Syksyni on ollut elämänkoulua. Karttakeppi on viuhunut tiheään otteeseen ja hetkittäin olen miettinyt jäävätkö mustelmat pysyviksi. Olen saanut turpaani joka aamu, iskenyt takaisin ja saanut aikaiseksi vain pari mustaa silmää. Olen ollut myrkkyä ihmisille. Olen huutanut,raivonnut ja kiehunut kuin kattila liian isolla levyllä. Olen ollut katkera, kääntynyt sisäänpäin,eristäytynyt ympärilläni olevilta ihmisiltä,tahtonut niin monena iltapäivänä mennä vain nukkumaan heräämättä enää. Olen itkenyt tänä syksynä enemmän kuin kuluneina viime vuosina ja turtunut itkuuni vähintään yhtä monta kertaa. Olen tuntenut miljoonan voltin huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä.
Kirjoittaminenkin on ollut liian raskasta koska sanoja tälle ajalle on mahdotonta laittaa täydentävästi peräkkäin niin että ne kertoisivat koko tarinan.
Yksin olisin jäänyt taakse,pudonnut siihen samaan kuiluun missä niin moni nykyään on. Minua ei kuitenkaan sinne päästetty,vaan on rakastettu taas jaksamaan seuraavaan päivään,muistutettu siitä kuka olen ja miksi käyn tätä taistelua. Huollettu ja hoivattu,kannateltu silloin kun itse en jaksa. Enkai koskaan voi ilmaista kiitollisuuttani asiasta niin että se tulee täydellisesti ymmärretyksi. Takaisinmaksuna läheisyys,lämpö,läsnäolo. Yhteys jota vaalimalla tälläiset syksyt eivät koskaan kaada kumpaakaan meistä.
Joulukuu alkoi eilen ja voin vihdoin huokaista - syksy on ohitse vaikka taistelu jatkuukin. Joulu antaa aina sen kaivatun pysähtymisen ja ajan mietinnälle josta toivon tänävuonna kerääväni uuden toimintasuunnitelman keväälle. Same shit,just different day- ajattelu lentää niska-perse otteella lumihankeen ja tilalle jotakin positiivisempaa. Tiedän mikä viimeinen tavoitteeni on,mutta välietapit kaipaavat hiomista.
Näin joulun lähestyessa huomaan jaksavani hieman enemmän,energiaa jakautuu tasaisemmin ja tuleva "joululoma" motivoi. Syksyäni en enää voi muuttaa,mutta talven ja kevään voin.
Mutta mennyt vuosi,voi hitto.
2012.
Mitä se on ollut kokonaisuutena?
Tiivistettynä kai henkistä kasvamista,itsensä uudelleen määrittelyä ja kehittävää kriisiä. Minusta on tullut vähän pehmeämpi,enemmän äitimäinen mutta rankka huumorinen taskurapu joka hymyillen takaa tuntoaistinautinnon jos saksia on tarpeen käyttää. Ulospäin tuittupäisyyttä,sisälle kissamaista tyytyväisyyttä. Töissä naamio mutta vapaalla sitäkin aidompi.
Ystävyys on kokenut päässäni radikaalin muutoksen. Sosiaaliset suhteet eivät ole enää samanlaisia kuin ennen vaan ovat saaneet osakseen vakavampia,jopa pelottavan aikuismaisia sävyjä: mihin suuntaan ihmiset muuttuvat? Jakavatko he huolen yhteydenpidosta,ajasta? Ovatko he samassa vai eri elämäntilanteessa ja miten se vaikuttaa? Onko olemassa ystävyyttä vai olenko aina vain kuvitellut? Se tyttölapsi joka ajatteli loppujenlopuksi liikaa,puhuu usein.
Muutosrullakon keskellä olen hankkinut työn, mennyt naimisiin sekä rakentanut kasaan suurempaa kuviota. Luopunut paljosta,muovannut uuden minuuden tietäen että jotkut rakastavat vain entistä. Olen lähtenyt,luovuttanut ja aloittanut uudestaan, etsinyt paikkaani tässä yhteiskunnassa,sitä löytämättä. Joutunut miettimään miten aikani käytän,sillä valitettavaa kyllä,en ole enää parikymppinen vaikka kuinka haluaisin. Ikä lisääntyessään tuo mukanaan pohdintaa mihin olen menossa:mitä jätän taakse,mitä tahdon eteeni.
Vuodet muuttuvat mutta muutunko minä?
-Ci
Look at me when I'm talking to you
You looking at me but I'm looking through you
I see the blood in your eyes
I see the love in disguise
I see the pain hidden in your pride
And I don't see nobody else
I see myself
I'm looking at the
Mirror on the wall, here we are again.
Kuvat:Tohtori.fi sekä Linux Screw