Se on kuitenkin vaatinut veronsa kaksinkertaisena: kävin taannoin hoidossa jonka tarkoitus oli rentouttaa mieltä ja kehoa. Lihaksiani venyteltiin ja hierottiin kevyesti. Seuraavana päivänä naamani oli sarjakuvamaisen vihreä,päässäni oli katupora ja paikat niin kipeät etten tiennyt miten päin olisin ollut. Näihin möykkyihin yläselässäni on kertynyt kaikki se stressi,paha olo ja pimeys jonka lävitse olen matkannut enkä tiedä miten kauan minulla menee venytellä niitä auki. Henkisten solmujen aukomiseen tarvitaankin sitten venyttelyn lisäksi runsaasti aikaa,läheisyyttä ja tilaisuus vain olla.
Minun onnekseni tälläinen ajanjakso on tuloillaan. Visio josta en olen pystynyt kirjoittamaan,sillä se on tuntunut tähdenlennon toiveelta: jos paljastan,se ei toteudu. Nyt kuitenkin tuo visio on muuttunut senverta paljon realiikaksi,etten enää malta olla puimatta sitä.
Ankara lähes puolentoista vuoden säästäminen on vihdoin suonut meille tilaisuuden tehdä uusi matka,hieman pidempi sellainen. Muistan edelleen sen fiiliksen lämpöisen Las Vegasin ja aurinkoisen Nykin jälkeen,miltä tuntui seisoa sateen pieksämällä pihamaalla,pimeyden ja viiman keskellä. Paleli enemmän kuin koskaan,mieli oli mustempi kuin koskaan ja pettynyt ajatus oli se pahin:onko täällä aiemmin ollut näin masentavaa? Tuo maailman laajenemisen tunne ja palo lähtemiseen, on toiminut siitä asti motivaationa piestä itsestään ulos mukavamman elämän haaveet,tehdä hulluna töitä välittämättä kustannuksista,sekä pistää säästöön joka hemmetin ikinen penni,jonka ei tarvitse kadota Suomen kalliin elintasohelvetin syövereihin.
Kahdella pienipalkkaisella tuon mallin säästäminen ei ole helppoa,mutta tahdon voimalla ja jopa suhteellista köyhyyttä sietämällä on saatu aurinkorannat silmiin ja rahaa tilille. Kaikki on ollut kiinni pienistä ja suurista arjen valinnoista.
Huvittavinta kaiken yli tässä prosessissa on ollut huomata kummankin aikuistuminen.
"Matka ilman huolia ja takaisin rahattomana tyhjän päälle Suomeen - kyllä sitä aina jotain keksii",oli projektin alkuvaiheessa ajatus jota ei sen kummemmin edes mietitty sillä kaikki raha oltiin pistämässä kiinni reissuun ja se kävi kummallekin oikein mainiosti.
Yhtäkkiä oltiin tilanteessa jossa elämä heitti eteen risteyksen. Säästetty oli jo tovi ja konkretisoitunut lukema alkoi mietityttää. Syntyi ajatus siitä miten paljon tulevaisuutta tuolla rahalla saisi? Mitä kaikkea saataisiin kasaan jos päätettäisiin jäädä ja käyttää rahat haaveisiin,perheen perustamiseen ja parempaan elämään? Oli pakko alkaa punnita ja miettiä takaisinpaluuta,kohdata viimein se tosiasia ettei nollatilanteeseen palaaminen ollutkaan niin hyvä ajatus eikä se tulisi olemaan niin keveää mitä nuorempana. Vaikka reissu olisi se suuri suunnitelma,elämää löytyisi myös jälkeen ja tietynlainen vastuu rahojen viisaasti käyttämisestä oli astunut esiin - nehän hankittiin niska limassa,verellä ja hiellä joten niitä ei taatusti tuhlattaisi!
Pitkällisen aivoriihen tuloksena oli ratkaisu joka vielä hetkeksi murskasi lähipiirin lapsenlapsi-unelmat,mutta antoi meille matkan vapauden,kuitenkin vapauttaen myös takaisin palaamisen stressistä. Nyt saamme nauttia (ja ärsyyntyä) toistemme seurasta,ihan vaan olla mutta pääsemme myös kokemaan jotain sellaista joka on hankalampi toteuttaa silloin jos hihoissasi roikkuu kaksi pientä palleroa.
Tahti asioiden toteutuksessa on kuitenkin ollut musertava. Etenkin viimeisen kuukauden, omaisuutemme asteittaisesta pakkaamisesta laatikoihin ja loppukuuta myöden yhä tihenevä tavaroiden muuttotahti on yhdistelmänä työssäkäynnin kanssa ollut kuollettava. Milloinkaan en ole ollut näin väsynyt,nukkunut pitkiä päiväunia ja silti mennyt aikaisin nukkumaan kun keho ei vaan saa kirittyä kiinni massiiviseksi paisunutta univelkaa. Tähän lisättynä stressi matkasta,pitkästä remontista ja asioiden muutoksesta niin en ihmettele miksi tunnelma on lähiaikoina ollut ydinpommi.
"Sisulla jatketaan eteenpäin silloinkin kun keho on lopussa eikä pää enää kestä"- Arvo
Jopa muuttomme loppusilaus oli oma taistelunsa,sillä sairastuin paria päivää ennen vanhaan kunnon vatsatautiin, jota ei pahemmin ole arkistoissani näkynyt sitten lapsuuden. Hommat siis hoidettiin työnjaolla ruumis sängyssä ja toiselle tavaroiden roudaaminen,viime hetken pakkaaminen ja kämpän loppusiivo. Itse nousin sängystä vasta kun se vietiin altani ja verkkainen paranemisprosessi jatkuu yhä. Voin kertoa että arvostan miestäni enemmän kuin ketään tässä maailmassa,sillä kaiken tuon ultimaattisen työmäärän lisäksi hänen onnistui huolehtia minusta ja varmistaa että paranen.
Tämä ajanjakso on tosissaan yrittänyt väsytystaktiikkaa saadakseen niskalenkin. Ei ole onnistunut,voin todeta. Meillä on yhä toisemme, vahvempi side sekä päämäärä josta ei ole tingitty edes epätoivoisimpina aikoina. Jos tästä alkaisivat ne paremmat päivät ilman sitä surullisenkuuluisaa ruskeaa sadetta.
"Hei elämäs on taistelun arvoinen/jokainen polku ja jokainen tie,kivinen olkoon mut eteenpäin vie/ jokainen hetki on lahja,olipa kansi tai pohja,nyt sun on oltava vahva" -Soul Captain Band
-Ci