La vida es dura

Olen paljon miettinyt tuossa kyseisessä kuvassa ilmenevää totuutta. Tottahan se on:valinnoilla voi vaikuttaa onnellisuuteensa yllättävän laajasti kuin myös elämän huippuihin ja pohjanoteerauksiin. Minua kiehtoo kuitenkin eniten ajatus siitä miten paljon ihmisen elämän ahdistuksesta ja tuskasta on itse valittua ja aiheutettua? Minkälaiset asiat taas ovat pois käsistä mutta aiheuttavat silti tunnereaktioita suuntaan tai toiseen?

Jos sinulle on jaettu lapsuudessa ne pakan paskoimmat kortit,et voi vaikuttaa niihin. Menneisyys tai olot joihin olet luotu eivät kuitenkaan määrittele tulevaa - jokainen valitsee itse tiensä. Toiset menevät elämässään aina vaikeimman kautta,toiset taas oikovat minkä kerkeävät. Moraali,luonne,henkinen stamina luovat raamit sille mihin suuntaan yksilön elämä ajautuu. Voit tehdä paskoja valintoja ja elää niiden viitoittamalla tiellä,kärsien kaikesta mitä ne tuovat tullessaan tai voit muuttaa suuntaasi ylöspäin,nähdä sen onnellisemman puolen elämästä.

Mutta valitseeko kukaan esimerkiksi elämää kodittomana alkoholistina? Valitaanko syömishäiriöt,sairaudet,onnettomuudet? Ei todellakaan. En usko että kenenkään ideaalikuva elämästä on notkua sillan alla nyysimässä sammuneen kaverin viinoja,oksentaa ruokaansa tai maata verta valuvana kadulla pommin räjähdettyä silmille.

Miksi sitten elämä ajoittain kääntyy syöksylaskuun? Uskon edelleen kaiken tarkoituksellisuuteen - vaikka ihminen kokisi maailman traumatisoivimman asian,hänellä on halutessaan vaihtoehto selviämiseen,paranemiseen. On helppo ajatella näin kun kyseessä on kepeät,helpot,hyvät ja mukavat asiat.

Kuitenkin kun painutaan kriisien puolelle,on minunkin pakko kyseenalaistaa "uskoani".
Tuntuu käsittämättömältä että pahoillakin asioilla olisi tarkoitus sillä niiden tarkoitusta on usein mahdoton nähdä jopa sivullisena,saati sitten itse kriisin keskiössä. Jos joku ryöstäisi ja murhaisi (vielä olemattoman) lapseni,kuristaisin siinä hetkessä jokaisen joka puhuisi siitä,että lapseni kuolemallakin oli tarkoitus - ei saa olla,vaikka lopuksi olisikin. Ihminen kuitenkin kykenee selviämään asioista joita ei osaisi kuvitellakaan selviytyvänsä mukavan elämän keskellä,silloin kun kaikki on hyvin. Raakaa ja karua,mutta todellista. 

Miten sitten erottaa omien valintojen tuoma kärsimys ja olosuhteiden luoma sellainen? Koska elämä ei ole mustavalkoelokuva,hyvin usein joutuu turvautumaan asioiden erittelyyn ja miettimään mitkä osat kulloinkin päälläolevasta kriisistä ovat yksilön muutettavissa parempaan ja mitkä taas täysin olosuhteiden pihdeissä. Vaikka olisi kuinka syvässä suossa,aina on valinnan vapaus(vaikka jotkut uskovatkin ettei ihmisellä ole vapaata tahtoa,mutta se on aivan oma juttunsa sitten) - yhdessä yössä ei poisteta erokriisejä,traumoja,henkisiä haavoja mutta taas valita voi:kun aika on, ne käsitellään ja niistä selvitään. Kriisejään käsittelevä ihminen on vahvin - vaikkei koskaan pääsisi ylitse traumoistaan,valinta on tehty elämän,ei kuoleman puolelle.


Kun mietitään elämän (kevyempiä) valintoja yleistasolla,tulee heti mieleen satoja tekosyitä joita hokemalla jätetään asioita tekemättä ja luodaan jonkinlainen muuri mahdottoman ympärille jotta mahdollinen jää ulkopuolelle.

En voi lähteä opiskelemaan koska sitten ei ole riittävästi tuloja/olen liian vanha...
En uskalla lähteä ulkomaille koska maailmalla tapahtuu kaikenlaista pahaa...
En uskalla lähteä työpaikastani vaikka työ on helvettiä....
En jaksa enää vaihtaa alaa vaikka haluaisin kun...
Mieluummin huono suhde kuin yksinäinen tulevaisuus...
Nokun,nokun,nokun
Ja lista senkun jatkuu. Oletteko koskaan pysähtyneet punnitsemaan vaihtoehtoa mahdollinen? Ette välttämättä ja vaikka olisitte,saattaa Herra Nokun,palata takaisin ajoittain.

Itse tein saman virheen juuri eilen,sorruin taas näkemään ongelmia,mahdottomia yhtälöitä sekä kaaosta sen sijaan että olisin miettinyt ajatuksen mahdollisuuksia,hyviä puolia. Blokkasin täysin hyvän,katsellessani pahaa ja tajuttuani tilanteen tänään uudelleen,oli minun myönnettävä nokun-pisteideni taas nousseen,vaikka halusin niiden kulkevan päinvastaiseen suuntaan.

Kuten huomaamme,valinnat eivät ole se helpoin osuus elämässä mutta minkälainen maailma olisi,jos pystyisit aina valitsemaan lelukaupasta kummatkin haluamasi lelut?


-Ci

Mitä jos olet aina siinä välissä?

Kankea aamu,vastentahtoista kahvia ja ilkeitä unia. En tiedä miksi sunnuntai on kääntynyt tälläiseksi. Vihaan kahvia,vihaan sen hajua ja makua. Alas se on kuitenkin saatava etten nuku koko päivää,sillä en halua tuhlata vapaapäivää täysin nukkumiseen. Viikolla voin nuokkua kaikki illat,mutta viikonloppuisin tahdon olla läsnä tässä hetkessä.

Joulu on ohitse,virallisesti,jouluvalot lähtevät ja tähdet otetaan alas ikkunoista. Katkeransuloista aikaa joka vuosi. Jouluni oli paras - taas kerran. Lämpöä,kiireettömyyttä,hulluja määriä ruokaa,yhdessäoloa ja muutama lahja:mainio resepti joka toimii jokainen vuosi.

Vuoden ensimmäinen viikonloppuni oli kulttuurintäyteinen. Pääsin katsomaan Moulin Rougea yhdessä paikkakuntani hienoimmassa teatterissa,kera kahden mukavan rouvan. Toinen heistä oli ihana anoppini(kyllä,minulla on ihana sellainen!) ja toinen muuten vain mainio. Hämmästykseni oli suuri kun meidät johdatettiin penkkirivien sijasta suureen illallissaliin jonka perällä sijaitsi näyttämö. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa,sillä olen todistanut näytelmää aina elokuvateatterimaisesta katsomosta käsin.

Ei siinä,tarjoilijan kantamaa kuoharia lasiin ja nauttimaan mielettömästä musikaalitunnelmasta ja ihanista asuista! Esityksen jälkipuinnin suoritimme rouvien kanssa lasillisien äärellä ja minä nuoremmakseni kipitin tiskin ja pöydän väliä jonkinlaisen kyyppärin ominaisuudessa. Hauskaa oli ja lähden ehdottomasti tuolla seurueella uudelleenkin arvioimaan ympäristön kulttuuritarjontaa.

Oli jännittävä huomata miten paljon nautin teatterista ja muutaman juomisesta hyvässä seurassa. Lähden nykyään entistä harvemmin ulos ja tuo ilta jollain tavalla konkretisoi minulle sen miten valtavasti omat mieltymykseni ovat muuttuneet silloin kun päätän lähteä tuulettumaan. Nyt innostun keikoista,teatterista ja erilaisista esityksistä. Toki keikoilla olen käynyt aina ja pitänyt teatteristakin,mutta tunsin aina ettei minun paikkani ole illallispöydässä musikaalia katsomassa - nyt en pysty nimeämään parempaa tapaa viettää aikaa yössä kuin nuo edellämainitut. Kai sitä aikuistuu hiljaa,mutta ei liikaa.

(Yö)elämästä puhuttaessa olen tehnyt muitakin havaintoja joita tälläinen vähän liikaa ajatteleva naisolento miettii iltapuhteikseen.
Baareissa tulee vastaan  vääjäämätön(mieheni viisaita sanoja lainatakseni) sukupolven vaihdos:siellä härväävät ne jotka olivat täysin lapsia omasta mielestäsi kun täytit 18-vuotta. Nyt nuo samat "kakarat" kansoittavat paikat joissa ennen totuit bilettämään,notkumaan ja olemaan sitä nuoremmanpolveista ikäluokkaa. Yhtäkkiä se oletkin sinä joka törmää automaattisesti nuorempiin kanssabilettäjiin kapakoissa. Et ole se vanhin käävä tanssilattian nurkasta,muttet enää se youngster joka painattaa kevyellä viinan litkimisellä sinne pikkutuhmille tunneille. Et kuulu enää yökerhoihin,mutta sinua ei kirveelläkään saa minkäänsorttisille "humppamestoille",joissa keski-ikäiset bilettävät. Samalla tunnet pientä sääliä yksinäisiä pubiruusuja kohtaan koska alat iän karttuessa väistämättä nähdä pintaa syvemmälle ja pohtimaan,onko oma tilanteesi luisumassa heidän asteikoilleen vai menossa ylöspäin. Nuorempana he olivat ainoastaan huvittavia.

Ärsyttävä väli-tila ei ulotu ainoastaan yöelämään vaan myös vaatekaappiin!
Minulla lähemmäs puoli vuotta jatkunut armoton vaatekriisi ei hellitä otettaan vieläkään: vanhat rätkysi tuntuvat aivan eri ihmisen vaatteilta ja uusia et osaa ostaa kun joka ikinen paita näyttää mummosi vaatekaapista reväistyltä,kulahtaneelta,teiniltä,inhottavalta päällä tai yksinkertaisesti tylsältä. Tästä nimenomaisesta syystä en saanut Jenkeistäkään ostetuksi kuin muutaman hassun vaatekappaleen. Kengät,hiukset,korut,meikit,kaikissa noudatetaan samaa linjaa: vanhat kyllästyttävät mutta uudet tuntuvat heprealta. Ei kenelläkään olisi tarvetta muuttumisleikin uhrille?

Alkaa naurattaa. Tyylin lisäksi minulla on hukassa paikka yhteiskunnassa,ikäkriisi,vaatekriisi sekä päänsisäinen mytologia siitä kuinka minun pitäisi määritellä itseni tällä hetkellä kun en kuulu mihinkään. Kuulostaapa itsesääliseltä sonnalta,mutta oikeastaan se ei ole sitä. Jokainen noista mainitsemistani asioista on vain auki,odottaen inspiraatiota ratketakseen. Mielenkiintoisen asiasta tekee se,että ne ovat auki yhtäaikaa,päällekkäin,peräkkäin ja sisäkkäin. Toivoakseni sulkeutuvatkin samaa tahtia!

Kaikista korneinta tässä kriiseilyssä on se,etten ole lähelläkään 30 ikävuoden maagista rajaa. Ehkä sinne päästyäni minun ei tarvitse enää panikoida,sillä kaikki muutokset ja kriisit olen miettinyt jo valmiiksi hieman vielä nuorempana.

-Ci