Ja jottei tekeminen loppuisi,on sivussa soviteltu yhteen kahta työhaastattelupalapeliä paremmin kuin valtakunnansovittelija sekä yritetty selviytyä työttömyystuki,karenssi ja ansiopäiväraha viidakossa,jossa toiseen polveen teipattu villin metsän veitsi ei paljoa auta.
Kaiken kakunkoristeena komeili kuukauden päivät jatkunut kiertolaiselämä,jonka ärsyttävyyteen kumpikin meistä joutui asennoitumaan,heti koneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle. En yllättäen suosittele tämän mallin asumisratkaisua kenellekään,edes extreme kokemusten kartuttamiseksi sillä se kiristää oman pinnan lisäksi kaikkien muidenkin pantaa pään ympärillä. Sopeutumista ja mukautumista joutuu toimittamaan ihan liikaa,eikä mielenterveyskään aina pysy parhaimmalla mallilla.
Nyt armoton sodankäynti oman pään niin sisä- kuin ulkopuolellakin alkaa tuottaa tuloksia,sillä voin vihdoin julistaa työpaikan löytyneen ja asunnonkin olevan hyppysissä,joista kummastakin olen enemmän kuin kiitollinen. I´m totally done with this shit!
Uuden elämän aloittaminen toisella paikkakunnalla on aina iso askel,mutta tällähetkellä se tuntuu varsin pieneltä siirtymältä,sillä alla on niin paljon suurempia tapahtumia. Se ei kuitenkaan poista jännitystä ja innostusta jotka aiheutuu uudesta työpaikasta ja maisemista jotka eivät ole mielesi kuvakirjastossa vielä puhkikuluneita. Vasta nyt sitä antaa itselleen mahdollisuuden ajatella että minullekin on paikka jossain.
Tästä kaikesta inspiroituneena on pakko käsitellä aihe,joka on ajankohtaisen herkullinen ja samalla luo kaiken kuuluisaa itsekritiikkiä joka voi olla ärsyttävän kiusallista ja kehittävää samaan aikaan.
Olen nimittäin joskus toitottanut suureen ääneen,etten ikinä muuta pääkaupunkiseudulle asumaan. Siihen löytyi lukuisia syitä,mutta tärkeimmät niistä olivat liikenne,sekä ihmiset.
Minua on aina ahdistanut ajatus,että joutuisin ajamaan pääkaupunkiseudulla ja itse Helsingin liikenne on saanut aikaan suoranaista kauhua. Autoissa mainittu pelkääjän paikka on ollut nimensä veroinen, minun hikoillessani ja panikoidessani,omasta näkökulmastani karseaa liikennettä jossa vyöryvät päälle niin autot,ratikat,kuin sopivasti maan alta noussut metrokin.
Huvittavinta on,etten ole koskaan ollut kuskina Helsingissä ja olen kuullut Tamperelaisesta ajokulttuurista useamman kerran määritelmän: "minäminä-kuskien helvetti", jonka paikkansapitävyyttä olen valitettavan jäävi arvioimaan,mutta samaistua siihen kyllä voin. Tilaa ei pahemmin anneta,edes paikoissa joissa se olisi kaikkien edun mukaista ja eteen pusketaan vaikkei olisi tilaakaan - etuajo-oikeus riittää. Silti tämä kaikki on tuttua ja turvallista,tasaista ja ennalta arvattavaa,ärsyttävyydestään huolimatta.
Monen olen myös kuullut sanovan että Helsingissä liikenne on sujuvampaa,koska ymmärretään että jos kaveri ei pääse ajoissa perille,et taatusti pääse sinäkään.
Minun (pelon voimistamassa) mielikuvassani kaikki nimenomaan pyrkivät päälle ja päälle ainoastaan eikä minun ajotaidoillani varustettu ihminen VOI selvitä hengissä siitä myllystä. Älkää käsittäkö väärin,rankkaan itseni vastuullisten,monta vuotta ajaneiden, hyvien kuskien joukkoon(kuten jokainen suomalainen),mutta silti minusta tuntuu kuin käsittelisin autoa ensimmäistä kertaa kun on kyse pk-seudulla ajamisesta. Ajokulttuurishokki on mieletön.
Ehkä minulle tekee ihan hyvää joutua selviytymiskurssille asian kanssa,sillä lopulta voi ollakin niin että oman pääni raja-aidat ovat ne suurimmat ja pk-seudun liikenteessä on mahdollista selvitä hengissä.
Mainitsemieni ihmisten suhteen Helsinkiläiset ovat edustaneet koko pk-seutua(en ole siis tavannut ketään ympäristökunnista) ja veikkaan sattuneeni vastakkain juuri niiden happamimpien omenien kanssa,sillä en tiedä ketään natiivia Kehä 3 sisäpuolen asukkia, joka ei olisi itseään täynä oleva,aina vähän muita parempi ihminen.
Mietin joskus etteihän asia näin voi olla - ei ole mahdollista että missään maanosassa olisi ainoastaan kusipäisiä tai mukavia ihmisiä. Kokemukseni kuitenkin synnyttivät ajatuksen(joskin kapeakatseisen), epämukavasta paikasta,joka ei olisi koskaan minua varten.
Nyt odotan siis mielenkiinnolla uusia havaintoja tämän ennakkoluuloni päälle koska loppujenlopuksi niin moni asia liittyy ensikokemukseen toisesta ihmisestä.
Itse esimerkiksi pohjaan kusipäisyyden määritelmän puhetapaan,käytökseen ja siihen miten kyseinen henkilö kohtelee muita,ympärillään olevia ihmisiä. Näissä kaikissa on kuitenkin se ongelma,että mitä enemmän havaintoja teet,sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulkitset osan niistä väärin ja saat jonkun ominaisuuksista täysin todellisuudesta poikkeavan kuvan.
Loppukaneettina siis todettakoon että älä koskaan sano,ei koskaan ja pidä varsinkin pääsi kiinni kun kysellään että miksei koskaan. Viimeistään paasauksestasi narahdat silloin kun huomaat,että maailma pitää huolen kyvystäsi nöyrtyä ja alkaa (taas kerran) syömään sanojasi.
Terveisin: Juuri pk-seudulle muuttanut takinkääntäjä!
