Terävän kevätauringon pistellessä silmiin,sujautan aurinkolasit päähän ja jatkan etenemistä.
Ajattelen autossa istuessani valtavasti. Se on paikka jossa käyn lävitse päivän tapahtumia,pyörittelen suunnitelmia ja punnitsen visioita. Radion vaihteleva puheen ja musiikinsorina ei häiritse vaan päin vastoin mukavoittaa ajatuksenvirtaa. Harvoin vain muistan mitä sieltä olen kuullut sillä vaellellessani,pää suodattaa kaiken äänen yhdeksi massaksi.
Pysähdyn liikennevaloihin ja tarkastelen ympäristöä. Tuntuu kuin ajaisin samaa tietä loputtomasti, jo liiankin tutuksi tulleiden paikkojen ja maamerkkien vilistessä ohitse,päivä toisensa jälkeen. Samaa taustamaisemaa käytetään elokuvan liian monessa kohtauksessa,enkä malta odottaa aikaa jolloin tuota maisemaa ei enää ole. Tai fyysisestihän se pysyy paikallaan,ei se ilman pommia tuolta katoa,mutta tarkoitankin minulle - pääni sisällä. Sellaista aikaa etten tunnista tien varsia enkä takuulla tiedä minne itse tie vie.
Ja ajaminen, milloin olen viimeksi kokenut sen muuna kuin portaalina paikasta toiseen? Huh,siitä on vuosia. Hämärät muistikuvat tuovat pintaan jännitystä,kihelmöintiä ja iloa siitä vapaudesta omistaa muovinen läpyskä joka on matkalippusi minne vain mieli tekee! Lähes tuuletin startatessani autoa jolla oli elinvuosia enemmän kun minulla,kaasupolkimella seistessäsi ei pahemmin äksöniä tapahtunut ja ratin kääntämiseen tarvittiin raakaa voimaa. Tuossa kirveellä veistetyssä, sisukkaassa pienessä autossa kuitenkin tiivistyi tuohon aikaan kaikki se mistä olin ylpeä joten ensimmäisen auton nostalgisointi kompleksi tarttui minuunkin, ajamisen riemun rapistessa vuosi vuodelta. Tilalle tuli kasa lihasmuistin tuottamia liikkeitä joita ei tarvitse ajatella.
Sammuttaessani auton kolkon betonihirvityksen sisäpihalle tajuan olevani kuoleman kyllästynyt. Kyllästynyt tähän samaan paikkaan jossa ei voi aloittaa mitään uutta,kun se pursuaa vanhaa jokaisesta kulmastaan. Kyllästynyt kulkemaan samoja reittejä päivästä toiseen,katselemaan samaa,muuttumatonta tapahtumakulkua,kuuntelemaan samoja elämää suurempia idioottimaisuuksia! Katselemaan samoja naamoja joista tiedän suurimman osan olevan kaksipuoleisia.
Ennen kaikkea olen kyllästynyt siihen etten kuukausien ajalta pysty erottelemaan kuin yhden tai kaksi päivää lähimenneisyyden elämästäni,sillä ne kaikki ovat samaa saatanan puuroa! Kuten ylläolevassa ilmaistaan, liika rutiini on kuollettavaa ja vaikka syyllisen tiedänkin,välistä vaan sapettaa liikaa.
Muutos on onneksi jo valittu. Hankain osuus eli kyllästymisen ja stressin hallinnoiminen vaan on tasapainoilua laudalla jonka alla on se hemmetin pallo. Periksi ei kuitenkaan anneta. Ei sitten koskaan.
-Ci