Yhtäkkiä herään siihen miten kiire,työn paljous ja harmaantuva arki alkavat ottaa yhä enemmän tilaa elämäni ahtaalla käytävällä. Nyt pitäisi takoa,sillä rauta ei tämän hehkuvammaksi tule,mutta mitä jos en ole varma muovaanko miekkaa vai lusikkaa? Onko jokapäiväisyys muuttunut mitenkään,onko oikeastaan mitään tapahtunut?
Liikaa,eikä mitään. Niin sitä kuvailisin,kykenemättä löytämään järkevämpiä sanoja.
Katselen ympärilleni olohuoneessamme joka on vasta hetkiä aikaisemmin muodostunut valmiimmaksi. Enää ei televisio seiso pahvilaatikon päällä,eikä tarvitse kuvitella vanhan ilmapatjan olevan mukava sohva. Itselleni tärkeät elementit kuten valokuvat,kirjat ja lautapelit ovat taas näkyvillä,saatavilla niinkuin kodissa kuuluukin olla.
Muutettuamme muodostui päätös satsata tiettyjen mööpeleiden ostossa halvan sijasta laatuun eli pienituloisten näkökulmasta säästää,säästää ja säästää vuorollaan jokaiseen erikseen. Päätös on pitänyt ja olen aivan jumalattoman kiitollinen,jopa ylpeä realistisen budjetointimme tuloksista. Kun teet niska limassa työtä asioiden eteen, niitä arvostaa aivan eri tavalla kuin silloin jos ne putoavat syliisi kultalautasella,itsestäänselvyyden kera tarjoiltuna.
Työ,mitähän siitä sanoisin. Valtavasti erilaisia kiemuroita,kuvioita,päänsärkyä ja jumalatonta tahtia,joka kumminkaan ei ole henkisesti lähelläkään muutamien syksyjen taakse kokemaani burn-out-uupumusta. Olen huomannut itselläni työtyytyväisyyden kumpuavan merkityksellisyydestä - siitä että saan tehdä työtä jolla on jokin tarkoitus, mielellään muille ihmisille. Vuosiin ensimmäistä kertaa koen olevani oikeammassa paikassa tuon arvoni kanssa mutta edelleen sumu verhoaa suuntavaistoni ja sen myötä seuraavat askeleeni.
Samaan aikaan tekisi mieli repiä ylläoleva kappale kappaleiksi,sillä toistan itseäni. Olen toistanut jo vuoden,ellen kaksi tuota samaa asiaa ja sen tajuaminen raivostuttaa. Miksi en etene kuin millimetrin kerrallaan vaikka tavoite olisi ottaa parimetrisiä harppauksia? Täytynee postittaa kysymys jollekkin nettioraakkelille ja katsoa millaista viisauden hedelmää sieltä putoaa syliini. Ei se ainakaan vähemmän viisasta voi enää olla sillä ajatusteni urat ovat jo yhtä syvät kuin ruttuisen mummon rypyt.
Myös tämän blogin kohtaloa olen pomputellut mielessäni usein. Tarvitsen ajatuseulaani mutta tahtoisin sille selkeämmän funktion. Seuraava ajatus:millainen se sitten olisi? Onko jokin tietty tyylilaji jota osaisin bloginpidossani seurata?
Olen jumalattoman tyylitajuton pitääkseni muotiblogia. Pidän kyllä kaupoissa kiertelystä,mutta rehellisesti sanottuna äärettömän tylsänä ajatusta erilaisten ostamieni vaatteiden raportoinnista. Pissa-Liisan suunnittelemat korkkarit tai Polio!Markun tyylikkäät,virtaviivaiset kauluspaidat ja homohtavat v-aukot eivät saa suurta innostuksen paloa roihahtamaan kokoksi sisälmyksissäni.
Näinollen aikaansaannoksistani muodostuisi varsinainen karikatyyri muotibloggauksesta,sillä olen liian sarkastinen ja muodista tietämätön osatakseni kirjoittaa vakavasti otettavaa tekstiä aiheesta. Saattaisin jopa kyseisen kaltaisella lähestymistavalla saada jokusen palkokasvin painumaan muutamaankin sieraimeen,joka tosin olisi vain viihdyttävää,mutta ei sen kaiken vaivan arvoista.
No sitten käsityöt. Niiden suhteen nostan kädet pystyyn heti alkuunsa. En osaa edes virkata,saati neuloa joten ne ihanat pipot,lapaset ja sukat jäävät aivan takuulla tekemättä. Henkilökohtaisesti en jaksa edes lukea moisen mallin blogeja,sillä osaamiseni käsitöiden saralla on hieman sama kuin kaksivuotiaan nimikirjoitus - epäjärjellisiä,sattumanvaraisia viivoja sinne tänne vailla mahdollisuutta jäsentyä. Minulla ei ole käsivällisyyttä opetella,ei aikaa eikä ainakaan innostusta joten se kai lyö idean maahan jo alkuunsa.
Mites leipomiset,ruoanlaitot ja muu kyseisen mallin taituruus? En omista ja koska mieheni tekee meillä ruoat,minun bravuurinani on toimia ylimmäisenä ja valtuutettuna koemaistajana,jossa olen aikamoisen etevä,mutta josta ei oikein blogia aikaiseksi saa. Omat ruoka tai leipomusyritelmäni menevät lähinnä "Ei menny niinkun Strömssöössä"-osioon ja sen keittiöräjähdyksen siivoaminen repii viimeisetkin hermonriekaleeni palasiksi,joten ihan verenpaineeni vuoksi jätän väliin.
Valokuvaus,mites se? Sitä ainakin tykkään tehdä,mutta lopulta tyylini kuvata on enemmän hetkessä läsnäoleva ja vaatimattomampi mitä taas niillä kuvaajilla,jotka jaksavat odottaa täydellistä valaistusta ja nähdä vaivaa kuviensa eteen. En jaksa yrittää hahmottaa valon ja varjojen suhdetta,hakea täydellistä kuvakulmaa,eikä kärsivällisyyteni todellakaan riitä pohtia erilaisten olosuhteiden vaikutusta kuvaukseeni. En kykene välineurheiluun ja tahdon että kamera on helppo kuljettaa mukana. On kai todettava minun olevan enemmän ns. kotikansio kuvailija. Ovat huikean tärkeitä, kuvia on ihana ottaa ja nautin lopputulosten pläräämisestä ja järjestelystä mutta lopulta ne päätyvät omiin arkistoihini eivätkä ole tarpeeksi kiinnostavia omaksi aihealueekseen. Kirjoitusten höysteeksi korkeintaan.
Ideoita riittää ja aihealueitakin vähintään niiden mukana,mutta lopulta tämä blogi pystytettiin aikoinaan taltioimaan elämääni,sellaisena kuin se on. Tarkoituksenani ei ollut liimailla kiiltokuvia tai heittää soppaan suurella siveltimellä keksittyjä mausteita,saadakseni asioista kiinnostavia. Lukijalukujen suurentaminen ei ole ollut koskaan tavoitelistassani,sillä niiden olemassaolon tajuaminenkin vei tukun aikaa,joten siksi kai blogin ideologia on pysytellyt päänsisäisen maailmani tuotoksissa kiinnostavuuksineen ja epäkiinnostavuuksineen. Tai sitten se johtuu siitä etten omista harrastuksellisia kykyjä sanailoittelun ulkopuolelta,joten on pitäydyttävä hölmöjen lauseiden veistelyssä. Lopulta merkitystä on vain fiiliksellä ja olen iloinen että kipinä kirjoittamiseen on kulkenut kanssani kaikki vuodet siitä asti kun hataralla käsialalla raapustin ensimmäiset kirjaimet söpöön,sydämenmuotoiseen päiväkirjaan.
Marraskuu voi olla masentava ja hämmentävä sekoitus negatiivista tunnelatausta,stressikyhmyjä ja epävarmaa aaltoliikettä. Sen painavaan pimeyteen on kuitenkin tulossa valoa joulusta ja pussillisesta tuikkukynttilöitä,joita meillä kuluu runsaasti. Maailmasta tulee kauniimpi kynttilänvalossa ja pehmeämpi viltin alla.-Ci