Murenia päivästä tästä

Unensieppari napsii pahat unet!

Heräsin tänään tyytyväisenä. Raukean onnellisena ja tyynenä. Rakastan kiireettömiä aamuja enemmän kuin mitään muuta ja toisen hiljainen tuhina vieressä voimisti tunnetta entisestään. Tuo ihanuus ei lähtisi tänään kiireellä,joskin lähtisi,muttei vielä. Ei ihan vielä. Vielä oli aikaa mönkiä kiinni toiseen,nuuskia unista olemusta ja silitellä päätä joka ei vielä tiennyt mitään tästä maailmasta.
Hengittää hiljaa ja kuunnella toisen sydämen lyöntejä.
Käpertyä kerälle ja vain olla.


Kylpyhuone on kuin höyrysauna.Pyyhkäisen pienen alueen peilistä puhtaaksi ja yritän tihrustaa kuvajaiseni kokonaisuutta,ennenkuin se hälvenee jälleen pois. Kuulen toisen höpötyksen suihkun puolelta ja keskityn hetkeksi käymäämme keskusteluun. Virnistelen tilanteelle ja huomaan miettiväni kuinka moni pari keskustelee toistensa kanssa toisen ollessa suihkussa? Ehkä tämä on se pieni outo asia joita löytyy jokaisesta parisuhteesta enemmän ja vähemmän.

Ripustin viimeiset pyykit ja suuntasin kaivelemaan imuria kaapista. Hetken sudittuani pölyjä nurkista, aloin ihmettelemään outoa sivuääntä joka kantautui imurin äänen ylitse korviini. Hoksasin pian puhelimeni soivan ja hyppäsin sohvalle,luuri kädessäni. Soittaja oli äitini jonka ääntä oli mukava kuulla monen viikon tauon jälkeen. Maailman pohdinta(tuskin parannus)sessio upotti uumeniinsa ja lopetettuani mielestäni lyhyen puhelun,tajusin sen kestoksi tunnin. Kotityöt eivät olleet tapahtuneetkaan itsestään ja lenkki sekä treeni kummittelivat edelleen takaraivossani.

Astuin porraskäytävästä ulos kostean viileään ilmaan. Ymmärsin pian pohdintani hupun päähän vetämisestä olleen oikein mainio idea,sadepisaroiden alkaessa vihmoa kehoa ja kasvojani. Vesi eksyi myös silmiini,saaden ne siristymään ja olon inhottavaksi. Jatkoin kuitenkin eteenpäin sillä olin päättänyt lenkkeillä tänään eikä sää pystyisi päätäni kääntämään,ellei puskisi eteeni jonkunlaista hurrikaania. Vastaantulijoista erotan ainoastaan tummia takkeja ja syvälle päähän kiskottuja hattuja sekä huppuja. Päivä on harmaa ja täynä syksyä,vaikka tuo vuodenaika on vielä kaukana. Ainoa aurinko oli mielikuvituksessani,jonka onnistuin loihtimaan esiin treenimusiikilla,pienestä laitteestani.



Treeni ohi,suloinen lihasten jomotus ja hiljalleen laskeva pulssi valtaavat kehoni kun pistän soimaan rentoutumista sinäputkesta. Pyörittelen hartioitani ja suoristan jalkani. Taivuttelen itseäni hellästi eri suuntiin ja keskityn tunnustelemaan milloin lihasten jännitys laukeaa ja ne alkavat venymään. Muistan jonkun alan ammattilaisen joskus todenneen että suuret lihasryhmät alkavat venyä vasta puolen minuutin kohdalla joten annan keholleni aikaa. Lasken verkkaisesti lukuja eteenpäin ja päästän niin ajatukseni kuin hengityksenikin vapaiksi. Tälläistä elämä pitäisikin olla,paitsi venyttelypaikkana saisi olla aurinkoinen terassi,verkkainen elämäntyyli sekä huomattavasti parempi ilmasto. Ehkä vielä joskus parhaina eläkevuosina.


Alkoholia sisältävä juoma aukeni sihahtaen. Jollain tapaa koin suunnatonta iloa ja raukeutta tuosta äänestä,sillä olin vapaa hörppimään muutaman sievistävän,rauhoittumaan ja istumaan hiljakseen sohvalla vailla kiirettä mihinkään. Ei ollut pakko tehdä mitään,eikä ollut pakko olla tekemättä mitään. Hektisen työni vastapainoksi koin suurta tarvetta hiljentää tahtia vapaapäivisin,joskus kääntyä jopa epäsosiaalisuuden puolelle,synkronoituani energioitani koko viikon erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Nyt saisin päättää sosialisoidunko virtuaalisesti vai jäänkö hiljaisuuden keskelle leijumaan hetkeksi. Mieheni ollessa töissä,sain lisäksi suoraviivaisen hetken itseni kanssa,omassa seurassani. Treenaamalla ja osallistumalla kaiken maailman vatsalihas/kyykky haasteisiin harjoitan kehoani taas valtavan tauon jälkeen parempaan kuosiin,mutta kuinka henkinen puoli? Satsaanko aikaa pohtimiseen,ajatteluun sekä asioiden ihmettelyyn? On pakko myöntää etten tarpeeksi. Elämä ei ole niin jännää kun se voisi olla,vain siksi että meinaan unohtaa pysähtyä. Pysähtyä katselemaan hölmöjä pieniä asioita tai jäädä ajatuksissaan tuijottelemaan tyhjää,joskus jopa yleisellä paikalla. Olen kaikenlaiseen huomiota kiinnittävä vaeltelija,joka on tilaipäisesti kadottanut yhteyden olemassaoloonsa - siihen minkä äärelle jokaisen ihmisen on palattava ajoittain.

Ehkä siksi avasin tuon yhden juoman. Se saattaa rentouttaa kehoa mutta rohkaisee ajatuksia liikkelle,kuin lintuemo poikastaan lentämään ensi kerran. On nojattava taakse ja katsottava pidemmälle kuin vain siihen mitä näkee. Tällöin stressi kutistuu ja mittasuhteet palaavat valtavista normaaleiksi vihdoin!

-Ci