Pähkinänkuoressa teksti käsitteli vammaisten nuorten asuntolaa ja sitä kiihkeästi vastustavia naapureita. Asuntolan rakentamista on lykätty aina vaan,naapurien jopa oikeuteen etenevän valituksen vuoksi.
Syyt ovat jotain hyvin mielenkiintoista:invataksi liikennettä liikaa,liito-oravat kuolevat sukupuuttoon jos niille ei jätetä juuri tuota nimenomaista länttiä metsää ja asuntojen arvo alenee.
Tuntuu aivan pöyristyttävältä että aikuiset ihmiset verhoavat ahdasmielisyyttään,jopa ilkeyttään tuollaisten valitusten taakse ja vievät aikaa sekä resursseja oikeuskoneistolta,jolla takuulla on ratkaistavanaan realistisia,suurempia ongelmia
Toki mielipiteeseen jokaisella on oikeus tässä maassa,sitä ei käy kieltämän,vaikka kiistelty ajatus tuntuisi minusta,tai kenestä tahansa aivan roskiksesta naaratulta. Sananvapaudessa on juuri se juju että myös sellainen ääni kuuluu,joka särähtää niihin omiin korviin. Ainoa mikä minua tuossa risoo tosissaan on piiloutuminen. Niille joille vammaisuus on liikaa saisivat toitottaa mielipiteensä ilmoille edes suoraan,sen sijaan että kyhäisivät kasaan korulauselmia joista jokainen pystyy näkemään rivien välit.
Kun kattila alkoi kiehua liian isolla liedellä, oli pakko höllätä hetkeksi ja rueta tarkastelemaan sisältöä. Voiko oikeasti olla näin? Toimittajat ovat hemmetin hyviä teroittamaan näkökulmia ja ikäänkuin hälventämään toisen puolen asiasta,jos tietävät sillä osuvansa kultasuoneen. Onko tässä sittenkin kyse itse talosta,eikä vammaisista? Ollaanko vastaan itse talohanketta,eikä siihen muuttavaan asuvien vammaisuutta? Mitä muuta kytkeytyy tämän kaiken taakse?
Ensipuraisu tekstiin tuo mielleyhtymän,että nimenomaan vammaisia vastustetaan vammaisuutensa vuoksi,joka ainakin omassa päässäni menee automaattisesti lokeroon "Törkeää!", mutta asian koko laitaa on vaikea nähdä,kun esillä on vain toinen puoli kerrotusta perimätiedosta. Naapureiden sanoma jää pimentoon ja se olisi mielenkiintoista lukea koska nyt sitä voidaan vain arvailla muutaman kevyen lauseen turvin.
Perustuen artikkelin näkökulmaan, syyt talon rakentamatta jättämiselle ovat kuitenkin niin hataria,että minä haistan umpimielisyyttä oikean perustelun sijaan. Joko nuo asiat osataan tuoda esille tarkoituksellisen ohuesti ja takana on oikeasti raskauttavamipia asianlaitoja joiden valossa pystyisi ymmärtämään tuon torjumisen tai sitten kyseessä on sanahelistin jonka alle työnnetään kaikki kulttuurissamme nk. ei hyväksytty kuten syrjintä ja tietynlainen rasismi.
Takaisin lähteeseen. Suvaitsevaisuutta oli yritetty viedä eteenpäin tuomalla esiin persoonia vammaisuuden sijaan,antaa ihminen ominaisuuksien sijaan. Ei näemmä auttanut. Ennen tuota olisi voinut ajatella että kyseessä on nk. tuntemattoman pelko,joka itää jokaisessa ihmisessä mutta nyt ollaan back to square one.
Toki eläimien elintilan ahtaus on kurja asia(liito-oravatkin taitavat olla uhanalainen laji?),mutta tässä yhteydessä on pakko pistää vaa´an painavammalle puolelle näiden nuorten ja heidän vanhempiensa helpompi arki.
Artikkeli on todennäköisesti kirjoitettu hakien tiettyä näkökulmaa. Miksi se sai sitten aikaan provosoitumisen ryöpyn? Koska se liikuttaa jotain osaa sisimmässä,kertoo myös minusta itsestäni itselleni jotain,kuten myös jokaiselle joka tunsi saman ärsyyntymisen piston itsessään lopetettuaan lukemisen. Provokaatiota suuntaan,toiseen tai ei ollenkaan,kyseinen pätkä tekstiä onnistui tehtävässään synnyttää jonkinlaisen tunteen ja se tunne pohjaa itselläni haluun puolustaa heikompia. En lähde hakkaamaan noita naapureita tai lyö heitä vammaisuutta puolustavalla barrikaadilla päähän,koska en voi tietää koko totuutta. Tiedän ainoastaan sen mitä tunnen ja miten itse voin toimia ja ajatella,mikä on minun väyläni tehdä paremmin.
Lähdin pohtimaan myös vanhempia ja sitä pitäisikö heidän jaksaa vain olla omaishoitajia? "Lakaisevatko" he nuoret asuntolaan,päästäkseen itse helpommalla? Aika törkeä kysymys itseasiassa mutta raa´an oleellinen. Minulla ei ole vammaista lasta joten en voi täysin tietää millaista elämä heidän kanssaan on. Olen kuitenkin kohdannut ja ollut paljon tekemisissä eriasteisten vammaisten lasten,nuorten ja aikuisten kanssa. Sivusta seuranneena havaintoni on,että vanhemmuus on erilaista sekä välistä haastavaa potenssiin viisi.
Vaikeasti vammainen lapsi on täysin riippuvainen vanhemmastaan lähes 24/7 jolloin myöskin vanhemman on kyettävä tähän tarpeeseen vastaamaan ja loogisesti pääteltynä siinä on vastaus sille,miksi koetaan uupumusta. Jos ajatellaan skenaariota missä pelkästään lapsen olemassaolo ja perustoiminnot vaativat aikuiselta alituista,jopa yltiöpäistä valppautta kellon ympäri,ei tuo vanhempien lopussa oleminen kovin kauas heitä.
Lapsen kehitys tulee olemaan aina hidasta,joissain tapauksissa ei lainkaan etenevää ja hän saattaa jäädä henkisesti samalle tasolle loppuelämäkseen,kehon kuitenkin varttuessa. Vanhemman näkökulmasta tämä vaatii paljon sulattelua koska etenkin esikoisiin ladataan hyvin usein ne kaikki heijastukset,omat odotukset joita vanhemmaksi matkaava ihminen väistämättä kerää ajatusarkistoonsa. On visioitu ennen lapsen syntymää millainen persoona hänestä tulee,mistä asioista hän tulee tykkäämään ja ehkä jopa hiljaisesti ladattu toiveita sille,minkälaiseen ammattiin hän pääsee vartuttuaan. Sitten todellisuus iskeytyy tajuntaan - lapsi tulee olemaan...no kehitysvammainen. Tässä kohdassa sultatusuunin on pakko käynnistyä ja alkaa hävittämään visioita,sillä tulevaisuus on yhtäkkiä väritetty aivan toisenlaisilla kynillä ilman että sinä kykenet edes vaikuttamaan väreihin. Nuo värit ovat todennäköisesti hyvin kauniit,mutta ennen niiden näkemistä kriisi saattaa kohdata,etenkin jos odotukset ovat olleet lukkoonlyödyt ja korkealla.
Kaikesta tästä huolimatta vanhemman rakkaus lapseensa tuskin on millään tavalla erilaista. Jos itse saisin vammaisen lapsen,olisi hän minulle aarre ja rakas huolimatta siitä miten monta kromosomia hänellä on / jäänyt saamatta. Nuo vanhemmat ovat uhranneet tavalla tai toisella lastensa eteen paljon ja rakastavat heitä sellaisina kuin he ovat,joten miksei heidän eläämäänsä voisi helpottaa? Onhan nykyään puolisonsa omaishoitajillekin auttavia käsiä eikä kukaan taatusti sano Altzheimerin-taudista kärsivän omaishoitaja puolisolle,että olet laiska paska kun et jaksa hoitaa yksin sitä ihmistä jonka kanssa kerran marssit alttarille.
Voiko erilainen tapa ilmaista,kommunikoida,liikkua olla ylipäätään noin paha asia? Jos ajattelen omaa kokemuspohjaani,voin kertoa että vammaisen tai vaikeasti vammaisen ihmisen kohtaaminen oli ensimmäisellä kerralla kamalan jännittävää. Hupaisinta oli etten jännittänyt vammaisuutta vaan omaa käytöstäni! Ajattelin hermostuneena miten osaisin käyttäytyä "oikein",mistä heille voisi puhua ja pitäisikö jonkinlaisia eleitä tai liikkeitä välttää. Mitä jos he hyljeksisivät minua kun olen
Paineltuani itse tilanteeseen huomasin että minut otettiin vastaan oikein lämpöisesti,jokainen omalla persoonallisella tavallaan. He suhtautuivat minuun mielenkiinnolla,innostuneisuudella ja välittömyydellä jollaista en ole kohdannut sittemmin. Ihmettelin miksi olin niin kamalasti jännittänyt ja mitä olin pelännyt? Ehkä sitä samaa mitä jokainen ihminen jossain vaiheessa elämäänsä - tuntematonta,torjutuksi,hyljeksityksi tulemista.
Me ihmiset tulemme olemaan aina toisiamme vastaan oli sitten kyse mistä vain. Luontoomme ei tunnu kuuluvan sovussa eläminen joten juuri tämän takia poikkeukset kaavassa ovatkin niin erityisiä. Jos edes yhdellä on ymmärrystä valita toisin,poiketa vallitsevasta mielipiteestä ja osoittaa hyvyyttä pahuuden sijaan,ei meille suotu ajattelun taito ole mennyt täysin hukkaan.
-Ci
Kuva: Oikeuselamaan