että on kulunut seitsemän kuukautta - pieni ikuisuus viime kirjoitelmastani. Olen kokenut paljon,muuttunut ihmisenä vielä enemmän ja ajatellut jokaisen pienen aloituksen kipinän saavuttua etten voi enää. Kirjoittaminen sattuu liikaa,aivan samalla tavalla kuin heräisit jonain päivänä ja huomaisit vieressäsi makaavan ihmisen olevan täysin vieras ja tavoittamattomissa.
Kirjoittaminen joka ennen oli sieluni ruokaa,on ollut väliaikaisesti käytävä täynä lasinsiruja:mahdoton ajatella aloittavansa sillä ajatusprosessin käynnistyminen tuntuu kuin lasinpalasissa makoilisi.
Nyt kun istun keskellä olohuonetta yksin,hiukset vettä valuen,Madonnan pyöriessä musiikkivideoineen MTV:llä,menin vain ja avasin sivun. Aloitin jälleen,uudelleen alusta,syleilin jotakin sellaista joka oli paineistettu pois minusta. Aivan kuin olisin avannut kirjan jonka kaikki sivut ovat peilejä ja niistä tuijottaa takaisin joka sekunti muuttuvat kasvot,eri maskit ja muurit,mutta myös hymy. Ensimmäinen postaukseni yli puoleen vuoteen ei kai voi olla järkevä huomioonottaen sen miten valtavasti elämäni on muuttunut lyhyen ajan sisällä,vaikka suurimmalta osalta se on tuntunutkin siltä ettei mikään muutu.
Tärkeämpänä muutoksena koen itseni ja oman persoonani ottaneen valtavasti takapakkia josta aivan viime päivinä olen alkanut tietoisesti pyristellä pois ja eteenpäin. Olen löytänyt tapahtuneiden elämänmuutosten ja epäonnistumisien seurauksena itsestäni todella paskamaisia,ilkeitä ja epäviehättäviä puolia jotka mielessäni luen ihmisperseily-termin alle.
Siksi olenkin valtavan kiitollinen saamastani tuesta,rakkaudesta ja siitä että saan hiljalleen olen alkanut saada oman elämän syrjästä kiinni uudessa paikassa,jossa en välittäisi asua ja kämpässä jota en tunnista kodikseni. Kaikki tämä irrallisuus ja yksinäisyys on saanut minut todella miettimään sitä mitä tahdon elämältäni,milloin ja miksi,eikä tuhti ja tiheä kevät ole ainakaan helpottanut taakkaa harteillani.
Välistä olen niin väsynyt etten enää tunnista kerrostaloasuntomme ala-aulaa tutuksi tai kävelen silmät puoliummessa töistä kotiin,väärään kerrokseen. Onnekseni alakerran naapurit eivät ole vielä saaneet minua kiinni yrittämstä sisään heidän asuntoonsa ja kiroamasta miksei perkeleen avaimet vaan toimi juuri sinä hetkenä kun haluat vaan kaatua sänkyyn ja nukkua pois tai ainakin kaksi kuukautta putkeen.
Tähän kaikkeen on kuitenkin tulossa katkaisu,väliaika tai karummin ilmaistuna pakotettu sairasloma joka toisaalta tekee hyvää,mutta tuntuu valtavalta epäonnistumiselta,sillä se siirtää opintojeni suorittamista hieman.Olen koko kevään painanut niska limassa duunia sen eteen että saisin opintojeni tietyn osuuden käytyä kesään mennessä ja nyt kun se ei onnistukaan,kaikki vaiva jonka olen nähnyt,tuntuu valuvan vessasta alas.
En kuitenkaan halua ajatella sitä sen enempää sillä tilanne ei enää ole minun käsissäni joten ainoa vaihtoehtoni on vaan mukautua ja etsiä tilanteesta ne positiiviset puolet jotka ovat:
-Aikaa rauhoittumiselle ja minulle
-Aikaa poissa työn ja koulun triangelista
-Aikaa parisuhteelle
-Aikaa mukavalle tekemiselle
mutta ennenkaikkea aikaa miettiä mitä minä haluan tehdä elämälläni kun sellainen minulla vielä on?
Jos jokin on varmaa niin se,että kirjoittaa aion taas,kuvailla maailmani reunoja jotka ovat kovin eri sävyiset kuin koskaan aiemmin.
-Ci