Kivasti ennustettu tälle vuodelle maailmanloppua, siksipä kai tämän vuoden aion elää niin täysillä ja nauttia kaikesta mitä elämä tuo tullessaan. Nyt minulla on lisäksi rinnallani ihminen jonka tiedän sykkivän samaa elämänhalua - vaikka saisin päähänpiston haluta muuttaa randomilla puoleksi vuodeksi Intiaan, hän innostuisi ehdotuksestani ja olisi messissä heti sadalla prosentilla.
Hän näkee kauas, uskoo mahdottomuuksiin, lukee ihmisiä samalla tavalla mitä minä, kiinnostuu uusista asioista ja on yhtä intohimoinen elämän niin pienien kuin suurienkin asioiden suhteen. Saadaan toisemme kiihtymään ja tyyntymään, nauramaan ja itkemään, mutta ennenkaikkea saamme toisistamme kaiken sen, mitä aiemmin minä etsin hullun lailla juhlimisesta ja ympäriinsä menemisestä ja hän taas maailman koluamisesta - ollaan kuin kaksi narkkia jotka ovat löytäneet huumeen, jota eivät ole koskaan ennen vetäneet, mutta joka potkii sisään ne kaikki ovet jotka aiemmat tripit ovat jättäneet suljetuiksi. Mielipuolista, eikö?
Taannoin koin hetken, joka saa minut vieläkin hymyilemään. Oli pimeä ja kylmä talvinen perjantai-ilta(ei siis synkkä ja myrskyinen yö, niinkuin lapsuuden kauhutarinoissa).
Valvottiin myöhään, tissuteltiin lonkeroa sekä katseltiin öistä taivasta - tullessaan sisälle mies tarttuu kitaraan ja taas kuten aiemminkin, kitara alkaa elää. Kuuntelin hetken, kun huomasin jalkojeni vievän minua kohti makuuhuoneen kaappeja, jossa alimmalla tilpehöörihyllyllä säilytän vihkoa, johon olen raapustellut tekstinpätkiä sieltä täältä, useiden vuosien ajan. Istuin sohvalle vihko kädessäni ja kirjoitin siltä istumalta 3 x A4 paperin verran tekstiä, toisen kitaroidessa taustalla - tein jopa muutamat sanoitusehdotelmat: MINÄ joka olen aina ollut sitä mieltä etten pirussakaan kokeile sanoittamista, saati tee sitä englanniksi.
Tuossa hetkessä oivalsin ja oivaltaminen on suurta (Risto Astikaista lainatakseni): tajusin että piru vie tuo mies todellakin buustaa luovuuttani tavoilla, jollaisiin en ole koskaan, kenenkään kanssa törmännyt. Ihan mieletön ilta, vaikkei kotoa poistuttu - siinä oli jotain niin kovin oikeaa, sellaista mitä kuuluukin olla. Luova törmäsi luovaan ja kovaa.
Hittoon kalliit, jokaviikonloppuiset baari-illat: mitä harvemmin radalle lähtee, sitä hauskempaa siellä yleensä on ja nauran tällä hetkellä itselleni, sillä tiedän, että tämän tekstin julkaistuani, voin sanoa tulleeni "vanhaksi". Heittomerkkien merkityksessä tuo sana symboloi tietynlaisen rellestämiskauden lopun alkua, ellei jopa loppua ja huomaan ajattelevani mielenkiinnolla ajatusta siitä, että henkinen "äidiksi kasvamiseni" on hypähtänyt yhden askelman ylöspäin. Vielä sen ei ole kuitenkaan aika päästä valloilleen, sillä maailma on valloittamatta, kokematta. Sormeni syyhyäisivät kirjoittaa vireillä olevasta, seuraavasta matkastani, mutta se pysyköön vielä salassa.
Nyt on kuitenkin matkattava läpi kylmän pihamaan - on aika tunkeutua neljän ruuhkaan ja pelastaa yksi "prinsessa" pulasta. <3
-Ci
Kuvat: RandomGlobetrotter, Vuodatus.net
Sanna Sandberg, sanna87.wordpress.com