Myös ihmiset muuttuvat talvisin. Kun kesä hiipuu, katoaa osaltaan myös elämänilo. Kai tuon kaiken voi selittää valon määrän muuttumisella tahi sillä, että pimeys pakottaa asennoitumaan uudelleen, ajattelemaan, eikä olemisen keveys enää päde, niinkuin kesällä. Ne samat dilemmat joiden kanssa painiskelee syksyisin, nousevat taas pintaan ja olen nähnyt niiden nousevan myös ympäröivissä ihmisissä, lähes kaikissa. Joka puolelta puskee ongelmaa toisensa perään ja olen mielessäni usein lainannut Viikatteen sanoja: "yksi uupuu eikä oikein jaksa toinenkaan" - siinä kai kiteytyvät henkiset olot suomen talvessa. Kun kaiken tuon keskellä pidät itsesi henkisesti kasassa, on määriteltynä missioni tälle(kin) talvelle.
Viime päivät olet kelaillut paljon talvea monesta erilaisesta näkökulmasta, mutta yksi ajatus heti mieleen tullessaan, meni ylitse muiden ja se synnytti ajatusjanan, joka vei minut tosiaan hankien keskelle.
Nostan nimittäin hattua vanhan sukupolven - isovanhempieni sukupolven- sitkeydelle. Heillä on tasan tarkkaan ollut haastavammat olosuhteet talvisin, aikoina joina taloihin kärrättiin perustuskivetkin itse, mutta siitä huolimatta he ovat selviytyneet tähän päivään kertomaan tarinoitaan. Näin selvästi hetken ajan vanhan torpan, syvien kinosten keskellä. Talo oli hieman rempallaan, mutta pihapiirin navetan ja aitan kanssa muodosti selkeästi kodin. Sisällä paloi takkatuli, kynttilät ja lyhdyt kun sähköä ei ollut: vanha tarina, puut kannettiin ja vesi haettiin kaivosta. Lumet luotiin pihalta omatekoisella lapiolla ja paaleiksi puitu heinä kannettiin pieninä kasoina hevosille ja lehmille syötäväksi. Huopatossut narskuivat hangella ja pakkanen vaati veroaan jokaiselta, joka uskaltautui ulos.
Tuosta näystä inspiroituneena pohdin, että mitä nykyajan ihmiset sitten "valittavat" ja masentelevat talvisin - heillähän kuitenkin todennäköisesti on lämmin asunto jossa viettää talvi ja ruoka on haettavissa kaupasta. Oivalsin että ehkä tuossa helppoudessa piileekin se vastaus:aikana jona kaikki oli tehtävä itse, selviytyminen riippui pitkälti siitä työstä minkä ihminen teki puitteidensa eteen. Oli työtä kaikille ihan lapsesta lähtien ja perhe oli laaja yhteisö johon saattoi kuulua monta sukupolvea, vähemmän yksinäisyyttä ja syrjäytymistä siis.
Vaikka suomalaiseen kulttuuriin on kautta aikain kuulunut tietty alavireys ja puhumattomuus, luulen kuitenkin ihmisten olleen päällisin puolin henkisesti vahvempia - ei ollut aikaa miettiä liikaa kun elikoista oli huolehdittava ja se gaddääm katto korjattava kun se päästi taas lava-autollisen lunta sisään. Elämä oli vaatimattomampaa, mutta jollain kierolla tavalla kai myös onnellisempaa, haastavista oloista huolimatta.
Niin ja tokihan tässä on myös sarkastisen humoristinen puoli, sillä nuo olot ovat takuulla synnyttäneet yhden fraasin, jonka taas jokainen minun ikäpolveni edustaja on varmasti kuullut omien vanhempiensa suusta, hieman marttyyrimaisesti lausuttuna "Joka talvi oli 50 astetta pakkasta ja aina hiihdettiin vähintään 10 km kouluun"
Talven syvin olemus, I guess.
Nykyhetki, tuon orastavan talven mietinnän jälkeen on varsin mukava. Olen pitkästä aikaa Joensuussa ja tunnen taas olevani paikassa jossa minua arvostetaan ja tarvitaan. Liian pitkä tauko näkemisessä, liikaa etääntymisen tunnetta ja ikävää - taas jaksan muistuttaa itseäni siitä, miksi ajan tuon vittumaisen kuuden tunnin matkan yhä uudelleen ja miksi minua tarvitaan juuri tänä viikonloppuna juuri täällä. Se tuntuu kovin hyvältä huomata olevansa kaivattu <3
Eilinen ilta oli yhtä naurunpurskeiden ja ihmissuhteiden ruotimisen ilotulitusta kun naiseni kanssa saunottiin, kokattiin, juotiin ja puhuttiin taas maailmasta hetkeksi valoisampi.
Fever tietenkin piti katsastaa ja tuntui mahtavalta päästä tuohon "olohuoneeseen" taas pitkän tauon jälkeen. Märfh, kaikki tuo ihana saisi vaan olla Tampereella. Ilta meni letkeästi, lukuunottamatta nenää joka veti sisäänsä herneen - minulla taitaa olla vanha taito edelleen hyppysissä ihmisten kyrpiinnyttämisen suhteen.
"Arvostan rehellisiä naisia, sillä rehellisyys maan perii",vaan kas kummaa kun ladon faktaa lautasella, ei rehellisyys enää kelpaakaan. Palkokasvi sieraimeen kaverille ja mulle taas yksi rasti lisää seinään, that´s the deal!
Treella minua taas odottaa koti, joka sai viime viikonloppuna käymään monta vierasta kun juhlistettiin tupareitani - kiitos vain edelleen kaikille jotka pääkallopaikalla näkyivät. Elämän itsenäisyys on nykyään asia, josta nautin suunnattomasti ja tuo kämppä alkaa hiljalleen näyttää kodilta - juuri minun näköiseltäni pieneltä pesältä, jollaisen olen halunnutkin. Onni on koti, sanotaan ja allekirjoitan syvään tuon lauseen.
Tänään missioni on hyvin yksinkertainen: ottaa kaikki irti olemisen mukavuudesta, katsoa leffoja ja läskittää ihan hulluna hyvää ruokaa, niin jaksaa sitten ensi viikolla taas leikkiä ihmistä.
Siinä pieni valonpilkahdus tähän elämään, enempää en hetkessä voi toivoa <3
"Vedän ilmaa keuhkoihin, taas läpi filtterin, jatkan matkaa alamäkeen."
-Ci
p.s. Kaikki tässä blogimerkinnässä olevat kuvat ovat joko minun tai ystävieni ottamia, joten tekijänoikeudet ovat hyvinvoivat. (Niin, en tosiaan yhtään ole opiskellut menneellä viikolla tekijänoikeuslakia ja kaikkea siihen liittyvää,muhaha!)
