On jälleen kulunut tovi,en voi tajuta että edellisestä kirjoituksestani on taas vaihteeksi yli kuukausi. Ihan kun ajatukseni loppuisivat ja pysähtyisivät täysin aina saatuani edellisen tekstin ulos tai sitten olen tosiaan laiskistunut ja näen itsessäni viimein sen piirteen mitä niin kovin paheksun muissa ihmisissä. Mutta laiska,laiska tuottamaan tekstiä? En tietääkseni,joten onko laiskuuden kokemus tässä yhteydessä jonkinlaista suorittamisen painetta? Miksi paineistaisin omaa,ennen niin kevyesti soljunutta blogikirjoitteluani? Miksi kaiken pitäisi olla suorittamista,onko tämä jostain muualta mieleen tunkeutuva käyttäytymismalli enemmän kuin oma stressini? Nyt kun rupesin ajattelemaan "ääneen",eli tarkastelemaan sitä mitä tiedän kirjoittamalla,saattaa hyvinkin olla.
Jumankauta fuck it! Olen jostakin kehittänyt itselleni typerän ajatusjatkumon siitä,millaista antia pitäisi saada tähän sisällöllisesti tuotettua kun avaan sivun ja aloitan kirjain kerrallaan. Enhän ole ennenkään miettinyt tai rajaillut,tai ylipäätään turhan kriittisesti tarkastellut aiheita joita olen nostanut esiin,sillä ne ovat olleet nimenomaan juuri sillä hetkellä oleellisia,eikä niitä ole tarvinnut alkaa kuoria tai jalostaa jotenkin viisaampaan muotoon. En siis lähde siihen nytkään ja viimeisenä annan työputken kaventaman mieleni viedä ilon tästä viimeisestäkin vapauteni oljenkorresta! Lopulta tämä koko teksti on epäjohdonmukaista,outoa mielen taajuuksilla hyppelyä,aivan kuin vaihtelisi radioanavia vanhasta radiosta josta taajuudet on haettava numikkaa pyörittämällä. Antaa olla,niin elämänikin on.
Mitä elämäni sitten nykyhetkessä on? Valtavan paljon mutta tarkoituksella ei liikaa.
Koti on edelleen sama johon takinkääntäjänä muutin viime vuonna,pariutunut suhteeni on edelleen asioista parhain ja ystävyyksiäkin on siunaantunut matkan varrella muutaman kovan koplan verran. Työelämä ja minä olemme viimein päässeet sopuun armottomien sodan vuosien jälkeen ja tulevaisuus on hiljalleen muodostamassa suuntaansa - kokonaisuutena voisin siis todeta että uunissa oleva pullapitko ei tosiaankaan ole sieltä huonoimmasta päästä.
Mitä sitten lisää? Mistä kehitetään uutta,sillä muutos on aina hyvästä,kunhan sillä mennään eteen-eikä taaksepäin. Luulen että elämässäni se uusi löytyy aika arkisista asioista. Olen nykyään kovin erilainen jos tarkastellaan ystävyyssuhteita - luotan ihmisiin valtavan paljon enemmän ja helpommin,sillä luotan tutkaani siitä,kehen kannattaa aikaansa satsata.
En myöskään mene enää rikki siitä,jos joku pääsee tutkani ohitse,sillä tiedän että lopulta selviän vaikka kaikki ystäväni päättäisivät jättää minut. Kokisin ja surisin menetystä,en omaa särkyneisyyttäni. Toisten ihmisten kiinnostus tai sen lopahtaminen itseäni kohtaan ei ole käsissäni,en voi vaikuttaa siihen millään lailla,joten siksi on vain helpompaa olla minä ja tykätä mainioista persoonista koko arsenaalillaan.
Kiinnostus omaa sisäistä maailmaani kohtaan on jälleen myös noussut uudistukseksi. Aloitin loppuvuodesta tutustumisen meditaatioon,mutta nyt olen alkanut meditoimaan ensimmäistä kertaa pitkäjänteisesti ja havainnut sen varsin hyväksi tavaksi uppoutua siihen mitä mielessäni tapahtuu. Aivan kuin olisi löytänyt jonkinlaisen suuren lähteen jonka avulla pystyisin katselemaan ajatuksiani ylempää,ottamaan niihin tarvittavaa etäisyyttä ja kasvattamaan objektiivisuutta.
Niin kauan kuin muistan,olen rakastanut rentoutumisharjoituksia ja niiden tuomia hengähdystaukoja - ne ikäänkuin resetoivat mieleni ja poistavat liian informaatiotulvan aiheuttamaa kuonaa joten nämä meditaatioiksi kutsutut musiikin ja rauhoittavan puheen yhdistelmät ottivat nopeasti paikkansa, vastavoimana hektisyydelle. En koskaan olisi uskonut että jokin tuollainen,suhteellisen hölmöltäkin kuulostava aktiviteetti antaa pysähtymisen keinoin valtavan paljon uutta näkökulmaa,etenkin tälläiselle rauhattomalle sielulle.
Luonteenlaatuni on muutenkin kokenut jonkinlaisen laskeuman - en osaa sitä muulla tavalla kuvata. En ole enää pienistä pirskahteleva,helposti oletuksen kautta reagoiva olento joka täräyttää tiskiin tahdittomuutensa mielestään oikeissa,mutta realistisesti väärissäkin tilanteissa. Nykyään pohdin enemmän asioita ennenkuin laukaisen mielipiteeni,tunnekuohun vallatessakin yritän katsoa myös toisen ihmisen näkökulmaa,joka ei aiemmin kiinnostanut minua paskan vertaa. Arvostan ihmisiä jotka ovat rehellisesti samaa mieltä siitä,että ovat aivan helvetin eri mieltä kanssani vaikka sitten ihan kaikesta. Jokaisessa ihmisperseessäkin on nykyään sävyjä,ei vain se mielessäni otsaansa liimattu kusipään leima,joka kyllä edelleen on valikoimissa,mutta pystyn antamaan tilaa myös objektiivisuudelle. Ihminen ei ole koskaan mustavalkoisesti paska tai mulkero,vaikka joskus se olisikin kaikkein mukavin ja helpoin vaihtoehto uskoa,etenkin jos viha leiskuu tunnetiloista ylimmäisenä.
Olen myös siirtynyt ainaisesta äänessä olijasta,siitä porukan keskipisteestä, hiljalleen henkilöksi joka tarkkailee enemmän kuin puhuu. Toki huomaan helposti saavani ihmisten huomion puoleeni kun aloitan tarinankerrontani,mutta välistä ryhmädynaamisissa tilanteissa,hakeudun tarkoituksella huomion kuolleeseen kulmaan,eli siihen asemaan jossa olen vapaa tarkkailemaan jokaista puhujaa tai läsnäolijaa yksintyiskohtaisesti ja tarkastelemaan rauhassa nonverbaalisiakin viestejä. Ne kun kertovat suuren osan siitä tarinasta jota ei kerrota sanoilla,mutta on rehellisempi mihin sanat voivat koskaan pystyä. On kiehtovaa miten paljon jokainen meistä vaistomaisesti naamioi itsestään ja samalla kiillottaa sitä kilpeä jonka olisi määrä loistaa sinun itsesi ja maailman välissä. Välillä pysähdys itsensä refleksoimiseksi on tarpeellista ja luulen suorittaneeni sen tänä aamu(päivänä) varsin perustellusti. Ehkä vihdoin pystyn jatkamaan muustakin kuin oudosta henkisestä kumparelaskustani.
-Ci