen onnistunut seulomaan,mutta niiden lisäksi en oikeastaan yltiöpäisen ärsyttävää, mautonta huumoria kummempaa katsottavaa. 

Minua on sivistetty useaan otteeseen siitä,miten kyseisen sarjan jaksoilla on ihmisten mielestä syvällisempiä merkityksiä, opetuksia sekä piilevää nerokkuutta.
Itse en kuitenkaan kykene näkemään muuta, kuin kasan kynä suussa piirrettyjä hahmoja, joiden ainoa tarkoitus on farttailla kilpaa toistensa naamoille,huutaa törkeyksiä sopivin väliajoin,sekä pilkata kaikkia ja kaikkea.

Pelin teema mukailee samaa meininkiä ja jo toista päivää jatkuvat liiankin innokkaat äänitehosteet saavat tosiaan aivoni pehmentymään ja viimeisetkin älykkyyden rippeet valumaan korvista pihalle. Olen siis hyvinkin tietoinen omasta mielipiteestäni ja siitä miten tuon pelin joutaisi heittää ulos ikkunasta.

Silti istun toisen vieressä hänen pelatessaan,etsin pelistä hauskoja asioita ja paneudun hänen selostukseensa siitä,mitä kaikkea peli antaa sarjan fanille ja minkälaisia asioita kätkeytyy pelissä vilisevien objektien taakse. Kuuntelen toisen naurua ja katselen hymyä,kohtaan tyytyväisyyttä siitä että peli on saanut talouteemme tulla,asenteestani huolimatta.

Ilmeisesti tämä on arkirakkautta ja tilan antamista puhtaimmillaan,sillä toisen lapsenomaisen innostuksen nähtyäni,ei minulla ole sydäntä lohkaista mitään ilkeää,vaikka peli raivostuttaisi itseäni kuinka. Nalkuttamisen vaihtaminen toisenlaiseen lähestymistapaan ei ole ollut lainkaan hullumpi idea,sillä se pistää näemmä positiivisen kehän kiertämään ja tiedän että toinen antaa minulle myös saman tilan,sen tarvitessani.

Olen huomannut pelaamisen olevan meillä muutenkin enemmän ja vähemmän yhteistä toimintaa,sillä kohdatessamme peleissä vaikeita kohtia,toinen auttaa ja usein tyynnyttelee,jos hermostumisprosentti alkaa lähennellä kattoa. Erityisesti on kuitenkin mainittava mieheni olevan sillä kärsivällisemmällä puolella kun mietitään kumpi menettää hermonsa nopeammin.

Omistamme yhteisen innostuksen Assassin´s Creed-pelisarjaan ja kyseinen kokonaisuus haastaa toimintavalmiuden lisäksi myös aivonystyröitä,erilaisten glyph-tehtävien muodossa. Nämä turhauttavat itseäni sillä olen enemmän "ryminällä tappeluun"-pelaajatyyppiä,enkä jaksa innostua mielestäni liian vaikeiden älyllisten tehtävien suorittamisesta. Lopputuloksena voitte arvata olevan seinään lentelevän X-box ohjaimen lisäksi runsaasti turhautumista ja ärhäköitä kirosanoja. Tämä on hyvä esimerkki yllämainitusta tilanteesta jossa mieheni tyyneys on suuri apu ja usein myös ohjainten pelikunnon varmistus.

Aloittaessani tekstiä minulla taisi olla pelkkä tarve avautua,mutta huomasin sen sittemmin pitävän sisällään niin paljon välittämistä,että tämä ei sen suuren angstauksen kategoriaan yllä. Hyvä niin,sillä katkeruutta ja pimeää olen sisälläni kantanut yhden elämän tarpeiksi ja ylikin. Nykyään angstaan vain kehittymistarkoituksessa ja turhan vinkumisen pyrin saattamaan nolliin,sillä kaikki kuona mikä ei vie eteenpäin on vain painolasti.

-Ci

Leikkiminen ei ole koskaan ajanhukkaa!

Löysin sattumalta internetin inhmemaasta Arman Alizadin haasteen josta luovan inspiraatiopöllähdyksen saattelemana,päädyin valitsemaan itseäni hetkessä eniten kutkuttaneen teon numero 7

Tuossa pienessä hyvässä teossa itselle annetaan vapaus leikkiä ja olla hetki lapsenmielinen. Tehdä niitä asioita joiden parissa lapsena rakasti touhuta.

Ensimmäisenä päähäni pälkähti kiipeily! Rakastin kakarana puihin,liukumäkiin,kirjahyllyihin,"vuorille" (=suurille kiville) ja erilaisiin telineisiin kiipeilyä ylitse kaiken. Olin se pitkät hiukset valtoimenaan ryöppyävä,pisamanaamainen ilopilleri, jonka löysit takuulla yrittämästä kiivetä aina siihen korkeimpaan kohtaan,olipa kyseessä mummolan katto tai jumppasalin valtavan paksut köydet. Lapsena olin itsevarma sekä ketterä kiipeilijä ja edelleen viihdyn korkealla. Viimeksi reissullamme tuli kiivettyä yli 50 metriä korkeaan puuhun,joten no,tuo vimma ei pahemmin ole laantumisen merkkejä osoittanut.

Kiipeily sai tänään kuitenkin jäädä (odottakaa vaan kun pihan lapset illalla jättävät kiipeilytelineen vapaaksi) toisenlaisen sisäaktiviteetin noustessa ohitse jostain syvältä,aikuismaisen minäni uumenista,hautautuneena mutta elossa selvinneenä.

Piirtäminen!

Silmieni eteen rysähtivät kerralla sotkuisen "läksyjenteko pöytäni" uumenista tursuavat värikynät,tussit,lyijykynät ja kumit joita oli pakko saada jatkuvasti uusia niiden kuluessa huimalla tahdilla. Samaa rataa noudattivat kynieni terät,joten jokaisen piirrustussession aluksi,oli minun teroitettava lähes jokainen hiemankin raapustamiseen kykenevä kynänraato. Ruettuani rustaamaan päiväkirjoja,lyijykynien kulutus nousi sellaisiin lukemiin,että ainakin Tiimarilla meni hyvin,lamasta huolimatta.

Metsästettyäni muuton jäljiltä hävöksissä olleet muistiinpanovälineeni,alkoi kuumeinen pohdinta: mitä piirtäisin? Lapsena tykkäsin (yrittää) piirtää päässäni lenteleviä ajatuskuvia,jotka harvoin päätyivät kovinkaan kauniina paperiin,hienomotoriikkani heikon hallinnan ansiosta. Silti niiden tekeminen oli varsin metkaa puuhaa,etenkin yksin omassa rauhassa.

Myöhemmin pidin kovasti lyijykynillä toteutettavista mallipiirroksista,jotka jokainen yläasteen kuvaamataidontunnilla joskus piipahtanut,on saanut tehtäväkseen. Hedelmäkulho-asetelmista ja hevosista pääaihealueina koostuneet teokseni eivät olleet Picassoja,mutta vasenkätisen maailmaa,jossa työn merkitys oli suurempi kuin itse jälki. Luova ajatteluni ei tuolloinkaan katsonut kuvaamataidollisia lahjoja!

Niinpä päädyin vanhaan ja tuttuun mallista piirtämiseen,josta saan sivuoireeksi mukavan flow-ilmiön joka kerta. Seuraavaksi oli tiedossa hivenen maallisempi,hetkessä yltiötaiteelliseksi paisunutta hipiääni askarruttava pulma: löytää hieman kolkosta asunnostamme jotain sellaista jota jaksaisin toljottaa tarpeeksi pitkään saadakseni tahroja paperille.


Esine löytyi ja piirros syntyi vaakatasossa kuten niinä vanhoina hyvinä aikoina jolloin polvesi eivät vielä ottaneet ikävää kohdatessaan puulattian ja liikuit ketterämmin rapukävelyllä kuin nykyään kahdella jalalla.

En tavoitellut piirrustuksessani yhtään mitään ja kynä jolla sen tein oli yhtä tylsä kuin vanha matematiikan opettaja,joten lopputulos oli taiteellisen näkemyksen sijaan hyvä tuuli.



                                       

Kiertolaiselämä

Paluusta lähtien olen etsinyt hullun konttorirotan lailla työtä sekä asuntoa, elämän ainoana tarkoituksena saada vanha sanonta "lähtee kuin telkkä pöntöstä"-kuvaamaan muuttosuunnitelmaamme. Millään muulla ei ole ollut väliä ja venyminen uskomattomiin suorituksiin on ollut tavallista,kun kyse on arjen keitaasta - omasta kodista.

Ja jottei tekeminen loppuisi,on sivussa soviteltu yhteen kahta työhaastattelupalapeliä paremmin kuin valtakunnansovittelija sekä yritetty selviytyä työttömyystuki,karenssi ja ansiopäiväraha viidakossa,jossa toiseen polveen teipattu villin metsän veitsi ei paljoa auta.

Kaiken kakunkoristeena komeili kuukauden päivät jatkunut kiertolaiselämä,jonka ärsyttävyyteen kumpikin meistä joutui asennoitumaan,heti koneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle. En yllättäen suosittele tämän mallin asumisratkaisua kenellekään,edes extreme kokemusten kartuttamiseksi sillä se kiristää oman pinnan lisäksi kaikkien muidenkin pantaa pään ympärillä. Sopeutumista ja mukautumista joutuu toimittamaan ihan liikaa,eikä mielenterveyskään aina pysy parhaimmalla mallilla.

Nyt armoton sodankäynti oman pään niin sisä- kuin ulkopuolellakin alkaa tuottaa tuloksia,sillä voin vihdoin julistaa työpaikan löytyneen ja asunnonkin olevan hyppysissä,joista kummastakin olen enemmän kuin kiitollinen. I´m totally done with this shit!

Uuden elämän aloittaminen toisella paikkakunnalla on aina iso askel,mutta tällähetkellä se tuntuu varsin pieneltä siirtymältä,sillä alla on niin paljon suurempia tapahtumia. Se ei kuitenkaan poista jännitystä ja innostusta jotka aiheutuu uudesta työpaikasta ja maisemista jotka eivät ole mielesi kuvakirjastossa vielä puhkikuluneita. Vasta nyt sitä antaa itselleen mahdollisuuden ajatella että minullekin on paikka jossain.

Tästä kaikesta inspiroituneena on pakko käsitellä aihe,joka on ajankohtaisen herkullinen ja samalla luo kaiken kuuluisaa itsekritiikkiä joka voi olla ärsyttävän kiusallista ja kehittävää samaan aikaan.

Olen nimittäin joskus toitottanut suureen ääneen,etten ikinä muuta pääkaupunkiseudulle asumaan. Siihen löytyi lukuisia syitä,mutta tärkeimmät niistä olivat liikenne,sekä ihmiset.

Minua on aina ahdistanut ajatus,että joutuisin ajamaan pääkaupunkiseudulla ja itse Helsingin liikenne on saanut aikaan suoranaista kauhua. Autoissa mainittu pelkääjän paikka on ollut nimensä veroinen, minun hikoillessani ja panikoidessani,omasta näkökulmastani karseaa liikennettä jossa vyöryvät päälle niin autot,ratikat,kuin sopivasti maan alta noussut metrokin.

Huvittavinta on,etten ole koskaan ollut kuskina Helsingissä ja olen kuullut Tamperelaisesta ajokulttuurista useamman kerran määritelmän: "minäminä-kuskien helvetti", jonka paikkansapitävyyttä olen valitettavan jäävi arvioimaan,mutta samaistua siihen kyllä voin. Tilaa ei pahemmin anneta,edes paikoissa joissa se olisi kaikkien edun mukaista ja eteen pusketaan vaikkei olisi tilaakaan - etuajo-oikeus riittää. Silti tämä kaikki on tuttua ja turvallista,tasaista ja ennalta arvattavaa,ärsyttävyydestään huolimatta.

Monen olen myös kuullut sanovan että Helsingissä liikenne on sujuvampaa,koska ymmärretään että jos kaveri ei pääse ajoissa perille,et taatusti pääse sinäkään.
Minun (pelon voimistamassa) mielikuvassani kaikki nimenomaan pyrkivät päälle ja päälle ainoastaan eikä minun ajotaidoillani varustettu ihminen VOI selvitä hengissä siitä myllystä. Älkää käsittäkö väärin,rankkaan itseni vastuullisten,monta vuotta ajaneiden, hyvien kuskien joukkoon(kuten jokainen suomalainen),mutta silti minusta tuntuu kuin käsittelisin autoa ensimmäistä kertaa kun on kyse pk-seudulla ajamisesta. Ajokulttuurishokki on mieletön.

Ehkä minulle tekee ihan hyvää joutua selviytymiskurssille asian kanssa,sillä lopulta voi ollakin niin että oman pääni raja-aidat ovat ne suurimmat ja pk-seudun liikenteessä on mahdollista selvitä hengissä.

Mainitsemieni ihmisten suhteen Helsinkiläiset ovat edustaneet koko pk-seutua(en ole siis tavannut ketään ympäristökunnista) ja veikkaan sattuneeni vastakkain juuri niiden happamimpien omenien kanssa,sillä en tiedä ketään natiivia Kehä 3 sisäpuolen asukkia, joka ei olisi itseään täynä oleva,aina vähän muita parempi ihminen.
Mietin joskus etteihän asia näin voi olla - ei ole mahdollista että missään maanosassa olisi ainoastaan kusipäisiä tai mukavia ihmisiä. Kokemukseni kuitenkin synnyttivät ajatuksen(joskin kapeakatseisen), epämukavasta paikasta,joka ei olisi koskaan minua varten.

Nyt odotan siis mielenkiinnolla uusia havaintoja tämän ennakkoluuloni päälle koska loppujenlopuksi niin moni asia liittyy ensikokemukseen toisesta ihmisestä.
Itse esimerkiksi pohjaan kusipäisyyden määritelmän puhetapaan,käytökseen ja siihen miten kyseinen henkilö kohtelee muita,ympärillään olevia ihmisiä. Näissä kaikissa on kuitenkin se ongelma,että mitä enemmän havaintoja teet,sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulkitset osan niistä väärin ja saat jonkun ominaisuuksista täysin todellisuudesta poikkeavan kuvan.

Loppukaneettina siis todettakoon että älä koskaan sano,ei koskaan ja pidä varsinkin pääsi kiinni kun kysellään että miksei koskaan. Viimeistään paasauksestasi narahdat silloin kun huomaat,että maailma pitää huolen kyvystäsi nöyrtyä ja alkaa (taas kerran) syömään sanojasi.

Terveisin:  Juuri pk-seudulle muuttanut takinkääntäjä!

Aikahyppy

on selkeästi käynyt blogini osalle,sillä siitä on onnellisesti hukkunut mielestäni kuukausista v-mäisin, kulkien myös nimellä tammikuu. Menetykset eivät siis ole massiivisia,mutta hymähtelyn arvoisia - samalla tavalla voisin aloittaa seuraavankin vuoden.

Edelleen olemme reissun päällä,mutta koska uljas aatteeni matkapäiväkirjan pitämisestä revittiin ruutuvihkona roskikseen(iski "enosaakirjoittaapaskaakaan"-kritiikkikohtaus) päätin jättää matkamme ruotimisen sivuun ja keskittyä siihen mitä se on aiheuttanut.

Kyllä,matkustaminen vaan tuppaa aiheuttamaan kaikenmoista,kuten näkökulman laajenemista,välillisiä hermoromahduksia tai toisesta ääripäästään korvasta korvaan-hymyilyä. Kaikista eniten se on kuitenkin käynyt omakuvaani käsiksi.

Kun ympäriltäsi otetaan pois oma kulttuuri,leikellään sivuun vallitsevat ihmissuhteet ja niiden ongelmat,nidotaan yhteen puolison kanssa ja läimäistään keskelle lentokenttää,toisella puolen maapalloa, ongelmanratkaisutehtävän eteen, sitä alkaa tosiaan katsella itseäänkin eri silmällä.

En ole löytänyt itsestäni kovinkaan kauniita piirteitä,välistä jopa masentavia. Olen ollut aikamoisen pelokas ja tätä pelkoa olen hallinnoinut joko agressiivisuudella tai vetäytymisellä. Ymmärrettävää,inhimillistä,sillä paras puolustushan on hyökätä tai paeta(vaikka sitten mielensä sisään). Kiehtovinta on kuitenkin ollut huomata,miten vaikeista tunteista huolimatta,niiden yli on ollut lopulta vapauttavaa kävellä ja tajuta taas se sama mikä opitaan joka elämänvaiheessa uudelleen: tuntemattoman pelon hallinnoiminen. Altaan syvä päähän näyttää aina mustalta ja pelottavalta kunnes hyppäät sinne ja tajuat että vesi on kirkasta ja sinä osaat uida(tai ainakin sinulla on hyvät kellukkeet).

Joka hetki olet nuorallatanssija omien näkemystesi kanssa niiden muokkautuessa jatkuvasti. Mielipiteet joutuvat aivan erilaiseen tehosekoittimeen,eikä kaikkia niitä ole enää niin helppo perustella,edes itselleen. Huomaat osaltasi eläväsi kuplassa,jonka puhkaisu on erittäin vaikeaa Suomen kamaralla ja kaiken arkielämän keskellä. Osa näkemistäsi asioista on niin epäreiluja ettet haluaisi edes myöntää niiden olemassaoloa tai tarkoitusta ja palattuasi hotellille,tietynlaiseen kuplaan kuplan sisällä,on pakko vaan myöntää olevansa itse epäreilun onnekas paska. Onneksi on vaihtoehtoja myös auttaa,vaikka edes pienellä skaalalla: silmien avaaminen ja kuplansa tunnistaminen ovat kai niitä esiaskeleita.

Oma paikka maailmassa on edelleen hakuaika päällä. Raivostuttavaa myöntää,että vaikka ärsyyntyisit kuinka monesta asiasta Suomessa,on niihin kaikkiin toleranssi ja tottumus jotka taas luovat turvaa ja vakautta. Tunnet normit ja ymmärrät miten asiat pyörivät. Muutto toiseen maahan postaisi kaiken tämän ja asettaisi sinut tietyllä tavalla altavastaajan asemaan,vaikka kuinka olisit valmistautunut. Vasta aika voisi valmistaa sinut toimimaan ja tajuamaan kulttuuria joka ei ole alunperin ollut omasi. Eihän tuo mitenkään mahdoton temppu ole,kysymykset vai kuuluvat että mihin ja mitä tekemään?

Tuo jälkimmäinen nimittäin vaivaa mieltä Suomessakin:minulla on periaatteessa kaksi ammattia. Toisesta koulutus ja työkokemusta ja toisesta vain työkokemusta. Ongelmana lienee etten haluaisi tehdä kummankaan alan töitä,vaan ihan jotain muuta. Opiskelullahan tuon ratkaisisi,mutta sitten astuu kuvaan uusia kysymyksiä kuten opiskelisin mitä ja millä ajalla? Jos lähden itseäni hienoperseeksi asti sivistämään,käy pian niin että minulla on kädessäni ammatti,muttei työkokemusta,saatika niitä enemmän haluamiani mukuloisia. Aina on vaihtoehto sekoitella näitä kaikkia,mutta tällä hetkellä oikea ratkaisu on kadonnut kuin kameli Saharaan.

Mukavinta ja vaivattominta mielestäni olisi kiskaista kasinolta esimerkiksi 20 000 dollaria paalua ja lähteä jatkamaan reissua jonnekin missä ei tarvitse miettiä ura-tai muitakaan turhan kuluttavia valintoja. Siinä kuitenkin tarvitaan joko mieletöntä tuuria tai vilkkaan röyhkeää matemaattista päätä eikä kumpaakaan pahemmin ole saatavilla. On siis pakko katsoa(tökkiä) tosiasioita silmään ja hyväksyä se ettei rikas ole ammatti vaan sen tuotos.

Onnekseni minulla on rinnallani reissuseuralainen joka on auttanut minut lävitse niin kulttuurishokista kuin vaikeista sanaristikoistakin ja omaa samat kysymysmerkit päänsä yläpuolella,mitä tulee uravalintoihin. Kaikki on siis auki ja kiitos rakkaan,näen enemmän mahdollisuuksia kuin suljettuja ovia lähitulevaisuudessa.

-Ci