Tuossa pienessä hyvässä teossa itselle annetaan vapaus leikkiä ja olla hetki lapsenmielinen. Tehdä niitä asioita joiden parissa lapsena rakasti touhuta.
Ensimmäisenä päähäni pälkähti kiipeily! Rakastin kakarana puihin,liukumäkiin,kirjahyllyihin,"vuorille" (=suurille kiville) ja erilaisiin telineisiin kiipeilyä ylitse kaiken. Olin se pitkät hiukset valtoimenaan ryöppyävä,pisamanaamainen ilopilleri, jonka löysit takuulla yrittämästä kiivetä aina siihen korkeimpaan kohtaan,olipa kyseessä mummolan katto tai jumppasalin valtavan paksut köydet. Lapsena olin itsevarma sekä ketterä kiipeilijä ja edelleen viihdyn korkealla. Viimeksi reissullamme tuli kiivettyä yli 50 metriä korkeaan puuhun,joten no,tuo vimma ei pahemmin ole laantumisen merkkejä osoittanut.
Kiipeily sai tänään kuitenkin jäädä (odottakaa vaan kun pihan lapset illalla jättävät kiipeilytelineen vapaaksi) toisenlaisen sisäaktiviteetin noustessa ohitse jostain syvältä,aikuismaisen minäni uumenista,hautautuneena mutta elossa selvinneenä.
Piirtäminen!
Silmieni eteen rysähtivät kerralla sotkuisen "läksyjenteko pöytäni" uumenista tursuavat värikynät,tussit,lyijykynät ja kumit joita oli pakko saada jatkuvasti uusia niiden kuluessa huimalla tahdilla. Samaa rataa noudattivat kynieni terät,joten jokaisen piirrustussession aluksi,oli minun teroitettava lähes jokainen hiemankin raapustamiseen kykenevä kynänraato. Ruettuani rustaamaan päiväkirjoja,lyijykynien kulutus nousi sellaisiin lukemiin,että ainakin Tiimarilla meni hyvin,lamasta huolimatta.
Metsästettyäni muuton jäljiltä hävöksissä olleet muistiinpanovälineeni,alkoi kuumeinen pohdinta: mitä piirtäisin? Lapsena tykkäsin (yrittää) piirtää päässäni lenteleviä ajatuskuvia,jotka harvoin päätyivät kovinkaan kauniina paperiin,hienomotoriikkani heikon hallinnan ansiosta. Silti niiden tekeminen oli varsin metkaa puuhaa,etenkin yksin omassa rauhassa.
Myöhemmin pidin kovasti lyijykynillä toteutettavista mallipiirroksista,jotka jokainen yläasteen kuvaamataidontunnilla joskus piipahtanut,on saanut tehtäväkseen. Hedelmäkulho-asetelmista ja hevosista pääaihealueina koostuneet teokseni eivät olleet Picassoja,mutta vasenkätisen maailmaa,jossa työn merkitys oli suurempi kuin itse jälki. Luova ajatteluni ei tuolloinkaan katsonut kuvaamataidollisia lahjoja!
Niinpä päädyin vanhaan ja tuttuun mallista piirtämiseen,josta saan sivuoireeksi mukavan flow-ilmiön joka kerta. Seuraavaksi oli tiedossa hivenen maallisempi,hetkessä yltiötaiteelliseksi paisunutta hipiääni askarruttava pulma: löytää hieman kolkosta asunnostamme jotain sellaista jota jaksaisin toljottaa tarpeeksi pitkään saadakseni tahroja paperille.
Esine löytyi ja piirros syntyi vaakatasossa kuten niinä vanhoina hyvinä aikoina jolloin polvesi eivät vielä ottaneet ikävää kohdatessaan puulattian ja liikuit ketterämmin rapukävelyllä kuin nykyään kahdella jalalla.
En tavoitellut piirrustuksessani yhtään mitään ja kynä jolla sen tein oli yhtä tylsä kuin vanha matematiikan opettaja,joten lopputulos oli taiteellisen näkemyksen sijaan hyvä tuuli.
