Tajusin tänään että olen jälleen unohtanut blogini,ajatellut sitä ja ajatellut kirjoittamista,mutta lopulta vain unohtanut. En tajua miten itselleen niin tärkeän asian voi vaan kadottaa yhtäkkiä,tajuamatta että jotain pitää tehdä siinä vaiheessa kun ei tunnu olevan aikaa tekstin luomiseen.
Aikani on mennyt rakennellessa,ensimmäistä kertaa voin kai sanoa että uraa. En ole koskaan mieltänyt omakseni tuota sanaa,sillä se kalskahtaa kiireisiltä bisnestapaamisilta,nopeilta lounailta ja parisuhteen/perheen ohittamiselta. Tuo sana assosioi itselleni etääntymistä tärkeästä ja olennaisesta,siitä mistä haluan elämässäni olevan kyse nyt ja aina.
Hiljalleen olen kuitenkin onnistunut näkemään että tuo sama sana voi pitää sisällään myös erilaisia sävyjä. Urapolkua ei ole kahta samanlaista ja itselleni alkaa hahmottua vasta nyt se mitä oikeasti haluan työkseni tehdä. Minun urani tulee olemaan todella erilainen,aivan toisesta maailmasta kuin monen muun joka ajaa firman leasing-autolla,kantaa salkkua(kantaako nykyään sellaista enää kukaan?),tekee töitä kellon ympäri ja on perheen illallisillakin tietoinen sähköpostinsa sisällöstä.
Minun uraani voisi ehkä kuvata sanalla työkehitys sillä sitä se on ollut varmaan kaikki nämä viimeiset vuodet ja nyt kun katson taaksepäin,en tosiaankaan ole tehnyt kaikkein viisaimpia valintoja,välillä lähes tuhlannut aikaani jonninjoutavaan. Kaikki se kuitenkin tarvittiin tähän hetkeen ja vaikka minusta tuntuukin että aloitan tavallaan alempaa kuin nykytasossani olisin,jostain on lähdettävä paikkaamaan hiekan lailla tuulen vietäväksi heitettyjä vuosia.
Nyt olen kuitenkin sillä tiellä,sellaisella oikealla,mitä eivät välttämättä kaikkein fiksuimmat valitse,mutta mikä on se minun paikkani ja oma taistelukenttäni. Jos tunnet miekan käytön aseena erinomaisesti ja joku yrittää ampua sinua konekiväärillä,tajuat siinä hetkessä ettei miekkasi ole yhtä tehokas kuin tuo panoksia sata sekunnissa sylkevä tappokone,mutta se ei tarkoita sitä,etteikö miekkaa käyttämällä voisi pysyä hengissä samassa maailmassa kuin konekiväärinsä taakse piiloutuva sotilas. Täytyy vain lähestyä asioita eri kulmasta,eri näkövinkkelistä.
Syksyllä alkava kouluni sen varmisti - pääsen vihdoin eteenpäin elämässä ja näistä vuosista joina olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan elämäni aikana,mutta edennyt hitaammin kuin etana ylittää valtatietä. En oikeastaan osaa sanoa miksi,enkö ole tarpeeksi potkinut muutosta eteenpäin vai onko vain epävarmuuteni omasta osaamisestani tai ylipäätään kiinnostuksen kohteistani työelämässä ollut se ovia sulkeva elementti,jopa huomaamattani.
Työkehityksen tapahduttua on lisäksi viimein sauma lähteä pohtimaan tulevaa. Sitä niin tylsää ja aikuismaista,mutta toisaalta yhtä unelmista. Vakiintumista ja paikoilleen asettumista,pieniä askelia. Se kaikki mitä on tullakseen.
-Ci
