"I was on the wrong page
Of the wrong book" - Depeche Mode
Mutta show must go on:viime torstaina täytin 23v. ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani en miettinyt ikääni pätkääkään koko illan, saati viikonlopun aikana. Päinvastoin tuntuu hyvältä olla 23-vuotias. Olet vielä oikeasti nuori, kaikki elämän ovet avoinna, mutta hiljalleen myös vanhempi sukupolvi alkaa nähdä sinut: et ole enää täysi räkänokka jonka voi sivuuttaa ikänsä takia lähes missä vaan. Ainakin työelämässä olen huomannut, että 20-vuotiaat ja alle ovat ikänsä puolesta helppoa kauraa ikärasismille joka ei ulotu vain 50+ osastoon. Lisäksi ikäkriisi itsessään on tässä vaiheessa varsin turha, sillä olen oikeastaan aina halunnut olla juuri tämän ikäinen.
Perjantaina sitten juhlistettiin vanhenemistani ja valehtelematta voin sanoa nähneeni parhaimmat synttärit ikinä! Nuo kemut olivat tervetullut ja kaivattu virkistys.
Kämppä oli täysi jengiä, boolia oli riittävästi, ihmiset ihanat toivat pyytämättä nyyttärisyötäviä ja musiikki pauhasi - JUURI niikuin kunnon kotibileissä kuuluukin! Naapuri oli tosin jossakin välissä käynyt kyselemässä volan alentamisen perään mutta en oikeastaan omista muistikuvia siitä oliko nuppia käännetty alaspäin vaiko juuri vastakkaiseen suuntaan. Olen todella iloinen että noin jumalattoman moni pääsi synttäreilleni: meitä oli parhaimmillaan tässä kämpässä n.20-25 henkeä joten voinette arvata ettei elämän ääntä puuttunut! Eniten kuitenkin sydäntäni lämmitti notta nekin jotka arkailivat tulla ensiksi, uskaltautuivat kuitenkin paikalle <3 Se merkitsee minulle paljon ja viestii välittämistä. Kiitos edelleen <3
Olen lueskellut paljon prinsessalta synttärilahjaksi saamaani kirjaa Nikki Sixx:istä ja päässyt Heroiinipäiväkirjojen jälkeen taas uudelle matkalle tuon kiehtovan miehen päänsisäiseen maailmaan. On uskomatonta miten huumeiden,mielenterveysongelmien jopa kuoleman rajojen tuolla puolen käynyt mies on edelleen elossa ja luo musiikkia joka saa itselläni joka kerta niskavillat nousemaan pystyyn. Lisäksi hän valokuvaa ja kirjoittaa kaikesta tästä kirjoja jotka käsittelevät hyvin henkilökohtaisia, raadollisiakin aiheita. This is gonna hurt-kirja on kertakaikkisen parhaimmillaan juuri englanniksi, enkä koskaan halua lukea siitä suomennosta.
Jos The Heroin Diares:illa oli vaikuttavia sävellyksiä(ja niin kuinka monelle kirjalle on soundtrack?), This is gonna hurt, levy on tajunnanräjäyttävä pläjäys jossa "kauheinta" mielestäni oli svengaavan, jopa runnovien kappaleiden jälkeen pelkästään pianon ja upean äänen keinoin vaikuttavaksi saatu Skin
joka pudotti itseni täydellisesti. Itkin valehtelematta puolintuntia putkeen pois kaikki kerääntyneet itkut, enkä edelleenkään kykene kuuntelemaan kyseistä kappaletta itkemättä. Ai kamala, aivan kuin joku olisi vetänyt tuplan auki!
-´Cause they don´t even know you,all they see is scars. They don´t see the angel living in your heart. Let them find a real you buried deep within. Let them know with all you got that you´re not your skin
Kuinka monesti tuomitsemmekaan ihmisiä tuntematta heitä oikeasti? Kuinka monta kertaa tuomiomme osuu oikeaan, edes pinnallisesti? Kun tuntee ihmisiä joista itse tiedät heidän kantavan mukanaan tuota Sixx Am:n mainitsemaa enkeliä, tuntuvat ulkopuolelta tulevat tuomiot, ennakkokäsitykset ja haukkumiset niin kovin pinnallisilta ja turhilta. Pinnan alta voi löytää aivan uudenlaisen maailman kunhan vain riisuu laput silmiltään ja unhotaa ennakkoluulonsa hetkeksi - tiedän sillä se on tapahtunut itselleni useita kertoja.
Hitto, tuo aika juoksee taas. En ymmärrä miten aloin tuottamaan tekstiä itselleni helvetin epätyypilliseen aikaan eli aamulla 6, jolloin normaalisti aivotoimintani on zombien tasoa. Nyt kello on kuitenkin senverran että minun täytyisi tässä jaarittelun sijaan alkaa buustaamaan aamuisia toimia. Ehkä tämä levottomuus ja syysmasennus tästä vielä hellittää, huh -,-
-Ci