Askelia taakse.

Olen aina pystynyt palaamaan päässäni muistoihin,tuomaan ne takaisin itselleni voimakkaina kuvina sekä ääninä,elämään ne uudelleen halutessani. Saatan muistaa mitä jollakulla ystävistäni oli päällä,miltä paikassa tuoksui,millainen tunnelma leijui kaiken yllä, tai miltä näytti se yksi tietty baari,jossa tanssittiin pöydillä. Valtava arkisto mennyttä elämää jonka selaaminen on tietynlainen lahja.

Nyt paneudun menneen vuoden hetkiin joiden en tahdo unohtuvan. Tiedän että tälläisen koosteen kirjoittaminen olisi helpompi tehdä tammikuussa mutta itseni tuntien en saa sitä aikaiseksi,jolloin taas yksi hyvä idea jää kuoreksi ilman inspiraatiota. Luovuus on nyt,joten olkoon niin.

Jaa miksi kirjoitan tämän kun loppujenlopuksi aihe on samaa lässytystä? Haasteena itselleni ja muistilleni. Haasteena ylipäätään kaikille teille jotka elätte kirjainten laittamisesta peräkkäin:nykyisyyden hahmottaminen ruudulle tai paperille on helppoa,mutta entäs menneisyys? Mitä jos kaivelisi muististaan jotain niin pientä tai suurta,ettei sitä ole aiemmin blogiin rustannut? Herkullista makumatkaa - muistot ovat blogin sielu!



Tammikuu

Pimeä tie,lumisade,vanha autoni. Autossa minä,mieheni ja hyvä ystävä. Nauretaan,saadaan ystävä nauramaan väittelemällä kovaäänisesti typeristä asioista ja luukutetaan hyvää musiikkia. Pysähdytään matkalla paikkaan jossa näkymä on kaunis:luonnonkallio peittyneenä sileään,kimaltavaan jäähän. Jäädään hetkeksi katsomaan,hiljennytään. Tuossa hetkessä talvimaisemassa oli kolme hiljaista ihmistä ja yksi hiljainen auto. Tunnelma katosi lumisodan alkaessa ja punttien kastuessa.



Helmikuu
Helmikuinen koulupäivä - jumalattomasti lunta mutta kauniin kodin sisällä neljä opiskelijaa. Jokaisella mukanaan oma kortensa ruoka-aineksista. Juotiin teetä, tehtiin sapuskaa,heiteltiin mauttomia vitsejä jonka jälkeen paneuduttiin hilpeänä koulutehtävään. Tarkoituksena oli kuvata video silloin meneillä ollutta kurssiamme varten. Saimme aikaan nappiin osuvia oivalluksia,totaalisia repeämisiä,kameran tärinää,sekä havainnollistavaa kertomista elämän suurista ja pienistä, mädistä omenista.
Kun myöhemmin katselin tuotostamme,tajusin miten jokainen meistä on tähti omalla,henkilökohtaisella persoonallaan: ratkaistavaksi jäi mihin kukin meistä karismaansa käytti.

Maaliskuu


Herra Ylppö&Ihmiset Jyväskylän Lutakossa. Itse keikka ei ollut mitään uutta taivaan alla mutta Lutakon hämärä,tiivis tunnelma,sekä paras keikkaseura ovat jääneet mieleen. Niin ja se Ylpön samettisen matala,osaltaan myös uhkaava ääni yhdistettynä pukuun ja kiiltävään kaljuun - hämmentävä sekoitus herrasmiestä ja ovelaa gangsteria




Huhtikuu
Työni second hand shopissa alkoi ja tapasin liudan uusia ihmisiä niin tiskin taka- kuin etupuoleltakin. Opettelin nopeassa tahdissa uutta,harjaannutin sosiaalisia taitojani entisestään sekä nautin paikan pienuudesta. Työ oli jatkuvaa synkronointia kaikenlaisten persoonien valtavirrassa jossa huomasin pian viihtyväni kuin kala vedessä. Vaikken omistanut sitä terävintä laskupäätä,lunastin paikkani vallattomana persoonana mutta myös rautaisena asiakaspalvelijana pienen putiikin tiskin takana.

Toukokuu
Kevät oli vaihtumassa kesäksi kun tallustelin töistä bussipysäkille. Tiesin mieheni olevan jo kotona,sillä olin ollut tavallista myöhempään töissä. Muistan istahtaneeni bussin takariviin ja katselleeni pihalle - pidättäydyin miettimästä mitään erityistä. Musiikkia korviin ja silmät kiinni:siirtymäriitti työstä kotiin oli alkanut.
Kotona minua odotti yllätys jota en tosiaan osannut odottaa:minua pussailtiin heti ovella ja minulle ojennettiin ruusukimppu! Verenpunainen,pieni ja kaunis. Olin mykistynyt. Minua ei oltu koskaan muistettu arjen keskellä noin kauniilla asialla. Ruusut olivat kruunu sillä sain saapua järjesteltyyn kotiin jossa olivat valmiiksi tehtynä kodin askareet sekä ruoka!


Kesäkuu

oli hyvän ystävän syntymäpäivien aikaa. Kierrettiin porukoillani vierailun yhteydessä Kasvihuoneilmiössä joka on valehtelematta kiehtovin kauppapaikka jossa olen koskaan käynyt. Sieltä löysimme ystävälleni pienet lahjat,joissa oli lämmintä ajatusta mutta myös piikittelyn nasevuutta. Ei muuta kuin lahjukset pakettiin ja askartelemaan hersyvä kortti,jota tehdessä paperinsilppu pöllysi sekä nauru raikasi. Meidän molempien oli tarkoitus tehdä täsmäisku hänen kotiinsa syntymäpäivänä,mutta miesvahvuuden pudotessa puoleen äkillisen flunssapöpön myötä vain toinen meistä selvisi paikan päälle. Lahjan saaja oli kuitenkin mielissään saamastaan huumorin ja lämpimän tökkimisen yhdistelmästä joten missiomme onnistui.

Tuo ilta oli lisäksi viimeinen jonka vietimme osalla vanhaa ystäväpiiriäni. Jossain vaiheessa muistan istuskelleeni sohvalla,vetäytyen hieman syrjään toiminnan ytimestä. Katselin heitä,jokaista erikseen ja yhdessä ja mietin että tämä juna varmasti jatkaa kulkuaan - ainoastaan minä olen tullut tien päähän. Tien jossa minun on aika kerätä vuosien anti, astuttava aseman kautta rakentamaan omaa polkuani. Joskus hyvienkin asioiden on mentävä,jotta jokainen ryhmän jäsen pääsee eteenpäin omassa tarinassaan.

Heinäkuu

Tänä vuonna ei ollut kaunista kesää kuin parin viikon ajan.
Sadetta,muutamana päivänä kaunista. Ehkä tuo sade on huuhtonut heinäkuun pois,sillä se on ainoa kuukausi tästä vuodesta josta en kykene poimimaan hetkeä tai muistoa tarkasteltavaksi. Muistan ainoastaan odotuksen ja kärismättömyyden sekä viime hetken kiireet ennen reissua.

Elokuu
saapui vihdoin! Olin odottanut ja odottanut tätä kuukautta. Päivää ennen reissua olin hakenut mieheni töistä ja hänestä huomasi ettei hän ollut lainkaan sisäistänyt lomaa,saati tulevaa seikkailuamme. En ollut varma siitä itsekään vaikken enää töissä tuolloin ollut. Laukut lojuivat pakkattuina ja matkadokumentit oli tarkistettu miljoonaan kertaan,samoin kuin naimisiinmenoasiat. Hykertelimme huomatessamme ettei suurimmalla osalla meitä ympäröivistä ihmisistä ollut hajuakaan mitä meinasimme Las Vegasissa tehdä.

Illalla mietimme toimintasuunnitelmaa:kyytimme kentälle lähtisi aamulla ajoissa mutta meidän pitäisi saada rytmi käännettyä nopeasti jet lagin estämiseksi. Ratkaisuna vietimme suurimman osan yöstä valveilla kahvin ja energiajuoman voimin katsomalla internetin kaikki mahdolliset videot,kuvat ja muun sonnan jota aikansa kuluksi selailee. Minä nukahdin muutamaksi tunniksi,mutta kiitos matkajännityksen nousin ylös kuin sähköjänis kellon soidessa. Oli aika lähteä ja sitä kutkuttavaa,joskin hieman väsynyttä jännitystä en voikuvailla muille kuin saman kokeineille. Suosittelen lämpöisästi!

Syyskuu

Syyskuuni oli täynä mutaa,raskaita aamuja ja vielä kolottavampia päiviä. Siksipä harmaata syksyäni piristivät kummasti kaksi ystävää jotka tulivat istumaan meille iltaa,syyskuun sateiden keskellä. Juotiin varmaan kulhollinen booliasiaa,repeiltiin toisillemme sekä hauskoille jutuille jotka olivat jääneet kertomatta. Muistan miten yksi meistä ei millään tajunnut "Mä en oo koskaan"-pelin ideologiaa ja sekös huvitti meitä muita. Tasauksena sanottakoon että itse jouduin nappaamaan kieleni päältä useampaan kertaan pois asioita,sillä tuon pelin tiimellyksessä tajusit miten monesti itse olet mennyt sieltä missä ei ole aitaa ollenkaan:

"Mä en oo koskaan...Haa,nyt keksin! Eikun enpä keksinytkään,olenhan mä tehnyt tuonkin. Ja tuon,ja tuon,niin ei tuokaan oikein käy. Olenko mä oikeasti tehnyt kaiken tämän sonnan mitä nyt ajattelen?"

Lokakuu

Matkustimme Jyväskylään hoitamaan sukulaisuussuhteita. Samalla pyrähdyksellä eksyimme paikkaan,joka oli monesti ohitettu,muttei koskaan katsottu. Paikka on Suomen ainutlaatuisimpia museoita emmekä voineet enää vastustaa ajan patinan viehätystä.
Keski-Suomen Ilmailumuseossa vierähti nopeasti tunti poikineen ja vaikka sotahistoria on itselleni lähinnä pölyn nielemistä,paikan visuaalinen ulottuvuus saa minunkin kiinnostuskiikarini nousemaan. Katseltuani entisajan hengenvaarallisia häkkyröitä, joita yrittivät tuohon aikaan nimittää lentokoneiksi,täytyy todeta että ihminen on ollut historiansa aikana kateellinen linnuille aina ja tulee aina olemaan.



Marraskuu

Tuli ja meni,nopeasti kuten se itselläni menee joka vuosi. Päätin marraskuun lopulla että nyt alkaa joulun rakennus. Ei muuta kuin ulkovarastoon penkomaan joulun irtaimistoa. Eteeni saapastelivat grillit,kesätakit,kengät,aurinkotuolit ja muu kaiken kokoinen ja näköinen roina.
Huokaus.
Joulu oli hautautuneena vuodenajalleen tyypillisesti pohjalle. Raivokkaan raivaustyön jälkeen saalis oli hyppysissäni - se laatikko jonka avaamista rakastan joka vuosi ja jonka sulkeminen tuntuu aina yhtä kurjalta.

Kynttilät,koristeet ja viimein se tärkein - enkelikello! Se aito sukukello joka on matkannut jo kolmen sukupolven joulujen lävitse ja toivon että se säilyy vielä neljättä varten.
Lapsena joulun aikaan makoilin lattialla ja katselin tuon enkelikellon kattoon heijastuvien varjojen tanssia,aivan kuten äitini ennen minua. Jos tuo kello puhuisi,sen kertomia tarinoita en kyllästyisi koskaan kuuntelemaan. Ajan patinan heijastuessa kattoon hymyilin hiljaa itsekseni.




Joulukuu

Tuo rakkain kuukausi ei ole onneksi ohitse. Vielä on muutama yö jäljellä jouluun ja näiden muisteloiden päätepiste on hämärän peitossa. Onneksi,sillä saan tammikuun tohinoiden keskellä palata hetkeksi muistelemaan jouluani - sitä vuoden parasta juhlaa.

-Ci

Hiipuvaa

kiirettä,hiljaisuutta,rauhoittumista. Siinä ovat kolme asiaa joista pidän tässä ajassa. Vauhdikas oravanpyörä jonka voit aistia liikkuvan kaikkialla ympärilläsi, hiljenee hetkeksi ja odottaa.

Syksyni on ollut elämänkoulua. Karttakeppi on viuhunut tiheään otteeseen ja hetkittäin olen miettinyt jäävätkö mustelmat pysyviksi. Olen saanut turpaani joka aamu, iskenyt takaisin ja saanut aikaiseksi vain pari mustaa silmää. Olen ollut myrkkyä ihmisille. Olen huutanut,raivonnut ja kiehunut kuin kattila liian isolla levyllä. Olen ollut katkera, kääntynyt sisäänpäin,eristäytynyt ympärilläni olevilta ihmisiltä,tahtonut niin monena iltapäivänä mennä vain nukkumaan heräämättä enää. Olen itkenyt tänä syksynä enemmän kuin kuluneina viime vuosina ja turtunut itkuuni vähintään yhtä monta kertaa. Olen tuntenut miljoonan voltin huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä.
Kirjoittaminenkin on ollut liian raskasta koska sanoja tälle ajalle on mahdotonta laittaa täydentävästi peräkkäin niin että ne kertoisivat koko tarinan.

Yksin olisin jäänyt taakse,pudonnut siihen samaan kuiluun missä niin moni nykyään on. Minua ei kuitenkaan sinne päästetty,vaan on rakastettu taas jaksamaan seuraavaan päivään,muistutettu siitä kuka olen ja miksi käyn tätä taistelua. Huollettu ja hoivattu,kannateltu silloin kun itse en jaksa. Enkai koskaan voi ilmaista kiitollisuuttani asiasta niin että se tulee täydellisesti ymmärretyksi. Takaisinmaksuna läheisyys,lämpö,läsnäolo. Yhteys jota vaalimalla tälläiset syksyt eivät koskaan kaada kumpaakaan meistä.


Joulukuu alkoi eilen ja voin vihdoin huokaista - syksy on ohitse vaikka taistelu jatkuukin. Joulu antaa aina sen kaivatun pysähtymisen ja ajan mietinnälle josta toivon tänävuonna kerääväni uuden toimintasuunnitelman keväälle. Same shit,just different day- ajattelu lentää niska-perse otteella lumihankeen ja tilalle jotakin positiivisempaa. Tiedän mikä viimeinen tavoitteeni on,mutta välietapit kaipaavat hiomista.




Näin joulun lähestyessa huomaan jaksavani hieman enemmän,energiaa jakautuu tasaisemmin ja tuleva "joululoma" motivoi. Syksyäni en enää voi muuttaa,mutta talven ja kevään voin.


Mutta mennyt vuosi,voi hitto.
2012.
Mitä se on ollut kokonaisuutena?
Tiivistettynä kai henkistä kasvamista,itsensä uudelleen määrittelyä ja kehittävää kriisiä. Minusta on tullut vähän pehmeämpi,enemmän äitimäinen mutta rankka huumorinen taskurapu joka hymyillen takaa tuntoaistinautinnon jos saksia on tarpeen käyttää. Ulospäin tuittupäisyyttä,sisälle kissamaista tyytyväisyyttä. Töissä naamio mutta vapaalla sitäkin aidompi.

Ystävyys on kokenut päässäni radikaalin muutoksen. Sosiaaliset suhteet eivät ole enää samanlaisia kuin ennen vaan ovat saaneet osakseen vakavampia,jopa pelottavan aikuismaisia sävyjä: mihin suuntaan ihmiset muuttuvat? Jakavatko he huolen yhteydenpidosta,ajasta? Ovatko he samassa vai eri elämäntilanteessa ja miten se vaikuttaa? Onko olemassa ystävyyttä vai olenko aina vain kuvitellut? Se tyttölapsi joka ajatteli loppujenlopuksi liikaa,puhuu usein.

Muutosrullakon keskellä olen hankkinut työn, mennyt naimisiin sekä rakentanut kasaan suurempaa kuviota. Luopunut paljosta,muovannut uuden minuuden tietäen että jotkut rakastavat vain entistä. Olen lähtenyt,luovuttanut ja aloittanut uudestaan, etsinyt paikkaani tässä yhteiskunnassa,sitä löytämättä. Joutunut miettimään miten aikani käytän,sillä valitettavaa kyllä,en ole enää parikymppinen vaikka kuinka haluaisin. Ikä lisääntyessään tuo mukanaan pohdintaa mihin olen menossa:mitä jätän taakse,mitä tahdon eteeni.
Vuodet muuttuvat mutta muutunko minä?

-Ci

Look at me when I'm talking to you
You looking at me but I'm looking through you
I see the blood in your eyes
I see the love in disguise
I see the pain hidden in your pride
And I don't see nobody else
I see myself
I'm looking at the
Mirror on the wall, here we are again.







Kuvat:Tohtori.fi sekä Linux Screw

The Big Apple

New Yorkin matkasta kirjoittaminen on hautautunut painavan arjen jalkoihin. Se on myös osaltaan hautunut mielessäni,sillä heti palattuani olisin todennäköisesti saanut aiheesta raavittua kasaan vain mitättömiä korulauseita - niin mykistynyt olin.

Nyt hauduteltuani,kaivattuani ja jopa hetkittäin unohdettuani,pystyn mielestäni tarkastelemaan tuon matkan kokonaisuutta yksittäisten palasten sijasta.

Las Vegas alkoi tuntua oikeasti painostavalta viimeisenä päivänä - hullun hyvä fiilis vaihtui hiljalleen väsymykseen jota tuo kaupunki toi väistämättä eteesi ja tunne vain kasvoi mitä kauemmin lentomme odottaminen kesti. Jossain vaiheessa olisin vain halunnut hakata joka ikisen huutavan pelimasiinan tohjoksi kirveellä,haudata,polttaa ja räjäyttää palaset sekä hautautua jonnekin pimeään ja hiljaiseen luolaan kunnes pääsisin lentokoneeseen.

Nyt jälkeenpäin mieli unohtaa helposti tuon tunteen ja välistä tahdon vain takaisin valomereen ja timanteilla kuorrutetun luksuksen keskelle koska se kaikki oli niin...once in a lifetimea,sellaista härskin karkeaa,savuista ja koukuttavaa elämää jossa tunsit olevasi elossa joka hereilläolosi sekunnin. Nuo sekunnit eivät kuitenkaan ole ikuisia ja pian huomaat että tuo kiilto,luksus ja "no tomorrow"-elämäntavan kimallus ovat vain pintaa,materiaa ja kirkkaaksi kiillotettua kulissia. Mitätöntä ja maallista kun tarkemmin asiaa pohtii. En toki voi väittää etteikö tuo miljöö olisi säväyttänyt,sen se totaalisesti teki,mutta uupumus oli kaiken tuon myllytyksen jälkeen se suurin. Kukaan ei varmaan tämän jälkeen ihmettele miksi jenkkiteinit matkustavat Vegasiin vain viikonlopuksi?

Mutta New York - se elää jokaisen mielikuvissa ja muovautuu kuulijan oletusten mukaan mutta voin kertoa: se ei vaan ole mitään mitä voitte kuvitella. Jos kuvittelette sen isoksi, se on megalomaaninen, jos kuvittelette sen värikkääksi,se on suloinen sekamelska kaikkea mitä kuvitella saattaa - ei vain värejä vaan ihmisiä,paikkoja,valoja, elämää. Se on kuin elävä olento jonka siipien suojassa kaikki on suurempaa!

Joka ei ole tuon kaupungin katuja astellut voi vain kuvitella - se joka on, ymmärtää täysin mitä sanon. Kokekaa itse,matkustakaa sinne,istukaa Central Parkissa tai yhdessä tuhansista puisto/katukahviloista ja aistikaa se kaupunki. Valtava ihmisten autojen,pyörien,ostoskeskusten,ravintoloiden,metrojen,liikennevalojen,pilvenpiirtäjien hyökyaalto jonka keskellä kylmästä pohjolasta tullut juntti ei voi muuta kuin vaieta.

Lensimme Las Vegasista New Yorkiin yöllä ja perillä olimme aamulla paikallista aikaa klo 6-7 pintaan. Hyppäsimme Newarkin lentokentältä junaan joka vei meidät Penn Stationille. Junamatka jo itsessään oli kokemisen arvoinen ja ikkunasta avautuvilla näkymillä olisi voinut tapetoida seinänsä. Kävelymatkan päätteeksi edessä häämötti vihdoin Hotel 373 Fifth Avenue!

Check-in asian jälkeen oli vuorossa aamujumppa:hissi oli epäkunnossa ja meidän tuurimme tietäen "sviittimme" sijaitsi kattohuoneistossa eli ylimmässä 9.kerroksessa. Ähisten,puhisten ja kiroten raahasimme itsemme sekä maallisen omaisuutemme oikeaan kerrokseen. Kornin tuosta liikuntatuokiosta teki se,että suunnatessamme illalliselle,huomasimme aulassa lapun joka hissin rikkoutumisen lisäksi kertoi myös saatavilla olevasta laukkujenkantopalvelusta.

Jenkit osaavat varmasti palvelunsa vaatia mutta suomalaiseen "ei tartte auttaa"-kulttuuriin kasvamisen tuloksena hikoilimme siis aivan turhaan.

Seuraavat päivät täyttyivät ympäriinsä kävelystä,retkistä eri puolille kaupunkia ja erilaisten ruokien(junkfood included) maistelusta. Katsastettiin Ellis Island sekä Statue of Liberty huikaisevan lämpöisessä säässä. Muistan ikuisesti tuon kuvan ottamishetkellä hyväilevän tuulen sekä lämmön jota olin odottanut koko kesän Suomessa. Henkeäsalpaavien coastline-näkymien lisäksi saimme aimo annoksen historiaa kaupan päälle.


Jenkkiläisen roskaruokakulttuurin opiskelun jälkeen meistä tuli kamalia roskaruokakriitikoita. Arlandan lentokentällä Ruotsissa syödyt hampurilaisateriat olivat niin alinta sakkaa suurien,mehevien ja makurikkaiden jänkkimättöjen jälkeen. Suomessa suurin juoma jonka Mäkkäristä,Hesestä tms.kuppilasta löydät on heillä se pienin. Samassa kaavassa menevät hampurilaiset,ranskalaiset,sipulirenkaat ja siivet. Lyön pääni vetoa että lihosimme kumpikin tuon reissun aikana lähemmäs kymmenen kiloa joten en voi ihmetellä miksi tietty ihmisprosentti jenkeistä on ylilihavia.

Ja älkää luulko että New York koostui vain mätöstä! Tuntui että kaupunki käsitti joka ainoan maailman kansallisuuden herkkuja joista kerkesimme toki maistelemaan vain murto-osaa. Tuolta lyhyeltä kulinaristiselta matkalta mieleen parhaiten jäänyt ravinteli painui merenpohjan antimien puolelle,sillä aito lobsteri(jättirapu suomeksi?) oli niin hyvää että olisi tehnyt mieli ottaa 10 kilon dogbag mukaansa ravintolasta ja lastata se tilaamani annoksen herkuilla. Omnom!

Central Parkissa vietimme monta rauhoittumisen hetkeä kun itse kaupungin vilinä alkoi käydä liian voimakkaaksi. Mitä syvemmälle tuohon puistoon kävelit sitä nopeammin unohdit olevasi kaupungissa,saati sen keskellä. Autojen äänet ja muu meteli vaimenivat ja vaihtuivat luonnollisiin ääniin,aivan kuin olisit astunut portista keskelle metsää ja sen rauhallisuutta. Puisto muodostui hengähdyspaikaksi jossa saatoimme istuskella tunteja vain katselemassa hiljakseen ohikulkevia ihmisiä(kenelläkään tuossa puistossa ei tuntunut olevan kiire) tai seuraamassa lammen sorsien päiväpuuhia. Kaksi maailmaa sisäkkäin kiehtoo aina.

Sitten valkeni päivä jossa oli selkäpiitä karmaisevaa johdatusta. Hotellimme sijaitsi aivan Empire State Buildingin läheisyydessä. Oli kellossa herätykset sekä aamiaispaikka valittuna:ylös reippaasti ja ensimmäisten joukossa katsastamaan pytinki tuntien jonotuksen välttämiseksi. Aamu saapui,mieheni heräsi kellon soimiseen, tuijotti näyttöä hetken ja ajatteli "paskat,nyt ollaan lomalla ja nukutaan pitkään". Tuo ajatus saattoi pelastaa meidän kummankin hengen.

Herättyämme ja päästyämme ulkoilmaan,ihmettelimme Fifth avenuen hälinää - siinä oli jotakin epätavallista. Katu oli poikki monen korttelin matkalta,Empire suljettu,saarrettu, NYPD-autoja enemmän kuin olimme nähneet koskaan,uutisautoja,kameroita,ankkureita ja jopa helikoptereita(?!) lentelemässä paikan yllä. Oli täytynyt tapahtua jotain.

Uutisankkurin näköinen,tyylikäs pukumies puheli kuvaajalleen muutaman lauseen joka sai sivusta kuultuna kulmakarvamme hiusrajaan ja vastaantulleen lapsen kysymyksestä äidilleen oli meidän viimein juostava hotellille,pistettävä tv auki ja googletettava uutisia. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Näkymä Empiresta johon pääsimme kapuamaan jo saman päivän iltana

"Mama,is this men in a hospital?"

Selvisi että täsmälleen samaan aikaan jolloin meidän piti olla menossa Empire State Buildingin ovista sisään sen edessä ammuskeltiin. Draaman takana oli katkera työntekijä-pomo suhde jonka kummatkin osapuolet saivat surmansa ja joukko sivullisia loukkaantui. Kiitos väsymyksen,intuition tai vain yksinkertaisesti laiskuuden,nukuimme tyytyväisinä tämän välikohtauksen ohitse. Tuo tapahtuma sai ajattelemaan paljon johdatusta ja sitä mitä olisi voinut tapahtua,jos olisimme olleet paikalla. Olisimmeko sattuneet tulilinjalle? Nähneet ehkä ampujan ja poliisin kohtaamisen? Saaneet itse luodista?
Aivan kuin leffaa tuo välikohtaus jokatapauksessa oli mutta palautti karun palan todellisuuden kakkua tuon kaiken hienouden keskelle.

Jenkit ovat suureleisiä joka asiassa,niin myös tässä. Myöhemmin illalla paikalle saapui joukko isokenkäisiä kommentoimaan tapahtumaa suorassa televisiolähetyksessä ja joka ainoa jenkkiläinen uutiskanava/lehti päivysti lähes vuorokauden Empiren läheisyydessä etsien silminnäkijöitä jotta saisivat edes hieman paremman jutun aiheesta kyhättyä kuin kilpailevat median edustajat. Mylläkkä oli siis melkoinen ja pysyi "päivitettävät uutiset" osastolla koko New Yorkin matkamme ajan. Media on tuossa osassa maailmaa kuin haukka joka iskee täyttä vauhtia kynnet ojossa sinne missä tapahtuu eikä takuulla päästä irti ennenkuin liha on eroteltu luista.


Koitti paluu,päivä joka ei olisi saanut tulla.
Suomeen,että takaisinko?
Pian aistin jonkin muuttuneen pysyvästi. Olen tehnyt ennenkin matkoja Eurooppaan ja aina palannut mielelläni kotiin.

Suomi on tuttu ja turvallinen maa:tunnet sen kulttuurin,tavat ja elämän normit koska oppia on kertynyt lapsuudesta saakka. Kotimaa,koti - nuo sanat ovat aina mielestäni kuvanneet omaa suhdettani Suomeen. Täällä ovat ihmiset joita rakastan,täällä ovat koti,työpaikka ja sosiaalinen elämä,harrastukset,ihanat vaihtuvat vuodenajat(joista eniten vihaan edelleen syksyä!). Täällä ovat asiat maailman mittakaavassa hyvin ja ihmiset voivat elää edes jotenkin.

Seisoessani kylmällä ja pimeällä takapihalla,tajusin mikä oli muuttunut. Suomi ei ollut minulle enää se sama kotoisa maa kuin se oli ollut lähtiessämme Jenkkeihin. Aiemmin ihmisten kertomukset pitkistä ulkomaanmatkoista olivat ansainneet kunnioitukseni mutta samalla tuottaneet ajatuksen "en voisi koskaan olla pois Suomesta noin pitkään" Nyt katsellessani pimeää,syksyn myllertämää pihamaata tajusin maailmani suurentuneen. Ymmärsin miten paljon kaikkea näkemisen ja kokemisen arvoista tämä maailma kätki sisälleen eikä elämäni tarvitsisi rajoittua pelkästään Suomen rajojen sisäpuolelle. Miten paljon elämä voisi rikastua kun jättäisin taakseni ainaisen pelon ja huolen sekä "mitä jos tapahtuu jotain"-ajattelun?  Taistellessani arjen renkaita pyörimään uudelleen tajusin yhtäkkiä tuon ajattelun jättäneen minut.

Joka puolella maailmaa tapahtuu onnettomuuksia,ihmiset kohtaavat vaaroja eikä pitkään matkustaminen ole herkkua. Matkalainen saattaa kohdata sairauksia,kulttuurishokkeja ja vaikeita tilanteita,tulla ryöstetyksi,raiskatuksi,menettää kaiken. Uhkakuvat eivät kuitenkaan saa hallita ja maailman pelkäämisen jälkeen minussa on syttynyt jotain ihan uutta,jotakin ennen kokematonta. Halu,inspiraatio ja motivaatio kaapata mies mukaan,myydä omaisuus ja lähteä. 

Muutokseen tarvitaan vain ajatus joka on suurempi kaikkia ympäristön vastaväitteitä.

"Kaikista vaarallisinta on loppujenlopuksi kotona" -Madventures

-Ci

Päivästä jona meistä tuli yksi

Suuren meren takana oli kaikki toisin:runsasta,säihkymisellä kuorrutettua yläkylläisyyttä täynä neonvaloja,musiikkia,sykettä ja liikettä. Kaikki liikkui jatkuvasti. Kun katsoit hotellin ikkunasta myöhään yöllä,näit autoja vilisevät kadut,kuulit liikenteen äänet,autojen torvet,ihmisten iloiset huudot,valot ja elämän melskeen jossa sekoittuivat tuon erämaakaupungin kaikki sävyt. Aamulla avasit samat verhot huoneestasi ja tajusit että ainoastaan valon määrä oli vaihtunut:edelleen kadut vilisivät autoja ja kuului samanlaisia ääniä kuin illalla. Se on totta mitä puhutaan: Las Vegas ei koskaan nuku.

Kuva: Ci

Laskeuduttuamme Mc Carranin lentokentälle,tunne oli jokseenkin epätodellinen - takana n.20 tuntia lentokoneessa istumista,jetlag hiipi pitkillä kynsillään raastaen kimppuusi ja kehosi tuntui syväjäästä nostetulta. Kuitenkin lämmössä ja hälinässä,päästyämme taksiin ja matkatessamme hotellille tuon hämäryyden röyhkeästi täyttävien valojen lävitse,tunsin itseni totaalisesti Liisaksi Ihmemaassa.
En ollut koskaan nähnyt sellaisia moottoriteitä,rakennuksia,ihmisvilinää,tsadam sykettä mikä tuossa paikassa leijaili.
Tuntui kuin olisit astunut jonkinlaiseen magneettikenttään ja sähköistänyt kaikki aistisi. Minulla olisi pitänyt olla 200 silmää jotta olisin kyennyt havainnoimaan kaiken sen mitä yritin tihrustaa kahdella,äärimmäisen väsyneellä okulaarillani. Tuon paikan atmosfääri imaisi minut kerralla sieluani myöden syövereihinsä ja halusin huutaa innostuksesta:tämä oli se paikka,se jonne tähdet tulevat kuolemaan ja minä menemään naimisiin.

Kyllä,koko reissumme tarkoitus tiivistyi yhteen asiaan: naimisiinmenoon Vegasissa. Ensin se oli vain mieheni intohimoinen idea, josta se kehkeytyi hyvin äkkiä meidän kummankin päämääräksi. Minulla on ollut lapsesta asti visio erilaisista häistä:en ole voinut sietää ajatusta valkoiseen/vaaleanpunaiseen prinsessamekkoon pukeutumisesta,kirkosta ja suuresta vierasmäärästä. Halusin pientä,omannäköistä ja pariskunnan ehdoilla toteutettua - tästä ideasta sain kaiken tuon. Saimme olla kaksin ilman paineita ihmisten viihdyttämisestä,häät olivat täsmälleen meidän näköisemme pukuja,miljöötä ja Elviksen rokkaamista myöten. Kappeli jossa menimme naimisiin oli suloisen pieni ja Elviksemme tajuton showäijä, kahden metrin pituudellaan,lauluäänellään,puvullaan ja hiuksillaan.

Kuva: Ci

"Tää on oikeasti unta,täyttä leffaa", ajattelin mielessäni astellessani kohti alttaria Elviksen käsikynkässä. Hänellä oli mukanaan kitara jolla soitti ja lauloi samalla Love me tenderiä. En tiennyt miten päin olla ja matka tuntui ikuisuudelta jossa kerkesi ajattelemaan ihan liikaa.

Miltä näytän,onnistuiko meikki? Entä hiukset,voi kamala jos ne on tylsät! Pysyykö huivi olkapäilläni jos irrotan kädet siitä? Miten pistän toiselle sormuksen kun minulla on tämä puska kädessäni? Mitä jos tuo Elvis kääntyy yhtäkkiä ja iskee minua tauluun tuolla kitaralla?

Morsiamen hermoromahdusmania oli totaalisesti ollut ilmassa tuona päivänä kun itkin,nauroin ja hysterisoin vuoron perään ja meinasin milloin pyörtyä,milloin raivota ja milloin syödä pääni jännityksestä. Kun myöhemmin katsoimme kuvaajan satoa häistämme,nauroin katketakseni ilmeelleni joka on alttarille astellessa sen näköinen kuin jähmettyisin pelosta, pelkäisin kompastuvani joka askeleella,minulla olisi ysimillinen ohimolla ja rautakanki selkärangan tilalla. Kaiken tuon aivomyrskyn jälkeen jota päässäni mietin muutaman sekunnin aikana astellessani alttarille, Elvis luovutti minut miehelleni.

Kun hän tarttui minua kädestä,olin yhtäkkiä rauhallinen ja tilanne alkoi kääntyä oksettavan jännittävästä erittäin nautittavaksi.

Jenkkityyliin luovutimme toisillemme valat(nimeni kuulostaa paljon kauniimmalta ulkolaisittain lausuttuna),sekä sormukset ja vastoin aiempaa käsitystä meidät vihki Elviksen sijaan pehmeällä äänellä varustettu civil minister, jolla oli miellyttävät sanankäänteet sekä kädenpuristus. Olin onnellinen tästä muutoksesta,sillä saimme ihanan ja uniikin rauhoittumisen hetken tuon kaiken sähellyksen keskellä,Elviksemme ollessa varsin räyhäkäs - hän nimittäin totaalisesti tiesi kuinka juhlia ja viihdyttää.
Valojen ja sormusten vaihtamisen sekä suudelman jälkeen seurasi valokuvien ottoa,Elvikseltä Burning Love & Viva Las Vegas ja meininki oli kuin kaksikymmenpäisellä juhlaseurueella. Ääntä,naurua ja svengiä lähti niin etten unohda sitä koskaan. Vaikka tilaisuus itse oli lyhyt,oli se jotain ihan uskomatonta ja sen jälkeen kummallakin oli olo kuin humalaisella vaikkemme olleet juoneet pisaraakaan alkoholia. Päästyämme Hotelli-Casinolle jatkettiin naimisiinmenon juhlistamista ja jännityksen purkamista mikä heijastui kummankin silmistä kuin yhteinen salaisuus.

Lopun ajasta käytimme hyödyksi katsastamalla kaikki mahdolliset kasinot,erilaiset hotellit ja ostoskeskukset. Kasinoista kolusimme varmasti monelle tuttuja nimiä kuten Bellagio,MGM Grand,Caesars Palace ja Flamingo.
Myös Madame Tussaudin vahakabinetti tuli katsottua ja samalla täytettyä oma pitkäaikainen haaveeni sinne pääsemisestä. Meininki oli hullun hieno ja jokaisella hotelli/casinolla oli oma teemansa. Kävimme mm. Venetsiassa,muinaisessa Egyptissä,Pariisissa,New Yorkissa,Roomassa - jopa Aarresaarella jossa (oikea!) merirosvolaiva upposi,kanuunat paukkuivat ja tuli leimahteli. Voinette siis uskoa että pyöritys oli melkoinen.

Kuva: Ci

Vegas kaikessa yyberiydessään kuitenkin uuvuttaa ihmisen helposti. Ei sellaista ultimaattista biletystä,valoja,ajatonta pelaamista ja vuorokauden lävitse valvomista jaksa koko aikaa. Mieheni sanoja lainatakseni Vegasissa olo on sama kuin olisit risteilyllä monta vuorokautta putkeen - ei kukaan oikeasti rentoudu Ruotsinlaivalla vaan sinne mennään bilettämään ja ne jotka eivät biletä kuuntelevat kuitenkin sitä meteliä joka lähtee viinaa veressään rymyävästä bailukansasta.

Siksipä kaikessa autuudessaan hiljaisuus ja hämäryys olivat tervetulleita vieraita kun viimein pääsimme lennolle kohti New Yorkia. Humina joka koneessa aina kuuluu oli siunaus. Ei muuta kuin peitto päälle ja huivi silmille josta alkoivat rauhoittumisen ainekset olemaan kasassa.

Muutama on kysellyt minulta miltä naimisiinmeno on tuntunut näin ns. "nopeaan". Olen jokaiselle todennut että minusta hehkuvan onnellisuuden näkemällä voi kai itsekin todeta sen saman minkä nyt sanon: oikealta. Minua ei ole hirvittänyt suhteemme eteneminen,päin vastoin,olen ensimmäistä kertaa ymmärtänyt tuon "katsellaan tässä nyt vielä,ei me nyt ihan vielä sitä ja tätä"-pohdinnan todellisia piirteitä ja ollut onnellinen ettei niitä enää ole omassa suhteessani. Tämä kaikki oli tietynlaisen elämän loppu ja aivan toisenlaisen alku. Toinen ovi on sulkeutunut takanamme ja toisesta saadaan astua sisään. Emme näe oven läpi, se on raollaan,sisältä hehkuu valoa mutta vielä siitä ei pääse astumaan peremmälle. Paljon muuttuu ja paljon vahvistuu,jokin putoaa pois ja toinen asia syntyy. Isojapieniä muutoksia ämpärillinen. Niistä kaikesta tämä aika on nyt muovattu,saatu toisemme myös kirjoissa ja kansissa(kunhan paperit tulevat Suomeen) ja jaettu rikkaan arjen lisäksi myös yhden ikimuistoisen matkan hyvät,pahat ja rumat asiat.

New York,oi New York. Siinä on sitten jo oma seikkailunsa joka vaatii oman päivityksensä. Sille on myös oma aikansa joka joidenkin onneksi ja toisten harmiksi ei ole nyt.

-Ci

Vatsanpohjasta

ottaa,kipristelee,kuplii. Sitä tapahtuu itselläni hyvin usein kun olen joko äärimmäisen ahdistunut,tai äärimmäisen innoissani jostain. Voin vaan kiittää ylempää tahoa siitä,että kyseessä on tällä kertaa viimeksi mainittu. Nyt,tässä hetkessä viimein kaikki vain...helpottaa.

En halua ajatella syksyä:takaisinpaluuta,raakaa arkea,synkkyyttä,velkoja,laskuja,ratkaisemattomia ongelmia. Niitä riittää pinossa,jonossa ja poikittain mutta onni seuraa vierelläni,tunne siitä että edessäpäin on taas jotain parempaa:tuloksia,ratkaisuja. Onnellisuutta ei kai kannata alkaa säännöstelemään enää nyt kun tiedän,että minut tehdään onnelliseksi joka päivä.

Se on hulluutta. Täyttä kaistapäisyyttä. Synkimpinäkin hetkinä oloani helpotetaan,minut saadaan nauramaan onnellista naurua,ei vain pinnallisen hauskaa,minua arvostetaan ja rakastetaan tälläisenä,omana itsenäni ilman ehtoja. En uskonut koskaan löytäväni ketään jonka kanssa minulla olisi näin hyvä olla, jokaisella olemassaolevalla tasolla. Minulle annetaan niin henkistä,verbaalista kuin fyysistäkin vastusta enkä saa koskaan tuosta ihmisestä tehtyä kynnysmattoa itselleni,niinkuin monesta muusta. Välillä tuntuu kuin katsoisi peiliin ja sitten taas hölmistyneenä lasin läpi jossa toisella puolella on toinen ääripää. Kaikki sekoittuu,hioutuu yhteen,samanlaisuus,erilaisuus - täydellinen tasapaino. Enemmän samanlaista kuin erilaista,enemmän yhtä kuin erikseen,enemmän meitä kuin yksin,itsekseen,enemmän vastakkain kuin seläkkäin.

Noah Gallager - If I had a gun

Olen tiennyt aina olevani erikoinen:en sillä kauniin uniikilla tavalla mitä useimmat maalailevat itsestään, vaan rujolla,rumalla jopa yksinäisellä tavalla. Olen aina ollut porukassa,joskus jopa porukan pää,mutten ole koskaan ollut siinä,en ole kuulunut siihen. Ajattelen liikaa kaiken ylitse,pohdin sellaisiakin asioita joita ei koskaan ajelehdi useimpien ihmisten mieleen,näen,katson ja koen välistä hieman liikaakin:käytän sitä kuuluisaa kuudetta aistia ja siksi olen erikoinen,erilainen. Häilyn rajamailla.

Siksi tuo ihminen on koti. Koti on siellä missä on hän,sillä hän tietää tuon kaiken,näki sen minusta jo ennenkuin sanoin hänelle sanaakaan. Tiesi vain katsomalla,tutkimalla. Tiesi mitä tunnen,tiesi mieleni liikkeet,tiesi heikkouteni,vahvuuteni,tiesi minne minun kanssani joutuisi,antoi kaiken muun mennä ja sanaakaan sanomatta käveli viereeni. Ei eteeni,ei taakseni,vaan viereeni.

Kuningatar ei anna aarteitaan palvelijoilleen vaan sille rakkaalle kuninkaalle,saman arvoiselle ja veroiselle.

Se joka on itselleen valehtelematta veroisensa löytänyt,tietää tasan mistä puhun. Loput keräilkööt kysymysmerkkejä päidensä yläpuolelta (tai jalkojensa juuresta).


-Ci


"Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut,työni tehnyt,lapsenikin kasvattanut
Luokseni tulkaa.
Katsokaa että kaunis oon,
hiukseni laittakaa
Ja jotain mustaa päälleni pukekaa
Niin matka voi alkaa.

Minä ja hän tiedän sen,meillä on sielu yhteinen
Minä ja hän tiedän sen,meillä on elämä ikuinen

Kohtaammeko eessä kuulun katetdraalin,vai Venäjän maalla niin kuin kohdattiin ennenkin?
Onko hän siellä?
Lontoon metrossako käy viereeni istumaan
vai käveleekö mua vastaan matkalla Syyriaan
tomuisella tiellä?"

-Jesse Kaikuranta (Jenni Vartiainen cover)


Kuva: Vimeo

Kosto suloinen

on ollut karman vallitsevana teemana meillä koko kuukauden ja selvittääkseni epäartikulaatiomaisen lauseeni hämmentävää merkitystä, täytyy minun paneutua asiaan taas kerran kokonaisuutena.

Olen ollut aina huono uskomaan Jumalaan, tai jumaliin sillä koen ne ihmisten muovaamiksi todisteluiksi,turvaksi. Haluanhan minäkin uskoa johonkin suurempaan, tottakai, sillä ajatus siitä ettei tämä elämä ole yksin tässä kehossa,ajassa ja paikassa on hyvin kiehtova.

Uskominen yhden ainoan "oikean" jumalan löytämiseen on kuitenkin juuri se mikä haraa vastaan ja aika tavalla. Joka ikinen uskonto saattaa olla se oikea,joka ikinen saattaa olla aivan väärä - määre uskontojen oikeasta ja väärästä,säännöt,johtajat,vuosisatojen muokkaumat, kaikki tuo on ihmisestä peräisin ja siihen vaaditaan uskomaan ja vannomaan ns. yhden uskon nimeen. Pitää löytää "oikea tie", oikea usko jotta pelastuu,vääräoppineisiin hurahtaminen johtaa turmion tielle - kaikkihan näitä aikuisten "Kuka pelkää mustaa miestä?"-leikin sääntöjä ovat kuulleet. Ihminen joka on muovannut uskontoa paasaa...niin kenelle? No ihmiselle,samanlaiselle olennolle.

Oman uskon pitäisi olla vapautta. Oman henkilökohtaisen suhteen luomista johonkin suurempaan,mietiskelyä ja paneutumista,yksilölähtöisyyttä jossa saatetaan ajatella maailmaa monen uskonnon näkökulmasta - ammennetaan hyviä asioita itselle sopivista uskonnoista ja ajattelumalleista ja kehitetään niistä oma hengellinen kokonaisuus. Useimmille ihmisille kuitenkin valmiit raamit joihin lähteä omaa uskoa rakentamaan ovat elintärkeät sillä ne ovat helpot. Pelastus tarjoutuu turvallisuudesta ja tuttuudesta enemmän kuin omista mietteistä.

Menkääpä joskus käymään minkä tahansa uskontokunnan jumalanpalveluksissa tai tilaisuuksissa: tulette (ehkei kaikkialla mutta useimmissa paikoissa)lämpöisesti vastaanotetuksi ja jos olette kiinnostuneita,he ilomielin perehdyttävät teitä siihen mitä heidän oma uskontonsa on. Jos lähdette mukaan,saatte varmasti sosiaalisia kontakteja,vertaisryhmän,paljon sisältöä elämäänne, kotoisan olon ja hyvän tunteen. Jossain vaiheessa kuitenkin eteenne tulee risteys,tienhaara jossa pitää valita:joka ikinen uskontokunta kysynee teiltä jäättekö tänne "oikeaoppisten" pariin vai lähdettekö takaisin maailman tuuliin? Kysymys siis on karusti sanottuna siitä,hyväksyttekö mukisematta raamit ja mallin jota tuossa uskontokunnassa noudatetaan ja oletteko valmiit noudattamaan (kirkon) arvossaan suurempien henkilöiden tietävää ja mahdollisesti myös sanelemaa elämänkuvaa?

Myös täälläpäin suositussa Kristinuskossa tehdään rajanvetoja. Raamatun -ja pappien sanojen mukaan kaupankäynti käy kuumana:Jumala pelastaa elämäsi,antaen sen sinulle ikuisena luuppina takaisin mutta kas,hänen ehtonsa ovat uskominen, palvominen sekä elämän säännöstön eli 10 käskyn täyttäminen. Onneksesi vain kaksi ensimmäistä onnistuvat ja kolmas on mahdoton. Tuo minulle itselleni tökkii kaikkein eniten - aina kun törmään k.o uskontoon eteeni ei tule koskaan muuta kuin tuota kaupankäyntiä Jumalan kanssa ja paasausta siitä ellen nyt anna hakata itsestäni Raamatulla perisyntejä pois,demonit tulevat ja syövät koirani.Varmasti tuosta niinkuin jokaisesta muustakin uskonnosta ihmiset saavat voimaa,hyvää oloa ja usko tasapainottaa heitä elämän myrskyissä mutta samanlaisen lautan keinunta ei ole minua varten.

Suomessa uskonnollisuus on onneksi vielä hyvin pitkälti yksilön oma asia,jonka saat halutessasi pitää omana tietonasi mutta jos erehdyt avaamaan suusi ja kertomaan ettet usko mihinkään,tai uskot omalla tavallasi johonkin, tai olet muslimibudhhahindupakalajumalattarenwicca, alkaa kysymysmerkkejä nousta päiden yläpuolelle. "Erilainen,uskoopas hän outoihin asioihin,on kyllä ihan vääränsä tuon uskonsa kanssa"
Jokainen uskontokunta haluaa olla oikeassa ja se yksi ainoa oikea sillä se on ihmisluonteen jano:saada luokitella ja lokeroida sekä määrätä omasta kohtalosta,tietää paremmin kuin muut.

Kymmenen käskyn kanssa pelatessa en voi estää mieleeni palaamasta omaa,rippikoulun tunneilla kehittelemääni ajatusleikkiä siitä miten ihminen ja Kr.uskon jumala ovat kuin huikentelevainen mies ja kotona kiltisti nököttävä vaimo: mies tekee kaikki synnit mitkä vain uskoa voit,täyttyy katumuksella ja palaa vaimonsa luo joka hurjistuu ja heittää äijän ulos kämpästä. Seuraavaksi mies yrittää elää tarkasti vaimon laatiman elämän säännöstön mukaan, parantaa tapansa ja olla ilman syntisiä tekoja tai ajatuksia mutta kas kummaa,se ei onnistukaan. Narahdetaan joko viinaan,huoriin,huumausaineisiin,lampaisiin tai muuhun yhtä perisynnilliseen(niin tai sitten vaan ajatellaan tätä kaikkea joka on yhtä lailla ristillä päähän-osastoa). Vaimon luo ei ole enää mitään asiaa ja mies on surullinen ja uskomattoman masentunut kunnes naapurin Mauri-Pera suostuu uhrautumaan miehen puolesta ja todistamaan että tämä on parantanut tapansa. Juttu menee lävitse muijalle ja aina siitä lähtien mies on voinut tehdä mitä vaan ja saada joka kerran anteeksiannon anelemalla,itkemällä katumusta ja vetoamalla Mauri-Peran todistukseen hänen synittömyydestään.

Yhtälailla Jumala antaa syntisi anteeksi JOS huomaat jos lausekkeen jonka mainitseman JOS asianhaaran sinun olisi otettava huomioon ja täytettävä lomake yläkertaan asianmukaisesti höystettynä kyynelillä,verellä ja hielläsi.

Ja kyllä myönnän saivartelevani,mutta joskus ajatusleikkini lähtevät hieman lapasesta.Kuitenkin kuten minulla,myös jokaisella muulla on oikeus vakaumukseen ja tällä paasaamisella ei ole tarkoitus käydä väheksymään kenekään uskoa - tämä kaikki vain tarvittiin siihen,jotta pääsen kertomaan minun ja karman yhteisestä elosta joka ei ole ollut ruusuinen lähiaikoina.

Minulle ja miehelleni on tarjoiltu yhtä sun toista ongelmaa juuri reissumme kynnyksellä. Milloin hajoaa tietokone(et),milloin autosta osia,milloin muurahaisarmeija hyökkää kotiimme,milloin toinen meinaa viiltää sormensa auki,milloin toinen todistaa bussin kolarointia,milloin hajoaa imuri - lista senkun jatkuu...Koko kuukausi on ollut täynä kaikenlaisia sattumuksia ja shaibaa on satanut niskaan ihan urakalla. Kumpikin meistä on ollut hullun väsyneitä koko ajan ja kaiken on kruunannut monsuunimainen sade joka ei ole ottanut loppuakseen moneen viikkoon(tai siltä ainakin on tuntunut). Karma on antanut tulla oikein urakalla kaikkea pientä,mutta suurena määränä erittäin v-mäistä koettelemusta

Vaikka karma on vain yksi monista asioista johon uskon,olen huomannut sen kirvoittavan eniten ajatuksia.
Monesti oltuani ilkeä jollekin,olen saanut ilkeyteni takaisin jonain koettelemuksena itselleni. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen miettinyt kaatosateessa ilman sateenvarjoa(lähtiessä pilvetön taivas),kuhmu otsassa, avaimet kadoksissa tai haava sormessa sitä,olisiko sittenkin pitänyt toimia toisin.

Jos taas olen tehnyt hyvää, minulla on saattanut käydä tuuri joissain asioissa. Lapsena autoin erästä vanhempaa naishenkilöä ja sain palkkioksi hältä pienen summan rahaa joka oli sinetti muistaakseni jonkun tavaran ostamiselle,sillä hänen antamallaan pienellä summalla sain tarvittavat varainnot hankkiakseni jotain silloin epäilemättä elämää suurempaa(kuten Spice Girlsien CD!). Karman tasapaino ja lasten satujen tyylinen "jokaiselle ansioidensa mukaan"- ajattelun yhdistelmä on omiaan tuomaan omaan elämääni herkullisia havaintoja ja mietteitä ihan päivittäin. Joku voi pitää karmaa sattumien summana tai haihatteluna, mutta koska usko tekee monet asiat todeksi,niin myös minun elämässäni usko karmaan ohjaa minua tietyllä tapaa vaikkakin sitä usein jättää merkit huomioimatta ja menee sieltä mistä aita on matalin törmäten taas edessä törröttävään lyhtypylvääseen.

Ehkä tämä meineillään oleva sontakylpy tietää matkastamme huikeaa kun kaikki vastoinkäymiset otetaan luukulle jo näin etukäteen ;) Myös tilanteen näkökulman muuttamisella pääsee eteenpäin. Kuten eräs vanha ja viisas sanoi: "Jos risukasaan ei paista aurinko,silloin on risusavotan aika"

-Ci


Kuvat: Iltalehti, Helmi, Karma&Internet marketing sekä maanmainio Maailmanmenoa vapaassa maailmassa

Harmaata vitutusta

Nyt se sitten alkoi,ainakin mun mielessä. Kesä kesti sen viikon ja tiedän että aurinkoisia säitä tulee,mutta päässäni on ollut syksy jo paljon pidempään kuin viikon mitä tämä nyt päällä oleva sateuskuuri on kestänyt.

Uskomatonta miten seitsemän päivän sade ja harmaus voi vaikuttaa negatiivisesti ihmisen elämään - tunteet ovat pitkälle samanlaiset kuin syksyisin:väsyttää,mikään ei kiinnosta ja itseinho omasta saamattomuudesta kumpuaa pinnalle,negatiivisuus jota minussa paljon on ottaa vallan ja haluaisin vaan hautautua peittoihin ja nukkua.
Kesän hyvillä keleillä valohoitoa saavana ei ole mitään ongelmaa missään,kaikki sujuu kevyesti ja no, jos ei suju niin ainakin on hyvä ilma. Tänään, viikon sateen ropinan,harmauden ja märkyyden keskellä tajuan selkeästi asioita joita halusin alkaa ajattelemaan vasta lehtien tipahdellessa: nyt se koko paletti on silmieni edessä eikä minulla ole hajuakaan mitä helvettiä teen sille.

Minun pitäisi keksiä suunta mihin lähteä. Olen joskus aiemmin sanonut etten ole mihinkään tavalliseen yhteiskunnan palapeliin sopiva osa,aina liian... jotakin
(monimutkainen,kesyyntymätön,epäselvä,kulmikas,piikikäs).
Pian tulee aika jolloin minun täytyisi luoda suunta mutta mitä jos karttasi on pöntössä syttypaperina? Olen ennenkin saanut ajatukseni järjestykseen ja toimintasuunnitelman tehtyä,mutta minulle suoduilla köyhillä nappuloilla ei tällä hetkellä paljoa Kimbleä pelata. Ei, minun pitää odottaa ja miettiä ja pyöritellä ja punnita asioita,kiertää ja kaartaa kun en pääse lävitse. Helpompaa olisi ottaa se mora käteen ja mennä suoraa tietä mutta silloin teen hallaa itselleni,en halua palata menneeseen,samoihin ympyröihin ja työkuvioihin ja todeta ettei haaveella päästä eteenpäin ollutkaan siipiä. Se olisi epäonnistumisistani pahin.
Tämän soppasen ääressä lienee kai aika ilmeistä että minun täytyisi vaan luottaa elämän ohjaukseen, sen sijaan että hyppisin seinille ajatusteni kanssa. Se muodostuu hankalaksi sillä olen satasen ihminen ja kerron mitä se tarkoittaa.

"Täysillä" on sana joka kuvaa täydellisesti jokaista tunnettani: jos tunnen iloa leiskun ja säihkyn ympäriinsä,jos taas surua, olen todella maan matonen, jos taas epätoivoa,skeptisyyttä sekä väsymystä oloni on totaalisesti kaikkia noita sadallakymmenellä prosentilla. Siihen päälle vielä nyt toista päivää meneillä oleva surkeiden sattumusten sarja,niin alan käydä tikittävästä ydinpommista. Nimenomaan ydinpommista sillä pistän päreeksi muutakin kuin vain oman reviirini. Toivon että tänään ei yksikään dorkface rohkene tulla kyselemään tyhmiä,sillä avautumisprosenttini hipoo lähes sataa - mietinkin mistä saan kerättyä senverta itsehillintää,etten lennä päivän päätteeksi ulos koko firmasta.

Sick´n´ tired kuvaa täydellisesti olotilaani,olen niin täynä tätä harmautta,synkkyyttä, odottamista,ainaista väsymyskierrettä,kaiken mallisia ja kokoisia töitä ja sitä että minua vaaditaan joka päivä vetämään suuremmat kegät jalkaan,kuin millä pystyn edes kävelemään.

Ehkä suunnittelun aika on sitten kun päässäni ei kiehu ja ajatukseni ole skeptisyyden terävöittämiä.

"Mä vihaan tällästä seisovaa vettä,veden pitää VIRRATA!"

-Ci

Nukkuva kesäaamu ja ystävyys

Taas kesäaamu,jonka voi haistaa avonaisen ikkunan lävitse. Vaimea äänimaailma ja herääminen luonnollisesti on jotain parasta. Koko viikko on menty,sähelletty ja tehty duunia hulluna,palaveerattu asiasta jos toisestakin ja eletty arkea. Olin vielä perjantainkin "myöhään" töissä joten kun pääsin kotiin toisen luo,olo tuntui hullun hyvälle mutta lähes psykoottiselle viikon,töiden ja vielä selvittämättömien matkaongelmien aiheuttaman väsymyksen ja turhautumisen vuoksi. Hengähdystauko,väliaika,yes please!

Työvaatteet pesuun,jääteetä lasiin ja istumaan toisen kanssa pihamaalle. Puretaan päivä osiin,kohdataan ja jutellaan kunnolla, jonka jälkeen rauhoitutaan, halaillaan ja katsotaan leffoja kunnes on aika mennä nukkumaan.

Toinen meistä nukkuu vielä ja oletettavasti se en ole minä. Tuhina ja uniset liikkeet ovat merkki siitä,että unimaailma on vielä vetovoimainen.

Hullu viikko,vielä rankempia tulossa ja silti mieleni pysyy tässä hetkessä,huoneen hämäryydessä,linnunlaulussa ja ihanalle tuoksuvassa,nukkuvassa olennossa. En voi lakata katselemasta toista - rentoja kasvoja,vähän kerämäistä asentoa ja ympäriinsä olevia hiuksia.

 Olen paljon miettinyt kaikkea sitä,minkä voit nähdä ihmisestä hänen nukkuessaan asennoista,mahdollisista suun liikkeistä,säpsähtelystä tai ultimaattisesta rentoudesta. Näen paljon eri asioita,mutta yksi yhdistää kaikkia nukkuvia ihmisiä jos seuraatte heitä: he näyttävät hyviltä.

Maan pahamaineisin gangsterikin voi nukkuessaan näyttää herttaiselta ja olen tullut siihen tulokseen että tämä johtuu heijastuksesta. Ihmisessä kun on kaikki tarvittava pahuus,mutta myös hyvyys ja tämä hyvyys heijastuu pinnalle ihmisen nukkuessa,vaikka valveilla et uskoisi koskaan sen olemassaoloon. Kaikki se hyvä ja sisäinen rauha mikä kullekin on suotu,on tuolloin pinnalla ja elää omaa elämäänsä. Nukkuva lapsi on aika poikkeuksetta suloinen näky - niin varmasti monen mielestä oma,nukkuva puolisokin. Nukkuessa ihmisellä ei ole minkäänlaisia muureja ympärillään,eikä hän kanna eleissään varautuneisuutta tai näyteltyä itsevarmuutta,ei prosessoi asioita mielessään ulkomaailmaa varten vaan omaa sisäistä maailmaansa,ei muuta käytöstään,ilmeitään ja liikkeitään tilanteen mukaan - vain on,sellaisena kuin oikeasti on. Vaikka ihminen hereilläollessaan vetäisi roolia joka sekunnin,nukkuessaan hän palaa alkutilaan,lähelle aitoa omaa itseään. joten häntä voi tarkastella syvemmin.


Annan ajatusten vaeltaa ja hengähdän. Yhtäkkiä mieleeni palaa viime viikonloppu ja hyvä ystäväni,joka saapui Treelle pitkän matkan päästä. Tuo pieni ajanjakso oli vallan hulvaton ja rakastin meidän kolmistaan luomaa illanistujaismeininkiä perjantailta - tuntui kuin läsnä olisi ollut kymmenpäinen joukko ihmisiä,niin äänekästä ja hauskaa meillä oli.

Jutan kanssa pilkottiin hedelmät Sangriaan ja mieheni toimi juoman sekottajana tarkalla silmämäärän suhteutuksella. Kesän herkkujuomasta tuli oikein hyvää ja sitä litkiessämme saunottiin,katsottiin hyvää stand-up komiikkaa ja saatiin selville hauskoja yksityiskohtia toisistamme pelaamisen muodossa. Lauantai meni suurilta osin lojuessa ja kun viimein päästiin heräävien kirjoihin,tehtiin hyvät pöperöt ja palattiin erinäisten leffojen maailmaan.
 
Sunnuntaina sitten aktivoiduttiin ja käytiin Jutan kanssa kaksin niin kauppareissut kuin lenkitkin ja juteltiin niitä maagisia naisten maailmanparannusaisoita, joille miehet pyörittelisivät silmiään ja tuhahtelisivat. Meille tuo kaikki oli kuitenkin terapiaa parhaimmillaan puolin ja toisin ja siinä otettii kiinni kaikki se kertomatta jäänyt, joka oli hautautunut arjen jalkoihin. Taas huomasin sen miten paljon arvostan tuota naista ja hänen pitkää matkaansa tänne,tilanteessa jossa oma liikkuvuuteni on nolla. Se kertoo ystävyydestämme paljon hiljaisella äänellään,mutta niin voimakkaasti että kumpikin meistä tietää sen puhuvan. Jos tapaisitte hänet,tietäisitte,että hänessä on jotain speciaalia mitä harvoin enää löytää nykyajan ihmismuotoisista paskakasoista.




Maanantaina sitten ennen junan lähtöä,vein Jutan tutustumaan työpaikkaani eli erääseen Second Hand Shopiin josta tämä pieni löysi hyvän kasan päällepantavia. Naurettiin,kokeiltiin mitä erilaisimpia vaatteita ja nautittiin hiljaisesta,suljetusta ja yksin meidän olevasta putiikista jossa tuohon aikaan ei ollut ketään,sillä olimme reilusti avaamista aikaisemmassa. Jutan lähdettyä kohti rautatieasemaa,avasin liikkeen ja valmistauduin tuhlaamaan viettämään taas yhden kesän aurinkoisista päivistä sisällä, suunnaten kohti suurempaa maalitaulua. Tämä vkl ei voi kuin parantaa taisteluvalmiuksiani- maailma odottaa muttei enää kauan.

-Ci

Summer like never before

Olen kuunnellut viimeiset viikot ihmisten suunnitelmia kesän suhteen: joku kiertää kaikki festarit,toinen koluaa terassit sekä keikat ja kolmas suuntaa mökkeilemään ja "tsiikailemaan tipusia" järven rantaan. Itse teen töitä koko kesän niska limassa,en juo juoman juomaa terassilla,en katso keikkoja jos ne maksavat,saati pääse nauttimaan festarielämästä. Kesäreissut kauempana asuvien ystävieni luokse ovat kääntyneet "tulisitteko vaikka tänne,kun minä en pääse sinne"-vinkumiseen ja ylipäätään kaikki tekeminen johon liittyy raha jollakin lailla, jää itseltäni tänä kesänä väliin. En syö jäätelöä samaa tahtia kuin viimekesänä,en nautiskele hulvattomista mökkeilyviikonlopuista,en grillaa sairaan hyviä pihvejä,en lähde shoppailemaan,syömään,en kahville mihinkään. Vietän ne hetket töissä jolloin muut kartuttavat terassirusketusta tai löhöävät rannalla. Kesäni kohokohdat tulevat olemaan paikallisten festareiden pari ilmaiskeikkaa,sekä omat "pussikaljat", hyvän ystäväni viikonloppu vierailu sekä juhannus vanhempieni luona. Ei kuulosta minunlaiseltani überaktiiviselta ja touhuntäyteiseltä kesältä ja jonkun mielestä varmasti kärsimykseltä.

Vaan tiedättekö,melkein voin nauraen sanoa että ei haittaa! Tänä vuonna Suomen suvi -vuodenaika jota rakastan kaikista eniten- menee itseltäni roskakoriin enkä tunne ripaustakaan katkeruutta sen suhteen. Niin miksi? No siksi että alkusyksystä minua odottaa pariviikkoinen loma,jota varten on sniiduiltu,kiristetty vyötä sekä budjettia ja pidättäydytty kaikesta materialistisesta elämän somistamisesta.

Matkallani pääsen nauttimaan tuhansien valojen merestä,elämän sykkeestä,raflaillallisista,kauneudesta,shoppailusta Suomen mittakaavaan verrattuna valtavissa liikkeissä,lämmöstä, auringosta sekä hillittömästä yöelämästä. Tiedän jo valmiiksi että tulen
näkemään asioita joita moni ei kohtaa kertaakaan elämässään ja tästä syystä en ole katkera kesästäni. Vaihdan syksymmällä ilomielin villatakin bikineihin ja Suomen harmauden aurinkoon ja tuo matka tulee valaisemaan niin syksyni kuin omalla tavallaan koko loppuelämäni

Oloni on mahtava,sillä sniiduilun opettaman luovuuden ansiosta olen onnistunut löytämään tavan jolla alhaisten kustannusten elämä on saanut motivaationi matkaamme kohtaan nousemaan jatkuvasti. Ajatuksen voima - se on edelleen uskomaton. Säästöprojekti on lisäksi opettanut minulle paljon itsestäni,toisesta puoliskostani sekä siitä miten paljon ihmisen henkinen pääoma kasvaa kun suhde omaan materialistiseen ympäristöön pienenee. Sitä osaa nähdä asioiden taakse ja arvottaa ne uudelleen.

Olen aina ollut ihminen joka tekee kaiken tekemisen arvoisen täysillä - niin myös säästämisen ja koska tätä sataprosenttista satsausta matkaan on kumpikin meistä tehnyt samalla paatoksella,meillä on kasassa varsin herkullinen budjetti matkaa varten. Olen rakastanut sitä miten yhteisen tavoitteen edessä myös suhde on syventynyt,miten materia menettänyt merkitystään ja miten muutamien ystävien tilannetajua arvostaa:nyt ei biletetä tai matkusteta Suomen sisäisesti, joten sen sijaan he tulevat meille ottamaan aurinkoa, juttelemaan tai vaikka vaan istumaan iltaa ilman baarireissuja. Ihmiset ovat nousseet ohitse toiminnan ja heidät kohtaa eri tavalla kuin aiemmin. Iloa irtoaa pienemmistä asioista kuin koskaan ja kiitollisuus tästä kaikesta nostaa päätään.

Toki on sanottava,että matkan jälkeen sitä palaa varsin tyytyväisenä takaisin normaaliin elintasoon - syö vähän paremmin tai jopa ulkona,voi taas tehdä vierailuja ihmisten luokse,shoppailla tai juoda muutaman juoman hyvässä seurassa,hyvässä baarissa jos huvittaa. Sniiduilun opettamat oivallukset kuitenkin talletan,sillä voitto on kummassakin: siinä että säästää hulluna ja kokee upean matkustuselämyksen sekä takaisin palaavassa elintasossa. Taistelu on käyty ja voitettu ja sotasaalistakin saatu - oppeja joita taas tarvitaan(toivoakseni pian) kun ruetaan suunnittelemaan seuraavaa matkaa, muhaha!
-Ci

Kuvat: Minä sekä Wallpapers for free

Kuumetta ja matkakuumetta

Matkakuume nousee,kun fyysinen kuume laskee. Sain kivasti vapusta itselleni lenssun joka on ollut itsepintainen. Niin tosiaan vappu,ensimmäistä kertaa elämässäni kyseinen työväenjuhla meni ilman että kiinnitin siihen sen kummempaa huomiota. Vappu on ollut aina ennen itselleni yksi parhaista juhlista, johon on valmistauduttu kunnolla ja vedetty aina pää täyteen mutta tänä vuonna minulla oli kotona paremmat bileet kuin yhtenäkään juhlapyhänä minkään kaupungin yössä, joten olen vallan tyytyväinen siihen, että tietyllä tavalla unohdin koko vapun.

On ollut uskomatonta huomata miten tälläinen ultimaattinen joka paikan vieras,menijä ja bilehile on pysähtynyt- joidenkin mielestä jopa häiritsevässä määrin. Joillekin ihmisille elämäni paras muutos on edelleen karvasta kalkkia jota saavat minun puolestani nieleskellä rauhassa ja tukehtua niin halutessaan. 

Ensimmäistä kertaa koskaan parisuhteeni on jotain parempaa kuin meneminen ja bilettäminen. Aiemmin parisuhde ei antanut sitä kaikkea mitä halusin,syystä tai toisesta joten osa siitä aiemminkin puhumastani hyvästä tunteesta piti hakea yltiöpäisestä rötväyksestä. Parhaimmillaan(tai suhteen kannalta pahimmillaan) kaverini muodostivat 95% tästä tunteesta jolloin parisuhteelle jäi vain se pahainen 5. Voin uskoa että ihmiset jotka ovat tottuneet tähän ja nauttineet tuosta tilanteesta, rakastivat vilpittömästi aiempia suhteitani: olin aina heitä varten, suloinen itsestäänselvyys,suhde kakkossijalla, lähdin mihin vain milloin vain mukaan eikä koskaan tarvinnut miettiä oliko minulle tärkeämpää ystävyys vaiko parisuhde. En halunnut antaa suhteen mennä koskaan ystävien edelle koska koin heidän kanssaan hauskimmat hetket,tunsin eläväni ja sain parhaimmat muistot joihin rakkauselämäni ei kyennyt. Olin yhtenäinen tekijä, kokoonkutsuja,päällepäsmäri ja vitun tirehtööri joka järjestää bileet,reissun tai ihan mitä ikinä vaan keksitään - ja jumalauta että rakastin sitä!

Se oli silloin minua omimmillaan, omassa elementissäni. Tästä syystä valitettavasti myös totutin kaverini siihen, että olen läsnä,ilman että asiaa tarvitsee miettiä sen kummemmin. Olin aina valmis skippaamaan hetkiä parisuhteesta ystävieni vuoksi, ilman että kumppani edes huomasi asiaa - nyt jos istuu alas ja miettii, mitä tämä ylläoleva kertoo minusta? Mitä se kertoo elämäni tärkeysjärjestyksestä vuosien ja taas vuosien ajalta? Miksi muutos asiaan on tullut vasta tämän suhteen myötä ja miksi se tuntuu niin perhanan hyvälle? Miksi tuo muutos toiseen ääripäähän on tullut minulta luonnostaan? Miksi nyt kaikki tuo tunne minkä aiemmin sain härväämisestä, on nyt vierelläni? Vastauksia kannattaa miettiä kunkin omassa päässään ja samalla pohtia myös omaa tärkeysjärjestystään.

Tämän tärkeysjärjestyksen muuttuminen toisinpäin on aiheuttanut kummankin puolella närkästystä, joka on sikäli ymmärrettävää. Nyt meistä kumpikin "vie ja varastaa" toisen kavereiltaan tyystin jos ajattelutapa notkuu edelleen tuossa vanhassa mallissa eli kaverit 5 - parisuhde 0.

Jotkut ovat taas tajunneet asian oikean, antoisan laidan ja osaavat arvostaa sitä,että suhde on nyt päällimmäisenä jolloin ystävyyssuhde heihin syvenee ja monipuolistuu entisestään. En koskaan lakkaa arvostamasta ystäviäni ja olen yhä heitä varten joskin hieman eri tavalla kuin ennen, pidän yhteyttä ja jaan elämää, sillä sitävartenhan ihmiset toistensa vierellä kulkevat. Muutos on ainoastaan itsestäänselvyydessä - en ole enää se hemmo joka lähtee baariin, jos kaveria sattuu janottamaan kahden aikaan yöllä. Ne ajat olivat mahtavia, mutta mennyttä aikamuotoa. Arvostan ja rakastan niitä jotka eivät anna muutosten haitata vaan ottavat ne rikkautena ystävyyssuhteeseen sen sijaan että pitäisivät niitä ruttona joka "vie kaiken".

Mutta rutosta matkakuumeeseen, joka alkaa itselläni olla päivän sana! Olemme toisen puoliskoni kanssa suunnitelleet jo viime vuoden puolelta asti matkaa lätäkön taakse ja vihdoin tuo reissu alkaa tulla lähemmäksi. Siitä tulee ultimaattista tajunnanräjäytystä kaikille aisteille, sillä itse olen reissannut vain Euroopassa ja jo pitkä lentomatka on itselleni jotain huimaa, vaikkakin varmasti persettäpuuduttavaa. Tahdon aistia kaiken tuosta matkasta,kerätä talteen tunnelmat ja opetella taas puhumaan englantia ilman rallikapuloita suussani. Paljon valokuvia, muistikuvia,kokemuksia, sitä erilaista meinikiä. Tahdon "kaukana kotoa"-tunteen, sillä se ei ole irronnut vielä yhdeltäkään reissultani aiemmin.

Olen myös nauttinut suunnattomasti matkamme suunnittelusta. Ensin tuntui että hitto, en minä osaa löytää netistä tarpeeksi halpoja lentoja, hotelleja, enkä varsinkaan tietoa sikäläisestä arkitodellisuudesta kuten liikenteestä ja kulttuurista mutta mieheni potkittua minua persuuksille asian suhteen, huomasinkin löytäväni kaiken tarvitsemani vain muuttamalla ajatteluani mahdottomasta mahdolliseksi. Nyt minulla on koneelleni koottuna vallaton word-tiedosto kaikkea tärkeää ja vähemmän tärkeää tuohon reissuun liittyen ja lisää tulee jatkuvasti. Yhtäkkiä,tämä reissu oli tehnyt jo suunnittelullaan itsestään nautittavan ja muuttunut inspiraatioksi joka vielä odottaa aikaansa mutta ei kovin kauaa.
Matkannälkääni selailin lisäksi erästä mainiosti kirjoitettua matkablogia, joka saa innostuksen syttymään niin USA:han matkustamiseen kuin maailman ympäri kiertämiseen. Some day,some how!

-Ci

Kuvat: Iltasanomat.fi
GlowProducts sekä travelstart

Ajan määre

on mielenkiintoinen, Pasilan Pekka Routalempeä lainatakseni hyvin jännä asia.
Ihminen on pyrkinyt mittaamaan, määrittämään aikaa uskomattoman kauan ja nykyään ajan mittaamisen välineet ovat hiljaisia hallitsijoita kaikessa arkielämässä.
Ne tuovat ihmiselle illuusion siitä, että hän hallitsee omaa ympäristöään paremmin kun voi säädellä ajankäyttöään. Illuusion siksi että loppujenlopuksi ympäristö ei ole hallittavissa, saati aika käytettävissä niin,että se riittäisi kaikkeen siihen jota nykyihminen yrittää vuorokauteensa mahduttaa.

Joka paikassa on deadlineja,taaksepäin tikittäviä kelloja,aikatauluja,akuutteja asioita jotka huutavat äärimmäistä huomiota omalla punaisella sekunnillaan. Aikaa ei ole koskaan hukattavaksi ja se on kaiken päälle vielä rahaakin.

Tajusin yhtäkkiä miten paljon sitä on itsekin pyörinyt tuossa karusellissa ilman omaa ajattelua, kiiruhtanut paikasta toiseen ilman että on pysähtynyt miettimään miksi helvetissä teen tätä? Juoksen muiden ihmisten määrittelemien aikataulujen mukana, noudatan moraalista, näkymätöntä koodistoa ja pyrin täyttämään siinä vaaditut määreet.

"Palauta kirjaston kirjat ajoissa,älä vaan myöhästy bussista saati töistä,työ on valmistuttava määräaikaan mennessä ja vaikka aikaa ei olisi vaadittuun tasoon nähden tarpeeksi työn täytyy silti olla täydellinen,olet korvaamaton työpaikallasi sinulla ei ole aikaa sairastaa ja vapaa-aikanasi nyt ainakin tarvitset kalenteria kaikille menoillesi"

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja sitä on ollut orjallinen kaikessa tuossa koska ei ole pysähtynyt ajattelemaan, mitä sitten-kysymystä. Mitä sitten jos en palauta kirjoja koskaan? Mitä sitten jos tulen myöhässä töihin kun en vaan jaksanut rientää orjan lailla bussiin joka tulee tuntia aikaisemmin paikalle kun olisi tarve? Mitä sitten jos haistatan paskat deadlinelle ja pidän kunnollisen sairasloman? Heitän kalenterin roskiin ja lähden Bahamalle?

Olen monesti miettinyt miksi näiden moraalisten sääntöjen rikkominen on tehty meille kamalaksi kiroukseksi ja miksi tälläinen kiltti ihminen on noudattanut käskyjä mukisematta. Ovatko nuo säännöt se monien sukupolvien kasvatuksen tulos, kulttuuripiirre vai jonkin yleinen toitotettu totuus, jonka on keksinyt joku hemmo kauan sitten ja joka menee edelleen useimmilla ihmisillä alas sen kummemmin pureskelematta?

Mitä jumalauta tapahtuu jos menet myöhässä töihin? Vastaus on ei yhtään mitään, kukaan ei kuole siihen saati firma kaadu, jos olet sairaslomalla. Pomo saattaa sinulle murista, mutta so what? Jos et ole joka päivä myöhässä, nokan louskutus on ainoa mitä hän voi sinulle tehdä. Ja myöhässä, taas aikamääre jonka määrittelee joku ylempi taho.

Voiko ajasta päästä eroon? Ei voi, mutta sen ylettömästä mittaamisesta voi, sekä näkymättömien määreiden täyttämisestä. Unohda kalenteri ja kello, opettele olemaan ilman niitä, elämään niinkuin elämääsi kuuluisi elää ja päästä ajatuksiisi mitä jos-kysymyksiä. Ne ovat itselläni olleet avain käytökseni muuttamiseen ja vaikkei pystyisikään muuttamaan elämäänsä kellojen keskellä, tiedostaminen, ajatus on jo suurta!

-Mitä jos heitän kalenterin roskiin? 
-En muista menojani! 
-Mitä jos et muista menojasi? 
-Olen myöhässä kaikkialta tai unohdan tapaamiset kokonaan ja sitten menetän asiakkaita/mammonaa/kultalusikan perseeseen! 
- Mitä sitten? Ihminen muistaa takuulla kaikki ne tapaamiset joilla on juuri hänelle oikeasti merkitystä, olivat ne sitten työtä tai vapaa-aikaa. Lopun voi heittää roskiin halutessaan, vaikka peloteltaisiin millä - se on rohkeuskysymys! Uskaltaako hypätä tuntemattomaan, vai tyytyykö tilanteeseensa ja pitäytyy vanhassa&tutussa kuviossa?

Suhteuta,suhteuta,hanki oikea mittakaava!

Sitä on luonut itselleen uskomattoman listan asioita joita on "pakko tehdä määräajassa tai käy näin tai noin" sekä juossut helvetin kalenteri kädessä joka paikkaan. Nyt tuo kalenteri on pois käytöstä, sillä päätin, etten tarvitse sitä enää, en halua aikatauluttaa elämääni.

Sain viime kesänä hyvää harjoitusta ajattomaan elämään ja nyt näiden parin viikon aikana, jotka olen lojunut taas enemmän ja vähemmän olen tajunnut mitä on elämä ilman kello kaulassa juoksemista. Toki kello kuuluu minunkin elämääni, mutta elämäni ei enää ole minuuttipeliä kuten joskus aiemmin. Saatan myös unohtaa kellon täysin ja kokea flow-ilmiön toisensa perään. Työssä haluan pyrkiä samaan:en suostu yltiöpäisiin aikataulunormeihin,paneudun työtä tehdessäni hetkeen ja siihen mitä teen tavoitellen flow:ta sekä tauotan oman työskentelyni itselleni sopivasti. Työ jossa tämä ei ole mahdollista, jää tekemättä sillä työssäkään ei ole pakko tuijottaa kelloon. Yhteiskunta tekee sitä, sillä se on rakennettu ajanmittaamisen varaan, mutta koska yksilölle on toivon mukaan suotu omat aivot sekä kyky ajatella, kannattaa näitä taitoja käyttää jos tuntee, että kellon rattaana pyöriminen kyllästyttää
 
Jos mieheni ja minä, olisimme kummatkin vapaita työstä,kello katoaisi kokonaan, jäisi ainoastaan nykyhetki ja vaihtuvat vuorokauden/vuodenajat jotka eivät tarvitse kelloa - yö tulee kun pimeä laskeutuu ja aamu, kun aurinko taas nousee.

Ihmisen sisäisen kellon pitäisi riittää.

-Ci

Kuvat: Länsi-Savo-lehti & MSN.com

Suunta muuttuu

aika jää taakse ja matka eteenpäin on alkanut.

Olen kulkenut syksyn sekä kevään jatkuvasti kiihtyvämmällä tahdilla, tahdoin saada kouluni loppuun, olla hyvä siinä mitä teen, luoda itselleni polun työelämään tällä alalla. Kunnes kaikki mureni.


Tällä viikolla romahdin. Sekä henkinen minä, että fyysinen olemukseni koki totaalisen loppuunpalamisen. En enää jaksanut yrittää antaa itsestäni jotain sellaista, jota siellä ei ole koskaan ollut, en jaksanut enää esittää. Tiesin että minusta ei ole tuolle alalle, tuohon työhön, tiesin sen jo syksyllä. Miksi sitten lähdin moiseen hommaan mukaan? Koska uskoin itseeni, uskoin siihen että kevääseen mennessä se jokin joka minulta puuttui olisi yhtäkkiä ilmestynyt sinne. Uskoin omaan ulosantiini - olen sosiaalinen, verbaalisesti lahjakas persoona joka rakastaa kirjoittamista, asioiden tutkiskelua ja uusien ihmisten tapaamista.

Yep, näillä piirteillä homman pitäisi toimia - mitä siis puuttuu?

Palo, intohimo,kipinä, sitä ei vaan ole. En halua antaa itsestäni työlle koskaan sataa prosenttia ja tämä ala nimenomaan vaatii sielusi syövereitä myöten. Useimmat ihmiset ovat sen faktan kanssa sulassa sovussa, mutta minä en. Olen taas erilainen, se friikki joka ei koskaan asetu, ei sovi palapeliin sillä sen jokainen kulma on liian terävä, liian monimutkainen tai kovera. Kuten joskus aiemmin pohdin minun paikkani ei ole tavallisen ihmisen tavallinen paikka. En tyydy, en kesyynny koskaan.

Moni on minulle nostellut kulmakarvojaan siitä, miksi lopetin koulun nyt, kun on "enää" pari kuukautta jäljellä, miksi luovutin nyt? En luovuttanutkaan. Sain koulusta kaiken sen, mitä minun on mahdollista saada/oppia ja ensimmäistä kertaa elämässäni en jäänyt odottamaan saisinko vielä jotain, en raatanut loppuun zombiena vaan kuuntelin itseäni ja kehoani. Käänsin selkäni taistelulle ja kävelin pois.


Jonkun mielestä se voi olla luovuttamista, mutta minä näen sen rohkeutena lähteä juuri silloin kun tie on auki ja on aika - nimenomaan minun määrittelemäni aika, ei kenenkään muun. Olen aina tehnyt kaiken täysillä mihin ryhdyn, asiat ovat kaikki tai ei mitään ja saatan ne loppuun.
Nyt selkäni painettiin seinään - se tapahtui hitaasti kevään aikana. Aina vain uhkaavampaa, tiukempia tilanteita ja pian tajusin että ainoa vaihtoehto on lähteminen, ettei tule kuristetuksi, hengettömäksi.
Koulu teki minulle suurimmaksi osaksi hyvää, mutta myös paljon hallaa, sillä se oli jokapäiväistä esittämistä,roolin vetämistä jossa halusin olla parempi kuin olinkaan, tehokkaampi kuin olinkaan ja nokkelampi kuin olinkaan. Tuo rooli oli myös yksi omista valheistani itselleni ja sen murennuttua, olo on ollut heikko mutta uudestisyntynyt.

Löydän kyllä paikkani työn pelikentällä jollain tapaa sillä se ei ole elämäni, se on vaan välttämätön paha jotta eläminen on mahdollista. Minulla on jotain paljon parempaa kuin yksikään huipputyöpaikka ja kun omistaa asenteen jonka mukaan koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita, se pitää ovia auki, vaikka ne olisivat kuinka kaukana nykyhetken itsestä.

Muutama ihminen on kysynyt että mitä tästä eteenpäin, jopa hieman kauhuissaan tekemästäni muutoksesta.

Naurahdan.

No helvetistäkö minä vielä tiedän missä valloitan seuraavaksi! Keksin aina jotain, sillä elämä ohjaa. Päädyn juuri sinne missä minun on tarkoitus olla, ovelle josta mennään taas. Kevät näyttää sittenkin hyvältä.



Poikanen kuule, tää on meidän retkemme,kuviot suuret muita varten on
Ei se oo minun syyni että pahan kaikessa kuulee, perintöni ainoastaan.
Ei se oo minun syyni että Itä-Suomessa tuulee, Venäjältä ja vastaan

Sinussa on valo, sinussa on yö,sinulla on sitkeä sydän joka lyö,
väsymättä kipinöitä tuuleen valaisemaan tietä pimeään.

Kuvat: Kouvolan Sanomat & oma koneeni

Innostus!

Milloin viimeksi innostuitte jostain? Miltä se tuntui? Oliko asia suuri vai pieni ja millä tavalla merkityksellinen?

Tämä suuri ajatusvyyhti lähti laajenemaan keittiöstä. Pengoin kaappeja tehdäkseni inventaarion sisällä olevasta tavarasta(lukekaa:etsin suklaata) ja käteeni sattui paketti vihreää teetä joka oli lähes iskemätön. Juon paljon kyseistä teelaatua ja yhtä erityistä merkkiä jolla sattuu olemaan samanväriset paketit niin pussi kuin lehtiteellekkin.
Taannoin nappasin tietenkin väärän (lehtitee) paketin kaupasta mukaani, huomasin asian vasta kotona ja päätin että no, pois ei heitetä eli teepallo esiin. Kaipasin kuitenkin pussiteetä sillä se on vaivattomampi eli laiskemmille ihmisille mukavampi ratkaisu kun rueta rääpimään teen lehvästöjä paketista palloon kuin paraskin puutarhuri.


(Hyvä kun puutarhuri sana assosioituu nykyään ainoastaan hyvännäköisiin miehiin jotka käyvät aina panemassa talon emäntää isännän ollessa töissä - joskus katsottu ihmissuhdesoppa sarjoja?)

Nyt kuitenkin löysin tuota mainitsemaani pussiteetä kaapin perukoilta ja se sai minut innostuneena keittämään toisen kupillisen heti perään vaikka olin juuri tuhonnut edelliseni. Tehnee myös hyvää hieman nuhaiselle hipiälleni sen lisäksi että se synnytti ajatuksia.

Loppujenlopuksi innostukseen ei tarvita kuin pieniä asioita - olen joskus kirjoittanut pienistä asioista nauttimisesta sekä koostanut jopa listoja asioista joista nautin arjessani sillä ne ovat niitä palasia suuremmasta onnellisuudesta ja tajusin että samat asiat vaikuttavat innostumiseenkin.

Itselläni on paljon asioita joista innostun päivittäin - niitä saattavat olla keskustelut ihmisten kanssa, pelit, kirjat, internetin ihmeellisestä maailmasta tongitut asiat tai ihan yksinkertaisesti vaikka lenkille lähteminen - arkista mutta "opettaa" innostumaan, kiinnittämään vähäpätöisiltäkin tuntuviin asioihin huomiota ja hyödyntämään näitä taitoja koulun tai työn parissa.

Innostuin taannoin kuulemastani, erittäin hyvästä radiodokumentista jonka oli toteuttanut muistaakseni YLEN dokumenttiryhmän jäsen.
Dokumentti käsitteli oman identiteetin löytämistä sekä "väärässä"kehossa elämistä ja kuvasi totuudenmukaisesti erään miehen taivalta, miehisestä kehosta naisellisuuteen. Dokumentti oli koottu nerokkaista pätkistä haastateltavan ajatusmaailmaa ja nivottu yhteen aiheeseen sopivalla musiikilla & tehosteilla.

Kuulemisen jälkeen pyysin (kiristin, vinguin ja vikisin) opettajaa lähettämään tuon teoksen minulle jossain muodossa: viikkoa myöhemmin sainkin sen levynä itselleni ja kuuntelutan sen tilaisuuden tullen varmasti kaikilla, jotka eivät ole umpimielisiä aiheen suhteen.

(Kuvan ex-kirkkoherra ei liity dokumenttiin)


Työ töni itseäni eteenpäin myös oman dokumenttini suhteen - päädyin YLE:n teoksen innoittamana miettimään ja keksimään aiheen, josta puhutaan aivan liian vähän mutta joka on läsnä jokaisessa päivässä, jos ei anna arjen stressikierteiden viedä ajattelua mennessään. Sovelsin äänimaailmoja sekä tunnelmia omaan materiaaliini sopivaksi ja tahdoin luoda kokonaisuuden, josta välittyisi sama innostus, mitä kuuntelemastani dokumentista.


Hieno ajatella että nyt tuo omakin työni on valmis ja sen innoituksena toimi yksi, opettajan aikalailla umpimähkään valitsema radiotyö- johdatusta ja paljon, sanonpa vaan!

Miksi sitten innostuminen on tärkeää? No hitto, siksi että lohella päähän ja muna suuhun! Se antaa uusia ideoita, visioita, auttaa luomaan uutta ja laajentamaan kamerakulmia elämään - mitä muuta tarvitaan hei? Tästä syystä ihmiset: innostukaa!

-Ci

Kuvat: Iltalehti.fi sekä Mtv3.fi