En voi uskoa

että on kulunut seitsemän kuukautta - pieni ikuisuus viime kirjoitelmastani. Olen kokenut paljon,muuttunut ihmisenä vielä enemmän ja ajatellut jokaisen pienen aloituksen kipinän saavuttua etten voi enää. Kirjoittaminen sattuu liikaa,aivan samalla tavalla kuin heräisit jonain päivänä ja huomaisit vieressäsi makaavan ihmisen olevan täysin vieras ja tavoittamattomissa.
Kirjoittaminen joka ennen oli sieluni ruokaa,on ollut väliaikaisesti käytävä täynä lasinsiruja:mahdoton ajatella aloittavansa sillä ajatusprosessin käynnistyminen tuntuu kuin lasinpalasissa makoilisi.

Nyt kun istun keskellä olohuonetta yksin,hiukset vettä valuen,Madonnan pyöriessä musiikkivideoineen MTV:llä,menin vain ja avasin sivun. Aloitin jälleen,uudelleen alusta,syleilin jotakin sellaista joka oli paineistettu pois minusta. Aivan kuin olisin avannut kirjan jonka kaikki sivut ovat peilejä ja niistä tuijottaa takaisin joka sekunti muuttuvat kasvot,eri maskit ja muurit,mutta myös hymy. Ensimmäinen postaukseni yli puoleen vuoteen ei kai voi olla järkevä huomioonottaen sen miten valtavasti elämäni on muuttunut lyhyen ajan sisällä,vaikka suurimmalta osalta se on tuntunutkin siltä ettei mikään muutu.

Tärkeämpänä muutoksena koen itseni ja oman persoonani ottaneen valtavasti takapakkia josta aivan viime päivinä olen alkanut tietoisesti pyristellä pois ja eteenpäin. Olen löytänyt tapahtuneiden elämänmuutosten ja epäonnistumisien seurauksena itsestäni todella paskamaisia,ilkeitä ja epäviehättäviä puolia jotka mielessäni luen ihmisperseily-termin alle.

Siksi olenkin valtavan kiitollinen saamastani tuesta,rakkaudesta ja siitä että saan hiljalleen olen alkanut saada oman elämän syrjästä kiinni uudessa paikassa,jossa en välittäisi asua ja kämpässä jota en tunnista kodikseni. Kaikki tämä irrallisuus ja yksinäisyys on saanut minut todella miettimään sitä mitä tahdon elämältäni,milloin ja miksi,eikä tuhti ja tiheä kevät ole ainakaan helpottanut taakkaa harteillani.

Välistä olen niin väsynyt etten enää tunnista kerrostaloasuntomme ala-aulaa tutuksi tai kävelen silmät puoliummessa töistä kotiin,väärään kerrokseen. Onnekseni alakerran naapurit eivät ole vielä saaneet minua kiinni yrittämstä sisään heidän asuntoonsa ja kiroamasta miksei perkeleen avaimet vaan toimi juuri sinä hetkenä kun haluat vaan kaatua sänkyyn ja nukkua pois tai ainakin kaksi kuukautta putkeen.

Tähän kaikkeen on kuitenkin tulossa katkaisu,väliaika tai karummin ilmaistuna pakotettu sairasloma joka toisaalta tekee hyvää,mutta tuntuu valtavalta epäonnistumiselta,sillä se siirtää opintojeni suorittamista hieman.Olen koko kevään painanut niska limassa duunia sen eteen että saisin opintojeni tietyn osuuden käytyä kesään mennessä ja nyt kun se ei onnistukaan,kaikki vaiva jonka olen nähnyt,tuntuu valuvan vessasta alas.

En kuitenkaan halua ajatella sitä sen enempää sillä tilanne ei enää ole minun käsissäni joten ainoa vaihtoehtoni on vaan mukautua ja etsiä tilanteesta ne positiiviset puolet jotka ovat:

-Aikaa rauhoittumiselle ja minulle
-Aikaa poissa työn ja koulun triangelista
-Aikaa parisuhteelle
-Aikaa mukavalle tekemiselle
mutta ennenkaikkea aikaa miettiä mitä minä haluan tehdä elämälläni kun sellainen minulla vielä on?

Jos jokin on varmaa niin se,että kirjoittaa aion taas,kuvailla maailmani reunoja jotka ovat kovin eri sävyiset kuin koskaan aiemmin.

-Ci

Kaipuu kauemmas kun on oltava lähi.

Mitä pidemmälle tämä syksy mataa kohti talvea,sen tiukemmin yritän pyristellä irti arkitodellisuudestani. Se on nyt täynnä hektistä puurtamista,ajan kesken loppumista,väsymystä,sekaisin sikin sokin olevia opintoja sekä stressiä niin tenteistä kuin omasta edistyksestäni.

"Pitäis olla jo" ajatus käy päässäni eri variaatioissa ja kuvioissa lähes päivittäin, niin usein, että se lähentelee muodoltaan jo kriittisen nalkuttavaa ämmää,jonka ohi yritän epätoivoisesti repiä jaksamisen rippeitä kasaan,niistä harvoista pirteämmistä päivistä. Multitaskaan,organisoin ja tasapainottelen koulu-työ-koulutyö-siviili neliön kaikissa kulmissa niin hyvin kuin vain kykenen

Kaiken tämän keskellä minulla on naurettava kaukokaipuu. Niin matkalle kuin kauemmaksi tulevaisuuteen. Kuulostaa ehkä hölmöltä mutta tahtoisin elämän jo edenneen siihen pisteeseen, että koulu olisi ohitse joka samalla käynnistäisi uuden elämänvaiheen, mutta toisaalta haluan kaiken pysyvän nykyisessä,jotta voisin helpommin taas repiä irti Suomeen kytketyt kahleeni ja vapautua hengittämään sellaista ilmaa jota en ole haistanut vuosiin - matkustamisen tuomaa jännitystä,vapautta ja tuntemattomaan tutustumisen kihelmöintiä. Aistia joka ikisellä olemassaolon neutronilla tunteen joka iskeytyy sinuun lentokoneen ovella,astuttuasi lämpimään,outoon hämäryyteen loputtomien lentokonekankeiden tuntien jälkeen.

Kornin tilanteesta tekee se,että olen valinnut kaiken,viimeistä piirtoa myöden kuten aikaisemmista teksteistäni ilmi käy. Tätähän tässä on haluttu ja tahtotilallisesti venattu jo vaikka kuinka kauan!

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa että unelmoin samassa määrin poispääsystä,lomasta ja huolettomasta vapaa-ajasta rakkaimman kanssa. Aivan kuin koulu,työ ja tuosta yhdistelmästä koituva työmäärä sekä stressi olisivat alkaneet vasta-aineina (hienoa,anatomia/fysiologian pänttäys tunkee tännekin)kehittää tilanteeseen täysin sopimattomia ja kaikesta reaalimaailmasta irrallaan olevia, höttöisiä kuvitelmia palmuista ja riippumatto-fiiliksistä.

Tarve olisi vain mennä,ottaa taksi kentälle ja hypätä koneeseen. Olla kuukausia pois,saapua jonnekin missä mikään ei ole niinkuin tässä todellisuudessa,eikä yksikään kulttuurista oppimasi asia päde,ei edes elekielessä. Tahtoisin muuntautua,peilata omaa itseäni ympäristön muutoksiin ja samalla haastaa kaiken joustavuuteni ja mukautumiskykyni vain selvitäkseni jostain arkisesta kuten ruokaostoksista.

Samalla olisin vapaa sidoksista joita juuri tämä kulttuuri asettaa omilleen ja voisin asettautua tarkkailijan asemaan. Havahtua jälleen käytännössä siihen,miten monta miljoonaa tapaa onkaan elää ja miten monessa erilaisessa kuplassa.

Outoa mutta totta,ehkä tässä turboahdetussa ajassa piilee jonkunlainen plus-miinusnapojen käänteispsykologia - sitä mitä et tosiaan voi nyt realiteetit huomioiden saavuttaa,kaivautuu sieltä unelmiesi tiimalasista ylös juuri silloin kun olisi paahdettava tiukasti todellisuuden parissa. 

Oh well,lopulta ihminen kykenee unelmoimaan vaikka kukkakedosta happosateessa,joten ehkä tarkoitus onkin auttaa jaksamaan,ei ojentaa varsinaista ratkaisua pullottavaan otsasuoneen.

-Ci

"Packing a bag, we're leaving tonight when everyone's sleeping, sleeping
Let's run away
I'll run away with you" -CRJ

Naurutalon peili omassa eteisessä.

Jotenkin kaikki on vääristynyt,levinnyt ja muokkautunut.
Olen monta kertaa aloittanut tekstin ja taas jättänyt sen kesken. Palannut takaisin,poistanut vanhan ja ajatellut aloittaa uudestaan,kumminkin päätyen taas poistamaan aikaansaamani. En tajua miksi yhtäkkiä oman tekstin tuottaminen,tyytyväisyys sanojen muotoihin ja maalaamiin mielikuviin on vaihtunut täydelliseen blokkiin ja sotaan itseni kanssa. Todennäköisesti tämäkään teksti ei pääse julkaisuun tälläisenään,ei ehkä edes puolikkaana aloittamastani.

Innostus kirjoittaa olisi,jopa inspiraatio,mutta sitten kun tositoimiin olisi ryhdyttävä,sormet täyttyvät kuolonkankeudella ja ajatukset pyörivät tyhjiössä,törmäillen seiniin.

Jotenkin aihe antaa minulle suurimman paineistuksen,äkkiä olen alkanut vaatimaan tekstiltäni huikeasti enemmän kuin mitä koskaan aikaisemmin,sekä sen käsittelemältä aihealueelta. Tunnen ihan typerää painetta siitä miten postauksen aiheen on oltava jotain yber fiksua,eläväistä ja spontaanisti pintaan ryöppyävää,jolloin kohtaan sen tosiasian ettei arjessani pahemmin ole mitään tälläistä,tai ainakaan en näe piilotettua viisautta läksyjen puurtamisen,tentteihin lukemisen ja töissä juoksemisen seassa.

Samalla kuitenkin palan halusta kirjoittaa juuri siitä,arjesta,tyhmistäkin sattumuksista ilman vuoreksi paisuneen kynnyksen ylittämistä ja ainaista writers-block paniikkia siitä ettei sisäinen kokemukseni riitä.
Haluaisin että teksti tulisi luokseni kevyesti niinkuin ennen,mutta ei se vain tule,aivan kuin joku luovan tekstin tuottamisen aivosoluni olisi kuollut sukupuuttoon päässäni.

Ehkä minun on vain jälleen palattava emoalukseen,juurien äärelle ja vain viettää päivän tehden ei-mitään,keskittyen hautautumaan täysin omaan kuplaani, pohtiakseni itseni pirteämmäksi.

Niin tosiaan koulu,no ehkei aiheista jännittävin,tai kiinnostavin mutta minulle itselleni suuri harppaus eteenpäin määritelmässä siitä,mikä minusta voisi tulla isona. Tuskin tulen ihan perinteistä kaavaa noudattamaan ammattilaisroolissanikaan,mutta onneksi nykypäivä sallii hieman enemmän persoonallaan työskentelyä kuin aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa sitten amiksen olen oikeasti kiinnostunut ja innostunut aidosti kaikista koulussa käsiteltävistä aihealueista ja halu panostaa omaan oppimiseen on suuri.

Samalla pelkään virheitä,isoja ja muiden ihmisten elämään vaikuttavia sellaisia. Pelkään sitä päivää kun tajuan jonkin menneen pahasti pieleen ja tuon pelon käsittelyä vielä opettelen. Huomaan vanhan ja inhan ystävän,perfektionismin, palanneen takaisin ja se osaltaan buustaa ajatusta siitä että jos ja kun teen virheitä,miten selviän niistä,miten ihmeessä voin antaa itselleni moisia koskaan anteeksi?

Omalle itselleni asetetut vaateet ja tavoitteet ovat yhtäkkiä kohonneet roimasti ja huomaan monesta asiasta ajattelevani että miksen osaa tätä jo, vaikka sen sijaan minun pitäisi ajatella opettelevani... Opetella opettelemaan jälleen ja olla lempeämpi.

Kärsimättömyys minuun on kasvanut,jopa siinä määrin,että möyhintä oman itserakkauden löytämiseksi oli aloitettava uudelleen - se kun tuntuu kadonneen jonnekin tai ainakin painuneen pois näkyvistä juuri kun sain asiat rullaamaan vaihde vapaalla.

Kakunkoristeeksi ovat tietenkin ulkonäköpaineet bäk,vaikka ajattelin käyneeni moiset turhuudet lävitse jo vuosia sitten. Jokin heijastusefektio on väkisin meneillään,sillä kun muilla elämäni aloilla turhauttaa suuresti tai pienesti,myös oma lärvi,keho,paino ja kokemus vaateparsien kokonaisuudesta suhteessa edellämainittuihin on kritiikin alla jossa ei se ei takuulla ole ollut sitten myrskyisän 15-20 ikävuosien alkutaipaleen. Miten voi olla mahdollista tuntea itsensä kokonaisuutena määriteltynä miinuksen puolella,vaikka on ollut itsetuntemuksensa harjalla vuosia? En tiedä,eikä minulla ole pahemmin ketään,joka voisi vastauksia osalleni suoda...

Elän jälleen jonkinlaisessa oudossa painekattiassa monellakin eri saralla - en tiedä onko se jälleen ennenkin kiroamani syksy vai miksi juuri nyt itä-suomesta tuulee?

Oh,fuck it,olkoon mitä on,tilanne ei muutu silmää räpäyttämällä vaikka kuinka tahtoisi käyttää pesäpallomailaa oman elämänsä solmukohtiin.

Kunnes tietää mihin suuntaan haluaa jatkaa kävelyä,on maltettava pysyä paikoillaan ja kuunneltava vaikka se olisi yhtä kiinnostavaa kuin seurata maalin kuivumista.

"I´m going back to my roots/rock bottom" -Imagine Dragons

-Ci

Ymmärryksiä kuolevaisuudesta

Näin taannoin ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen,ruumiin,sen kuoren jolle vuodet eivät lopulta suoneet armoa. Tulevassa ammatissani kuolema tulee olemaan yhtä lailla osa elämää kuin aamukahvi rutiinina monilla. Se lakkaa olemasta vaiettu,tai ainakin hiljaisella äänellä puhuttu aihe,mitä se on työpaikkani ovien ulkopuolella. Ammatillisesti suhtautuen kyseisessä näyssä ei siis ole mitään ihmeellistä,varsinkaan kun kuolema oli odotettu vieras. Proseduurit exiduksen jälkeen,nousivat opiskeltaviksi kun seurasin vierestä,minne kaikkialle täytyy ottaa yhteyttä ja keille kaikille ilmoittaa kun viimeinen hengenveto on tapahtunut.

Jollain tasolla kuolleen näkeminen kuitenkin säväyttää. En tiedä miksi,onko se kulttuurisesti opittua,jotakin omanlaistaan vieroksuntaa vai kokemattomuuden aiheuttamaa säikähdystä. Lopulta kun miettii suuremmassa mittakaavassa,meidän kulttuurimme suhtautuu kuolemaan kovin varoen. Siitä on tullut vaivautuneita ja vaikeita tunteita herättävä ilmiö,johon suhtaudutaan helpommin vaieten kuin avoimesti keskustellen,vaikka sen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin syntymä.
Vai millonka viimeksi olet kokenut soveliaaksi keskustella läheisensä menettäneen kanssa kuolemasta suoraan tai ilmaista osanottosi muutenkin kuin lyhyellä,vaivautuneella kättelyllä ja parilla sanalla?

Kuoleman käsittelyyn on tietysti hankala löytää sanoja ja tästä syystä kai siitä puhuminen koetaan helpommaksi jättää väliin,jos mahdollista vaikka erityisesti kuoleman kanssa tekemisiin joutuneen ihmisen olisi tärkeää saada tukea ympäristöltään nimenomaan verbaalisesti. Antamalla jollekulle tilaisuuden sanallistaa läheisen poismenon aiheuttamat tunteet,antaa myös viestin siitä etteivät kuolema ja suru ylipäätään ole jotakin kummallisia luonnonoikkuja jotka tulisi lakaista maton alle piiloon muiden katseilta.

Kun seisoin katselemassa ympärilleni tuossa huoneessa jossa valkea lakana oli laskeutunut kasvojen ylle,ikkunat auki ja outo rauhallisuus vallitsi,tajusin ihmisen lähteneen,päässeen eteenpäin eivätkä häntä enää koskeneet tämän maailman rajoitukset,tai odotukset.

Kuolemalla on kuitenkin perhosvaikutuksensa,ei ehkä juuri tuolle ihmiselle,mutta ympäristölle,tuleville asioille. Maallinen materiansa mahtui lopulta muutamaan jätesäkkiin,jota omaiset eivät kokeneet tarpeeksi arvokkaaksi säilyttää,huonekalut vietiin kierrätykseen ja omistajalleen varmasti jotakin merkinneet esineet saivat kyydin kaatopaikalle. Vanha,isältäni kuultu neuvo rahan ja materian hamstraamisen hyödyttömyydestä,paljastui lopulta käytännössäkin todeksi,sillä kuten sanottu,kukaan ei saa seteleitään mukaan haudan taa,eivätkä aikoinaan omaisuuksia maksaneet tavarat lohduta kun sairaus vaihtaa pohjan elämältäsi sängynpohjaan. Se on lopulta aika karua ja surullistakin mutta antaa perspektiiviä sille,mistä elämässä on pohjimmiltaan kysymys.

Tavara lentää joskus roskiin,joko sinun lastesi,tai lastenlastesi(tai kuolinpesäsi tyhjentäjän jos kuolet yksin) toimesta,joten voisiko materian luoman turvallisen illuusion sijaan satsata enemmän...en tiedä miksi kutsuisin sitä...antimateriaan? Hah,tule mieleen jokin kemian opiskelijoiden etsimä hiukkanen tai nörttien kehittämä alkuaine. Ei en meinaa sellaista,meinaan oikeasti terveitä,onnellisia ihmissuhteita joissa kumpikin osapuoli näkee vaivaa. Rakkautta,onnellisuutta,mistä se sitten ikinä kenelläkin koostuu. Hyvän tekemistä niin itselle kuin muillekin ja pienistä asioista nauttimista. Pysähtymisestä ajoittain täysin.

Aika ei pysähdy,se on varmaa,vuodet kulkevat ohitse kuin huomaamatta joten kai oleellista on itse pitää focuksensa oikeissa,merkityksellisissä asioissa. Jos joskus joudun tilanteeseen jossa keho lakkaa toimimasta ja ainoa tehtäväni on odottaa ajasta iäisyyteen siirtymistä,tahdon että minulla on muistoja odottamassa. Ihan kaikenlaisia.
Hyviä ja huonompia aikoja, mahtavia ja rakkaita ihmisiä,koomisia,karuja mutta elämäntäyteisiä tilanteita joita voin kadota muistelemaan oman mieleni sisään ja hiljalleen liukua katselemaan elämäni kaitafilmiä kunnes se loppuu ja kankaalle jää vain himmeä valo.

Mitä sen jälkeen,en osaa sanoa,uskon vain että niin minä kuin kaikki muutkin saamme ansiomme mukaan.

-Ci

Oudon valoilmiön aikaan

Jälleen kesä,vuodenajoista paras mutta vierivin. Ajaton aika,jolloin koko loppuvuoden valo purkautuu armaan kotimaamme ylle kaksikymmentä neljä kautta seitsemän. Siksiköhän syys- ja suurin osa talvikaudestakin on niin synkkää? Valon annostelu ei ole tullut mieleen,eikä esi-isillemme ole tullut mieleen valita paikkaa johon asettuvat,hieman tarkemmin. Oh well,tomato,tomeito,en aloittanut tätä tekstiä saivarrellakseni vaikka sillä jalalla lähdinkin ovea potkimaan sisään.

On jälleen kulunut tovi,en voi tajuta että edellisestä kirjoituksestani on taas vaihteeksi yli kuukausi. Ihan kun ajatukseni loppuisivat ja pysähtyisivät täysin aina saatuani edellisen tekstin ulos tai sitten olen tosiaan laiskistunut ja näen itsessäni viimein sen piirteen mitä niin kovin paheksun muissa ihmisissä. Mutta laiska,laiska tuottamaan tekstiä? En tietääkseni,joten onko laiskuuden kokemus tässä yhteydessä jonkinlaista suorittamisen painetta? Miksi paineistaisin omaa,ennen niin kevyesti soljunutta blogikirjoitteluani? Miksi kaiken pitäisi olla suorittamista,onko tämä jostain muualta mieleen tunkeutuva käyttäytymismalli enemmän kuin oma stressini? Nyt kun rupesin ajattelemaan "ääneen",eli tarkastelemaan sitä mitä tiedän kirjoittamalla,saattaa hyvinkin olla.

Jumankauta fuck it! Olen jostakin kehittänyt itselleni typerän ajatusjatkumon siitä,millaista antia pitäisi saada tähän sisällöllisesti tuotettua kun avaan sivun ja aloitan kirjain kerrallaan. Enhän ole ennenkään miettinyt tai rajaillut,tai ylipäätään turhan kriittisesti tarkastellut aiheita joita olen nostanut esiin,sillä ne ovat olleet nimenomaan juuri sillä hetkellä oleellisia,eikä niitä ole tarvinnut alkaa kuoria tai jalostaa jotenkin viisaampaan muotoon. En siis lähde siihen nytkään ja viimeisenä annan työputken kaventaman mieleni viedä ilon tästä viimeisestäkin vapauteni oljenkorresta! Lopulta tämä koko teksti on epäjohdonmukaista,outoa mielen taajuuksilla hyppelyä,aivan kuin vaihtelisi radioanavia vanhasta radiosta josta taajuudet on haettava numikkaa pyörittämällä. Antaa olla,niin elämänikin on.

Mitä elämäni sitten nykyhetkessä on? Valtavan paljon mutta tarkoituksella ei liikaa.
Koti on edelleen sama johon takinkääntäjänä muutin viime vuonna,pariutunut suhteeni on edelleen asioista parhain ja ystävyyksiäkin on siunaantunut matkan varrella muutaman kovan koplan verran. Työelämä ja minä olemme viimein päässeet sopuun armottomien sodan vuosien jälkeen ja tulevaisuus on hiljalleen muodostamassa suuntaansa - kokonaisuutena voisin siis todeta että uunissa oleva pullapitko ei tosiaankaan ole sieltä huonoimmasta päästä.

Mitä sitten lisää? Mistä kehitetään uutta,sillä muutos on aina hyvästä,kunhan sillä mennään eteen-eikä taaksepäin. Luulen että elämässäni se uusi löytyy aika arkisista asioista. Olen nykyään kovin erilainen jos tarkastellaan ystävyyssuhteita - luotan ihmisiin valtavan paljon enemmän ja helpommin,sillä luotan tutkaani siitä,kehen kannattaa aikaansa satsata.
En myöskään mene enää rikki siitä,jos joku pääsee tutkani ohitse,sillä tiedän että lopulta selviän vaikka kaikki ystäväni päättäisivät jättää minut. Kokisin ja surisin menetystä,en omaa särkyneisyyttäni. Toisten ihmisten kiinnostus tai sen lopahtaminen itseäni kohtaan ei ole käsissäni,en voi vaikuttaa siihen millään lailla,joten siksi on vain helpompaa olla minä ja tykätä mainioista persoonista koko arsenaalillaan.

Kiinnostus omaa sisäistä maailmaani kohtaan on jälleen myös noussut uudistukseksi. Aloitin loppuvuodesta tutustumisen meditaatioon,mutta nyt olen alkanut meditoimaan ensimmäistä kertaa pitkäjänteisesti ja havainnut sen varsin hyväksi tavaksi uppoutua siihen mitä mielessäni tapahtuu. Aivan kuin olisi löytänyt jonkinlaisen suuren lähteen jonka avulla pystyisin katselemaan ajatuksiani ylempää,ottamaan niihin tarvittavaa etäisyyttä ja kasvattamaan objektiivisuutta.

Niin kauan kuin muistan,olen rakastanut rentoutumisharjoituksia ja niiden tuomia hengähdystaukoja - ne ikäänkuin resetoivat mieleni ja poistavat liian informaatiotulvan aiheuttamaa kuonaa joten nämä meditaatioiksi kutsutut musiikin ja rauhoittavan puheen yhdistelmät ottivat nopeasti paikkansa, vastavoimana hektisyydelle. En koskaan olisi uskonut että jokin tuollainen,suhteellisen hölmöltäkin kuulostava aktiviteetti antaa pysähtymisen keinoin valtavan paljon uutta näkökulmaa,etenkin tälläiselle rauhattomalle sielulle.

Luonteenlaatuni on muutenkin kokenut jonkinlaisen laskeuman - en osaa sitä muulla tavalla kuvata. En ole enää pienistä pirskahteleva,helposti oletuksen kautta reagoiva olento joka täräyttää tiskiin tahdittomuutensa mielestään oikeissa,mutta realistisesti väärissäkin tilanteissa.  Nykyään pohdin enemmän asioita ennenkuin laukaisen mielipiteeni,tunnekuohun vallatessakin yritän katsoa myös toisen ihmisen näkökulmaa,joka ei aiemmin kiinnostanut minua paskan vertaa. Arvostan ihmisiä jotka ovat rehellisesti samaa mieltä siitä,että ovat aivan helvetin eri mieltä kanssani vaikka sitten ihan kaikesta. Jokaisessa ihmisperseessäkin on nykyään sävyjä,ei vain se mielessäni otsaansa liimattu kusipään leima,joka kyllä edelleen on valikoimissa,mutta pystyn antamaan tilaa myös objektiivisuudelle. Ihminen ei ole koskaan mustavalkoisesti paska tai mulkero,vaikka joskus se olisikin kaikkein mukavin ja helpoin vaihtoehto uskoa,etenkin jos viha leiskuu tunnetiloista ylimmäisenä.

Olen myös siirtynyt ainaisesta äänessä olijasta,siitä porukan keskipisteestä, hiljalleen henkilöksi joka tarkkailee enemmän kuin puhuu. Toki huomaan helposti saavani ihmisten huomion puoleeni kun aloitan tarinankerrontani,mutta välistä ryhmädynaamisissa tilanteissa,hakeudun tarkoituksella huomion kuolleeseen kulmaan,eli siihen asemaan jossa olen vapaa tarkkailemaan jokaista puhujaa tai läsnäolijaa yksintyiskohtaisesti ja tarkastelemaan rauhassa nonverbaalisiakin viestejä. Ne kun kertovat suuren osan siitä tarinasta jota ei kerrota sanoilla,mutta on rehellisempi mihin sanat voivat koskaan pystyä. On kiehtovaa miten paljon jokainen meistä vaistomaisesti naamioi itsestään ja samalla kiillottaa sitä kilpeä jonka olisi määrä loistaa sinun itsesi ja maailman välissä.


Välillä pysähdys itsensä refleksoimiseksi on tarpeellista ja luulen suorittaneeni sen tänä aamu(päivänä) varsin perustellusti. Ehkä vihdoin pystyn jatkamaan muustakin kuin oudosta henkisestä kumparelaskustani.

-Ci

Ura(ehkä viimein)putkessa

Tajusin tänään että olen jälleen unohtanut blogini,ajatellut sitä ja ajatellut kirjoittamista,mutta lopulta vain unohtanut. En tajua miten itselleen niin tärkeän asian voi vaan kadottaa yhtäkkiä,tajuamatta että jotain pitää tehdä siinä vaiheessa kun ei tunnu olevan aikaa tekstin luomiseen.

Aikani on mennyt rakennellessa,ensimmäistä kertaa voin kai sanoa että uraa. En ole koskaan mieltänyt omakseni tuota sanaa,sillä se kalskahtaa kiireisiltä bisnestapaamisilta,nopeilta lounailta ja parisuhteen/perheen ohittamiselta. Tuo sana assosioi itselleni etääntymistä tärkeästä ja olennaisesta,siitä mistä haluan elämässäni olevan kyse nyt ja aina.

Hiljalleen olen kuitenkin onnistunut näkemään että tuo sama sana voi pitää sisällään myös erilaisia sävyjä. Urapolkua ei ole kahta samanlaista ja itselleni alkaa hahmottua vasta nyt se mitä oikeasti haluan työkseni tehdä. Minun urani tulee olemaan todella erilainen,aivan toisesta maailmasta kuin monen muun joka ajaa firman leasing-autolla,kantaa salkkua(kantaako nykyään sellaista enää kukaan?),tekee töitä kellon ympäri ja on perheen illallisillakin tietoinen sähköpostinsa sisällöstä.

Minun uraani voisi ehkä kuvata sanalla työkehitys sillä sitä se on ollut varmaan kaikki nämä viimeiset vuodet ja nyt kun katson taaksepäin,en tosiaankaan ole tehnyt kaikkein viisaimpia valintoja,välillä lähes tuhlannut aikaani jonninjoutavaan. Kaikki se kuitenkin tarvittiin tähän hetkeen ja vaikka minusta tuntuukin että aloitan tavallaan alempaa kuin nykytasossani olisin,jostain on lähdettävä paikkaamaan hiekan lailla tuulen vietäväksi heitettyjä vuosia.

Nyt olen kuitenkin sillä tiellä,sellaisella oikealla,mitä eivät välttämättä kaikkein fiksuimmat valitse,mutta mikä on se minun paikkani ja oma taistelukenttäni. Jos tunnet miekan käytön aseena erinomaisesti ja joku yrittää ampua sinua konekiväärillä,tajuat siinä hetkessä ettei miekkasi ole yhtä tehokas kuin tuo panoksia sata sekunnissa sylkevä tappokone,mutta se ei tarkoita sitä,etteikö miekkaa käyttämällä voisi pysyä hengissä samassa maailmassa kuin konekiväärinsä taakse piiloutuva sotilas. Täytyy vain lähestyä asioita eri kulmasta,eri näkövinkkelistä.

Syksyllä alkava kouluni sen varmisti - pääsen vihdoin eteenpäin elämässä ja näistä vuosista joina olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan elämäni aikana,mutta edennyt hitaammin kuin etana ylittää valtatietä. En oikeastaan osaa sanoa miksi,enkö ole tarpeeksi potkinut muutosta eteenpäin vai onko vain epävarmuuteni omasta osaamisestani tai ylipäätään kiinnostuksen kohteistani työelämässä ollut se ovia sulkeva elementti,jopa huomaamattani.

Työkehityksen tapahduttua on lisäksi viimein sauma lähteä pohtimaan tulevaa. Sitä niin tylsää ja aikuismaista,mutta toisaalta yhtä unelmista. Vakiintumista ja paikoilleen asettumista,pieniä askelia. Se kaikki mitä on tullakseen.

-Ci

Murenia päivästä tästä

Unensieppari napsii pahat unet!

Heräsin tänään tyytyväisenä. Raukean onnellisena ja tyynenä. Rakastan kiireettömiä aamuja enemmän kuin mitään muuta ja toisen hiljainen tuhina vieressä voimisti tunnetta entisestään. Tuo ihanuus ei lähtisi tänään kiireellä,joskin lähtisi,muttei vielä. Ei ihan vielä. Vielä oli aikaa mönkiä kiinni toiseen,nuuskia unista olemusta ja silitellä päätä joka ei vielä tiennyt mitään tästä maailmasta.
Hengittää hiljaa ja kuunnella toisen sydämen lyöntejä.
Käpertyä kerälle ja vain olla.


Kylpyhuone on kuin höyrysauna.Pyyhkäisen pienen alueen peilistä puhtaaksi ja yritän tihrustaa kuvajaiseni kokonaisuutta,ennenkuin se hälvenee jälleen pois. Kuulen toisen höpötyksen suihkun puolelta ja keskityn hetkeksi käymäämme keskusteluun. Virnistelen tilanteelle ja huomaan miettiväni kuinka moni pari keskustelee toistensa kanssa toisen ollessa suihkussa? Ehkä tämä on se pieni outo asia joita löytyy jokaisesta parisuhteesta enemmän ja vähemmän.

Ripustin viimeiset pyykit ja suuntasin kaivelemaan imuria kaapista. Hetken sudittuani pölyjä nurkista, aloin ihmettelemään outoa sivuääntä joka kantautui imurin äänen ylitse korviini. Hoksasin pian puhelimeni soivan ja hyppäsin sohvalle,luuri kädessäni. Soittaja oli äitini jonka ääntä oli mukava kuulla monen viikon tauon jälkeen. Maailman pohdinta(tuskin parannus)sessio upotti uumeniinsa ja lopetettuani mielestäni lyhyen puhelun,tajusin sen kestoksi tunnin. Kotityöt eivät olleet tapahtuneetkaan itsestään ja lenkki sekä treeni kummittelivat edelleen takaraivossani.

Astuin porraskäytävästä ulos kostean viileään ilmaan. Ymmärsin pian pohdintani hupun päähän vetämisestä olleen oikein mainio idea,sadepisaroiden alkaessa vihmoa kehoa ja kasvojani. Vesi eksyi myös silmiini,saaden ne siristymään ja olon inhottavaksi. Jatkoin kuitenkin eteenpäin sillä olin päättänyt lenkkeillä tänään eikä sää pystyisi päätäni kääntämään,ellei puskisi eteeni jonkunlaista hurrikaania. Vastaantulijoista erotan ainoastaan tummia takkeja ja syvälle päähän kiskottuja hattuja sekä huppuja. Päivä on harmaa ja täynä syksyä,vaikka tuo vuodenaika on vielä kaukana. Ainoa aurinko oli mielikuvituksessani,jonka onnistuin loihtimaan esiin treenimusiikilla,pienestä laitteestani.



Treeni ohi,suloinen lihasten jomotus ja hiljalleen laskeva pulssi valtaavat kehoni kun pistän soimaan rentoutumista sinäputkesta. Pyörittelen hartioitani ja suoristan jalkani. Taivuttelen itseäni hellästi eri suuntiin ja keskityn tunnustelemaan milloin lihasten jännitys laukeaa ja ne alkavat venymään. Muistan jonkun alan ammattilaisen joskus todenneen että suuret lihasryhmät alkavat venyä vasta puolen minuutin kohdalla joten annan keholleni aikaa. Lasken verkkaisesti lukuja eteenpäin ja päästän niin ajatukseni kuin hengityksenikin vapaiksi. Tälläistä elämä pitäisikin olla,paitsi venyttelypaikkana saisi olla aurinkoinen terassi,verkkainen elämäntyyli sekä huomattavasti parempi ilmasto. Ehkä vielä joskus parhaina eläkevuosina.


Alkoholia sisältävä juoma aukeni sihahtaen. Jollain tapaa koin suunnatonta iloa ja raukeutta tuosta äänestä,sillä olin vapaa hörppimään muutaman sievistävän,rauhoittumaan ja istumaan hiljakseen sohvalla vailla kiirettä mihinkään. Ei ollut pakko tehdä mitään,eikä ollut pakko olla tekemättä mitään. Hektisen työni vastapainoksi koin suurta tarvetta hiljentää tahtia vapaapäivisin,joskus kääntyä jopa epäsosiaalisuuden puolelle,synkronoituani energioitani koko viikon erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Nyt saisin päättää sosialisoidunko virtuaalisesti vai jäänkö hiljaisuuden keskelle leijumaan hetkeksi. Mieheni ollessa töissä,sain lisäksi suoraviivaisen hetken itseni kanssa,omassa seurassani. Treenaamalla ja osallistumalla kaiken maailman vatsalihas/kyykky haasteisiin harjoitan kehoani taas valtavan tauon jälkeen parempaan kuosiin,mutta kuinka henkinen puoli? Satsaanko aikaa pohtimiseen,ajatteluun sekä asioiden ihmettelyyn? On pakko myöntää etten tarpeeksi. Elämä ei ole niin jännää kun se voisi olla,vain siksi että meinaan unohtaa pysähtyä. Pysähtyä katselemaan hölmöjä pieniä asioita tai jäädä ajatuksissaan tuijottelemaan tyhjää,joskus jopa yleisellä paikalla. Olen kaikenlaiseen huomiota kiinnittävä vaeltelija,joka on tilaipäisesti kadottanut yhteyden olemassaoloonsa - siihen minkä äärelle jokaisen ihmisen on palattava ajoittain.

Ehkä siksi avasin tuon yhden juoman. Se saattaa rentouttaa kehoa mutta rohkaisee ajatuksia liikkelle,kuin lintuemo poikastaan lentämään ensi kerran. On nojattava taakse ja katsottava pidemmälle kuin vain siihen mitä näkee. Tällöin stressi kutistuu ja mittasuhteet palaavat valtavista normaaleiksi vihdoin!

-Ci