on elämäni tällähetkellä. Taiteilijaelämän aloittamisen jälkeen, olen alkanut olla yhä enenevämmässä(ihana sana!) määrin sekaisin päivistä, päivämääristä ja jopa vuorokaudenajoista. Kun rutiini ei pakota menemään nukkumaan tietyllä kellonlyömällä, ovat illat alkaneet kummasti venyä, siitä huolimatta, että vannoin itselleni pitäväni kiinni aikaisemmasta vuorokausirytmistä. No eihän se ole ihan niin helposti onnistunut, mutta toisaalta väliäkö sen, sillä tälläinen taiteilijanelämä on hyvin uniikki tilanne omassa, yleensä niin työntäyteisessä elämässäni.
Syksyllä olisi minulle taas tiedossa töitä samasta paikasta kuin tähänkin asti ja jos hyvä lykky käy, kirmaan ensivuoden puolella koulun penkille, sillä nyt jos koskaan on se toinen ammatti luettava ja suuntaa elämässänsä vaihdettava jos meinaa. Lähitulevaisuus on siis pulkassa, mutta tämä hetki onkin toinen juttu.
Minulla on tällä hetkellä aikaa hieman liiankin kanssa nauttia olemisesta. Toisaalta itse olemisen keveys on mukava tunne, mutta välillä kun kaikilla muilla on töitä ja arkisia menoja, itse tunnen oloni vallan ahdistuneeksi, vaikken ole ollut jouten kuin vasta vähän aikaa. Onkohan päähäni taottu liian kovaksimuovailtu kuva siitä, miten pitää ihmisen elää jotta hän voi tuntea olonsa arvokkaaksi? Kai se on tämän yhteiskunnan suorituskeskeisyys mikä löyhyää naamalleni kaiken tuon olemisen keskellä. Ehkäpä pyykkipoika nenään toisi helpotusta tuon löyhkän hajuun?
Tämä hetki on kuitenkin se, mihin pitäisi panostaa. Juuri nyt nautin saadessani kirjoittaa ajatukseni virtaa ylös ilman sen kummempia aikatauluja. Ainoa asia mikä varjostaa lunkkiuttani on havainto jonka tein hetki sitten.
Porukkani olivat käymässä luonamme ja vietettiin eilen vallan hauska päivä ulkona syömisineen, delfinaatioesityksineen ja paikallisinen kantakuppiloineen. Minä, joka kammoan jollain tasolla yleisesti laulamista, rohkaisin itseni ja karautin tulemaan biisin, jonka isäni niin kovasti tahtoi kuulla. Myöhemmin totesin että mikin kanssa lavalle nouseminen oli minulle itselleni suurempi ponnistus kuin benji-hypyn hyppääminen, joka kertoo kai paljon siitä miten suhtaudun omaan lauluääneeni. Faijalle kuitenkin laulan vaikka päälläni seisoen Suomen kansallislaulua ja illasta tuli tuon laulun myötä vallan hauska, kun päästiin rentoon tunnelmaan faijan ja M:n kanssa. Myöhemmin ilta jatkui saunoen ja partsilla maailmaa parantaen.
Ehkä tuosta mahtavasta illasta johtuen tajusin äsken heidän lähdettyään miten kova IKÄVÄ minulla oli heitä ollut ja miten suuri ikävä heidän jälkeensä jäi. Yleensä en paljoa ikävöi, mutta nyt tuon ikävän musta möykky on kätkeytyneenä rintani alle, saaden tajuamaan paremmin sen, millaista hintaa aloin maksamaan sinä päivänä kun päätin Treelle muuttaa. Samalla kuitenkin tiedän, että tämä on kotini enkä vain yksinkertaisesti voi enää mennä taksisin synnyinseuduilleni, sillä siellä pelkästään ahdistuisin. Oman elämän hinta toisella paikkakunnalla tämä ikävä ehdottomasti on. Onneksi puhelimet, liikkumisvälineet - ja keinot ovat keksitty joiden avulla pääsen näkemään perhettäni aina kuin ikävä kasvaa liian suureksi.
Tänään on ilta täysi äksöniä grillausbileiden ja reivien ansiosta, joka on oikein hyvä tilanne tähän saumaan, kun mustat pilvet valtaavat pääni yläpuolelta alaa. Ystävien kanssa on kuitenkin aina hyvä olla, sillä jopa minä saan tuossa porukassa olla täysin (ihana) paskamainen itseni!
Illan mielenkiintoisin juttu on kyllä ehdottomasti se, miten oma kasaamani grilli pelittää, etenkään kun emme ole sitä vielä kerinneet testaamaan. Sen kasaamiseen kului vain hetki aikaa, mutta puhekuplani oli tuolloin täysi kirosanoja, joiden takia toivon tosissani että se kaikki kiroaminen ja turhautuneisuuden hikoilu eivät menneet hukkaan ja saadaan pötyä pöytään.
Jääkaapissa olisi tilaa vielä makkaralle(yrgh, meitsi syö kyllä maissia!), sekä nipulle energiajuomia lantrikkeeksi. Taitaapa tämän neidin tei viedä seuraavaksi salin kautta kaupoille.
Lätisemisiin!
-Ci