alkaa olla pääni tällähetkellä. Syysapatian iskettyä on ollut vaikeaa saada oikeastaan kiinni mistään. Mennyt viikko on täyttä blurria, pitkä kuin nälkävuosi. Ei kiinteitä pisteitä, ei muistikuvia, ei kohokohtia eikä varsinkaan arjen pieniä iloja. Vain syyllisyys omasta saamattomuudesta.
Edellisen kerran muistan olleeni elossa, hengittäneeni, pienessä sievässä(humaltumistilassa siis, ei Pori ole sievä!) Porissa, keinumassa Speedyn kanssa melkein ympäri keinuntangon.
Niin, en saa kiinni mistään. Enkös vasta iloinnut päästessäni salille/Combatiin?
Body combat antaa energiaa...juujuu, toki suorittaa kaikkea sitä mihin minun pitäisi kyetä viikon aikana. Se antaa myös valheellisen tunteen terveellisyydestä, hoikkuudesta sekä hyvästä elämäntavasta - liikunnasta. Oikeasti - for real, siitä ei heru tällähetkellä minulle tipan vertaa mielihyvää: ainoastaan pian haihtuvaa energiaa joka ärsyttää minua sanoinkuvaamattoman paljon.
En tiedä puskeeko kaikki tämä apatia syksystä vai mistä, mutta viikot ja päivät sulautuvat toisiinsa ja elän kuin jossain putkessa vailla sitä elämäniloa joka aiemmin päässäni vallitsi. Ehkä tämä pimeys ottaa aluksi kesän lapselle liian koville.
Työpäivä niinkuin koko mennyt viikko meni siinä samassa suorittamisen humussa jossa jokainen päivä alkaa ja loppuu. Matkasta Jyväskylään en oikeastaan kamalasti edes muista - autopilottini oli päällä koko matkan joka ei kai ole hyvä asia.
Rakkaimman ystäväni Merin näkemien oli se juttu jonka takia jaksoin koko viikon. Edelliset tunnit olivat taas sellaista aikaa jota kannattaa taltioida mielensä sopukoihin. Siinä vain on nainen jonka kanssa voin vaikka istua tunteja sanomatta sanaakaan ja silti tuntuu että olen saanut osakseni jotain mittaamattoman arvokasta. Rakastan tuota naista, ihan yksinkertaisesti!
Ehkä huomenna jaksaisin taas innostua edes jostain, se olisi mukavaa, sillä Aito Innostus ei ole vieraillut luonani hetkeen jos toiseen...
-Ci