voi saatanan, saatana, se se onnnn! Heräsin huomaamaan kyseisen ajankohdan todella raisulla tavalla, nimittäin syksyn ensimmäinen lenssu kaatoi meikäläisen jo petiin. Vaikka olo on nyt taas kuin ihmisellä ja tuntuu, että jaksaisin tehdä mitä vaan, ei se kuosi paria päivää aiemmin ollut kummoinen.
Tiistaina 18.8 meikäläinen heräsi aamulla hyvin tukkoisena. No tuo ei ole sinällään mikään ihme sillä kärsä on ollut tukossa aamuisin jo noin kuukauden ajan. Lisänä kun vaan oli outo fiilis, jota en jäänyt sen enempää miettimään. Työpäivän aikana sitten alkoi kummasti palelemaan ja muutenkin teho hiipua minimiin. Kotiin päästyäni en voinut muuta tehdä, kuin kaatua petiin.
Whoa, kun olisinkin vain selvinnyt pienellä palelemisella, mutta ei - niin ei vaan koskaan asiat mene kun on kyse meikäläisen sairastamisesta. Koska olen harvoin kipeä, taudin tullessa se tulee ryminällä. Niin nytkin, sillä purjotessani kolmatta kertaa mahaani tyhjäksi saman päivän aikana, totesin että nyt sitä mennään eikä meinata. Myös päänsäryksi mainittavat helvetilliset kipupiikit, huimaus, sekä muu mukava sekavuus pistivät meikäläisen kunnolla kenttiin ja yhden päivän elin mukavasti omassa liskojen täyttämässä maailmassani, jossa en oikeasti tiennyt olinko hereillä vaiko unessa. Lisäksi kaikki ravinto ällötti, ehkäpä sen takia että se kaikki halusi kiihkeästi poistua kehostani sinne päästyään, joten sain melkein kahden päivän paaston lenssussa kaupan päälle.
Onneksi olo on nyt ihminen ja ajattelin, notta tänään voisi varovasti yrittää pistää nokkansa jopa ihan ulkoilmaan asti. Kavereita on kyllä pakko illalla käydä katsomassa, sillä neljän päivän pakkoeristys sosiaalisesta kanssakäymisestä alkaa olla aika pahasti sietokykyni rajoilla.
Mutta asiasta kukkaruukkuun nimeltä syksy. Sen tullen olen huomannut asioiden joka kerta muuttuvan. Joko itselläni mullistuu elämä syksyisin jollakin tavalla, tai sitten ympärilläni olevat asiat muuttuvat - however syksy on totaalista muutoksen aikaa. Tänävuonna oma syksyni ei niinkään muutu, mutta ympärilläni olevia asioita se kyllä muuttaa. Pari hyvää ystävääni lähtevät pois Treelta, vaikkakaan eivät pysyvästi. Siinä on kuitenkin totuttelua, sillä oikeastaan koko viime talvi, kevät ja mennyt kesä on ollut heidän kanssaan tiiviisti viettämääni aikaa. Kaksi heistä lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, joka nyt ei sinällään ole suuri asia, sillä viikonloppuisin näen heitä kuitenkin, mutta totutteleminen ns. randomlähtöjen puuttumiseen vie itseltäni hetken. Tiedostetusti pyrin ajattelemaan, etteivät he ole kaukana - enhän minäkään ole perheestäni edelleenkään kaukana; vain järjestelykysymysten päässä - mutta silti en voi estää itseäni tuntemasta ikävää. Ikävälistaani on nyt vain liittynyt kolme nimeä lisää.
Kolmas nimi onkin se Suurin muutos. Speedy Pantsoff(ja ei, tuo ei ole hänen oikea nimensä, vaikka tuo nimitys melkein hänen identiteettinsä jo onkin) suuntaa mokoma ulkomaille puoleksi vuodeksi. Vaikka puoli vuotta on todella lyhyt aika ja iloitsen määrättömästi siitä, että pääsen hänen luokseen joulukuussa käymään, on todella tyhjää ajatella etten näe häntä moneen kuukauteen. Tilanteiden ja hyväksi sekä turvalliseksi kokemani rutiinin muuttuminen on aina liian suuri pala kakkua jota yrität ahtaa itseesi siinä onnistumatta. Inhoan juuri tälläisiä muutoksia, sillä ne tuovat elämääni aina lisää ikävää, mutta toisaalta kasvattavat ja opettavat sitä maankuulua kärsivällisyyttä, myös minulle. Syksy on tänävuonna todella kylmä, mutta toivon ettei siitä muodostu yksinäistä.
Mitähän karmaa se on, ettei minään muuna vuodenaikana tapahdu koskaan sen kummempia mullistuksia, vaan jokainen muutos rytisee yhtäsoittoa päälle syksyllä? Ehkä jokin syksyn lapsen osa tässä maailmassa?
-Ci