Työaamut. Tuskin kenellekään sielua hivelevä kokemus,mutta entä jos jokainen aamusi on suoraan helvetin esikartanoilta?
Nouset ylös lukuisten torkkujen jälkeen,toimitat aamuaskareet ja katselet kuinka etnana kipittää ohitsesi vilkuttaen ja kannustaen sinua nopeampaan tahtiin.
Piilarit,työvaatteet,missä hemmetissä on huppari? Onko aamiaiseen aikaa? Pitäisi olla mutta taidat tyytyä vain ryystämään jotain energiapitoista - kyllä sitä kai jossain välissä ehtii syödäkin tai sitten ei.
Raivotahtia työpaikalle jossa firman autoon kasaamaan kaikkia tarvittavia välineitä. Laitoit ne valmiiksi eilen mutta aloitat silti prosessin alusta kun joku on jo kerennyt käyttää luovaa päätösvaltaa. Avaimet ovat sekaisin etkä tiedä pääsikö siihen yhteen lafkaan sisään ilman turvatarkastusta ja vartijan ilkeää katsetta? Infoa tarvittaisiin kipeästi,mutta tulostin on jumissa kuten myös se ainoa ihminen jolla on pääsy sinne gaddääm tietokoneelle.
Olisi pitänyt vetää kaikki eilen jeesusteipillä kiinni auton peräkonttiin, manaat kun kasaat kiireessä uutta settiä,etsit avaimia ja mietit että jos siinä ökytalossa olikin hälyttimet joista et tiedä mutta joiden lauettua minimaalinen palkkasi kuitenkin pienenee 300eurolla?
Yrität selvittää ristiriitaisuuksia liittyen työvuorolistaasi,saaden takaisin ympäripyöreitä oletuksia,selityksiä ja turhuuden tiivistämistä osiin. Sen jälkeen listaan on tarjolla muutoksia. Haistakaa paska,sappi kiehuu,EN ota vastaan. Muutun taas siksi hankalaksi kusipääksi jolle ei joustaminen maistu,kumma kyllä.
Kentällä odottavat omat ongelmansa. Osa suurempia,toiset pienempiä ja vaikka tietäisit ratkaisun,tulos on,ettet ole kyllin arvokas kehittämään työympäristöäsi sillä kulissi on ainoa mikä kiiltää. Ihmisiä ei kiinnosta paskaakaan ongelmasi,saati se jos satutat itsesi - olethan alhaalla asteikossa,pitämässä huolta joten sinua voi töniä ohimennessään jos siltä tuntuu.
Niin mikä ruokatauko? Jaa siis sellainen missä istutaan ja rentoudutaan? Harvoin onnistuu ja yleensä huomaat nakertavasi säälittävää sämpylääsi samalla kun askel tihenee.
Ainoa millä piinasta pääsee eroon,on lähteminen ja usea nostaakin kytkintä nopealla tahdilla. En voi kun heiluttaa hattua,vaikka se 3kk karenssi ei olekaan mitään herkkua. Ne joilla ei ole vaihtoehtoja,jäävät. Oppivat jollakin tavalla selviämään päivästä ja viikosta toiseen. Oppivat joko taistelemaan tai sopeutuvat siihen mitä sanotaan. Jollain kierolla johdatuksella tuosta paikasta löytyvät ne alistuvimmat tossukat,mutta myös itsenikaltaiset tappelijat jotka eivät joka tilanteessa jaksa,mutta siitä huolimatta
Vaikka minulla on selkeä suunnitelma siitä,milloin tämä shifactory jää taakseni,on minun joka päivä pohdittava rajun arkeni vaikutusta itseeni. Tulen kovemmaksi,mutta tulenko myös samalla koneiston osaksi joka ei välitä? Mitä tapahtuu jos työn tuottama negatiivinen tunnelataus jatkuu liian kauan? Systeemi viilaa linssiin joten viilaan takaisin mutta milloin se menee ylitse? Milloin astun alueelle jonka sisällä on liian tiukasti koko Suomalainen (työ)kulttuuri? Se kylmä ja pimeä paikka jossa ketään ei arvosteta eikä kenestäkään välitetä muuta kuin paperilla,pelkkinä numeroina ja sosiaaliturvatunnuksina. Vai olenko se vain minä? Yksilö joka näkee pimeyttä siellä missä sitä ei ole?
En mahda itselleni mitään kysyessäni joka päivä saman kysymyksen: missä täällä auvoisessa kotimaassa on hyvä tehdä töitä? Missä arvostetaan työntekijöitä,missä maksetaan mukisematta oikeanlaista palkkaa,kuunnellaan kehitysehdotuksia,otetaan huomioon kenttänäkökulmia ja ennenkaikkea minkä alan/työpaikan ihmiset voivat sanoa pomon ovien olevan aina auki työntekijöille? Pakko olla jossain,myös duunarien maailmassa. En ole täysin luopunut toivosta,mutta fakta on, että oman taistelunsa lävitse on vaikea muistaa miltä tuntui kun töihin oli mukava mennä.
-Ci