Näin taannoin ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen,ruumiin,sen kuoren jolle vuodet eivät lopulta suoneet armoa. Tulevassa ammatissani kuolema tulee olemaan yhtä lailla osa elämää kuin aamukahvi rutiinina monilla. Se lakkaa olemasta vaiettu,tai ainakin hiljaisella äänellä puhuttu aihe,mitä se on työpaikkani ovien ulkopuolella. Ammatillisesti suhtautuen kyseisessä näyssä ei siis ole mitään ihmeellistä,varsinkaan kun kuolema oli odotettu vieras. Proseduurit exiduksen jälkeen,nousivat opiskeltaviksi kun seurasin vierestä,minne kaikkialle täytyy ottaa yhteyttä ja keille kaikille ilmoittaa kun viimeinen hengenveto on tapahtunut.
Jollain tasolla kuolleen näkeminen kuitenkin säväyttää. En tiedä miksi,onko se kulttuurisesti opittua,jotakin omanlaistaan vieroksuntaa vai kokemattomuuden aiheuttamaa säikähdystä. Lopulta kun miettii suuremmassa mittakaavassa,meidän kulttuurimme suhtautuu kuolemaan kovin varoen. Siitä on tullut vaivautuneita ja vaikeita tunteita herättävä ilmiö,johon suhtaudutaan helpommin vaieten kuin avoimesti keskustellen,vaikka sen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin syntymä.
Vai millonka viimeksi olet kokenut soveliaaksi keskustella läheisensä menettäneen kanssa kuolemasta suoraan tai ilmaista osanottosi muutenkin kuin lyhyellä,vaivautuneella kättelyllä ja parilla sanalla?
Kuoleman käsittelyyn on tietysti hankala löytää sanoja ja tästä syystä kai siitä puhuminen koetaan helpommaksi jättää väliin,jos mahdollista vaikka erityisesti kuoleman kanssa tekemisiin joutuneen ihmisen olisi tärkeää saada tukea ympäristöltään nimenomaan verbaalisesti. Antamalla jollekulle tilaisuuden sanallistaa läheisen poismenon aiheuttamat tunteet,antaa myös viestin siitä etteivät kuolema ja suru ylipäätään ole jotakin kummallisia luonnonoikkuja jotka tulisi lakaista maton alle piiloon muiden katseilta.
Kun seisoin katselemassa ympärilleni tuossa huoneessa jossa valkea lakana oli laskeutunut kasvojen ylle,ikkunat auki ja outo rauhallisuus vallitsi,tajusin ihmisen lähteneen,päässeen eteenpäin eivätkä häntä enää koskeneet tämän maailman rajoitukset,tai odotukset.
Kuolemalla on kuitenkin perhosvaikutuksensa,ei ehkä juuri tuolle ihmiselle,mutta ympäristölle,tuleville asioille. Maallinen materiansa mahtui lopulta muutamaan jätesäkkiin,jota omaiset eivät kokeneet tarpeeksi arvokkaaksi säilyttää,huonekalut vietiin kierrätykseen ja omistajalleen varmasti jotakin merkinneet esineet saivat kyydin kaatopaikalle. Vanha,isältäni kuultu neuvo rahan ja materian hamstraamisen hyödyttömyydestä,paljastui lopulta käytännössäkin todeksi,sillä kuten sanottu,kukaan ei saa seteleitään mukaan haudan taa,eivätkä aikoinaan omaisuuksia maksaneet tavarat lohduta kun sairaus vaihtaa pohjan elämältäsi sängynpohjaan. Se on lopulta aika karua ja surullistakin mutta antaa perspektiiviä sille,mistä elämässä on pohjimmiltaan kysymys.
Tavara lentää joskus roskiin,joko sinun lastesi,tai lastenlastesi(tai kuolinpesäsi tyhjentäjän jos kuolet yksin) toimesta,joten voisiko materian luoman turvallisen illuusion sijaan satsata enemmän...en tiedä miksi kutsuisin sitä...antimateriaan? Hah,tule mieleen jokin kemian opiskelijoiden etsimä hiukkanen tai nörttien kehittämä alkuaine. Ei en meinaa sellaista,meinaan oikeasti terveitä,onnellisia ihmissuhteita joissa kumpikin osapuoli näkee vaivaa. Rakkautta,onnellisuutta,mistä se sitten ikinä kenelläkin koostuu. Hyvän tekemistä niin itselle kuin muillekin ja pienistä asioista nauttimista. Pysähtymisestä ajoittain täysin.
Aika ei pysähdy,se on varmaa,vuodet kulkevat ohitse kuin huomaamatta joten kai oleellista on itse pitää focuksensa oikeissa,merkityksellisissä asioissa. Jos joskus joudun tilanteeseen jossa keho lakkaa toimimasta ja ainoa tehtäväni on odottaa ajasta iäisyyteen siirtymistä,tahdon että minulla on muistoja odottamassa. Ihan kaikenlaisia.
Hyviä ja huonompia aikoja, mahtavia ja rakkaita ihmisiä,koomisia,karuja mutta elämäntäyteisiä tilanteita joita voin kadota muistelemaan oman mieleni sisään ja hiljalleen liukua katselemaan elämäni kaitafilmiä kunnes se loppuu ja kankaalle jää vain himmeä valo.
Mitä sen jälkeen,en osaa sanoa,uskon vain että niin minä kuin kaikki muutkin saamme ansiomme mukaan.
-Ci
